Maalitahroja - ja mainioita hankintoja

Tajusin, että takana taitaa olla elämäni pisimmästä päästä oleva ajanjakso ilman saunaa. Se alkoi tästä universumista, ajasta ja paikasta kadonneesta rintamamiestalostamme muutettuamme ja päättyi vappuun, jolloin pääsimme saunaan kavereilla Porvoossa. Globaalistihan kaksi kuukautta ei ole mitenkään pitkä ajanjakso saunatta, moni angolalainenhan elää koko elämänsä tietämättä, millaista on hikoilla kuumassa huoneessa. 

Itselleni saunattomuus on ollut kuitenkin iso elämänlaatua heikentävä tekijä korona-ajan, muuttosurun ja raksastressin lisäksi. Tämänhetkisen väliaikaiskämppämme yksi plussa edelliseen verrattuna onkin lenkkisaunavuoro. Lisäksi pohdimme oman vuoron buukkaamista. 

Timpurithan lähtivät jo kolme viikkoa sitten. He jättivät ohjeet ja toiveet, mitä tulisi tehdä ennen heidän paluutaan. Ekalla viikolla tapahtui - ei mitään. Toisella viikolla tapahtui - eipä mitään. Kolmannella viikolla timpuri nysväystä kiroiltuaan soitteli lahden takaa pystyttäjille, sähkärille ja putkareille ja aikataulutti nämä paikalle. Vastaavalta mestarilta tuli lasku. 

“Itselleni saunattomuus on ollut kuitenkin iso elämänlaatua heikentävä tekijä korona-ajan, muuttosurun ja raksastressin lisäksi.”

On aika liikuttavaa, kun timpuri sanoo sopineensa muiden tekijöiden kanssa, että “hoidetaan nyt tämä talo kuntoon”. Arvostan tällaista moraalia ja asennetta. 

Mitä mahtaa olla kuvassa? Lue eteenpäin, ja kaikki selviää. Paitsi sun ihmissuhdekuvioihin en ota kantaa.

Pohdinnassa on ollut ruskeiden nuottien treenitila, kavereiden kesken vessa. Toinen veskimmehän sijaitsee keittiön vieressä ja ellei ole niin häveliäs, että vetäytyy piharakennuksen vessaan moukaamaan myslisiiloaan, joutuu soittamaan rektaaliregeetä suht lähellä oleskelutiloja. Siellä joku oman elämänsä arkkitehti voi toki viisastella, miten wc-tilat olisi tullut sijoittaa. Tämä arkkitehti voi samalla käydä estämässä talvisodan, ilmastonmuutoksen, JVG:n keikat sekä geenimuunnella asiallisesti käyttäytyvän rakennusalan ammattilaisen. 

Nyt kun NMKY:n lemmenkutsuja kuitenkin soitellaan missä soitellaan, olemme koettaneet ratkoa myös tätä Tauskin Haavemaan feat. Virpi CatCat meluongelmaa. 

“Rektaaliregeetä”

Kelataanpa hetkeksi toiseen vessaan / kylppäriin. Äänieristyssyistä kaikkiin huoneisiimme tulee tiivistetyt ovenkarmit ja kyntteelliset kynnykset. Näiden vuoksi LVI-suunnittelija piirsi kylppäriin siirtoilmasäleikön, joka kuskaa ilmaa, muttei fuskaa paskaa. Oli pakko laittaa tuo, kun rimmasi niin kivasti. Mutta että siis siirtoilmasäleikkö eristää ääntä. Koska talomme sijaitsee alle paloturvallisen etäisyyden päästä naapurista, kylppärissa on oltava paloikkuna, jota ei tosta noin availla. Samasta syystä kylppärin seinään ei ole piirretty tuloilmaventtiiliä (koska meille tulee painovoimainen ilmanvaihto). Kylppärissä siis vessan tuloilma on hoidettu siirtoilmasäleiköllä. Tämä tuli nyt ehkä jo selväksi.

Siirtoilmasäleikkö eli kavereiden kesken siirtoilmasäleikkö.

Pikkuvessastakaan ei ole yhteyttä ulkoilmaan; se sijaitsee huoneiden keskellä. Siirtoilmasäleikköä ei viitsi runnella hirsiseinään, jonka takana on keittiö. Useamman öisen pähkäilyn päätteeksi kekkasin, että jumanzuganov, vessan tuloilmahan voidaan ottaa teknisestä tilasta tai varastosta. Tälle amatöörin älynväläykselle piti toki saada ammattilaisen vahvistus, joka oli positiivinen. Isompi reikä varaston ulkoseinään ja vessassa saa kyntää evinrudellaan Tussulanjärveä isompikin Shitanic. Ilma ei lopu eikä toivottavasti turbiinien turaukset kuulu. 

Kyllä miten se ihminen voi tällaisia keksiä ihan tosta vaan ilman tajunnanlaajentajia.

Vastaavalle mestarille jouduin sanomaan jo vähän tiukemmin, kun hän viestitti ilouutisena pystyttäjien tulevan tontille tulevalla viikolla hoitamaan hommia loppuun. Tiesin tämän jo edellisellä viikolla, koska timpurimme oli asian järjestänyt. Pyysin siis vastaavaa nyt luotsaamaan homman tehokkaasti ja varmasti loppuun. Ymmärrän, että osaavalla ammattilaisella on kiire monella työmaalla, mutta jotain pitäisi tapahtua parissa viikossa. Esim. soittaa edes pari puhelua tai vastata tiedusteluuni, missä jamassa työmaan tilanne on. Mutta ehkä nyt. Ehkä. Ehkä. Ehkä.

“Kuskaa ilmaa, muttei fuskaa paskaa.”

Tiedustelin putkimieheltä, saisiko kylppäriin rättipatterin. Vastaus oli, että se vaatisi tekniseen tilaan pumpun ja lähtöjä ja valkoisen kaniinin soittamassa Bob Dylanin akustisen kauden tuotantoa. Hintaa reilu tonni plus patteri. Vastauksen saatuani tajusinkin, mikä hommaa hankaloitti: jos meille olisi tullut patterit seinille, rättipatteri olisi vain yksi patteri lisää seinällä. Nyt kun meille (ehkä vielä joskus hyvällä säkällä jos universumi suo) kuitenkin tulee lattialämmitys, rättipatteri olisi oma yksikkönsä. Täytynee kuivata vaatteet ja pyyhkeet laittamalla lattialämmitys 90 asteeseen ja heittämällä märät kalsongit koivulautalattialle. Unohdamme siis rättipatterin ja tyydymme kuivauskaappiin, jos meille lupa siihen myönnetään.

Den första soffan, den andra soffan, den tredje soffan, den fjärde soffan, den femte soffan och den sexige soffan.

Ja Ikea! Tuo ruotsalainen taivaspaikka, jonne pääsee jopa ilman palvelutalosta saatua koronaa. Kävimme siellä puolisoni Seija Ala-Kauttan kanssa helatorstaina, koska silloin juhlitaan Tomas Lediniä, joka vieritti suuren lihapullan pois syrjään Tommagrav-runkopatjan suulta. Totesimme, että jos haluamme piharakennukseemme sinisen Vallentuna-sohvasatsin, on toimittava nopsaan, koska kyseessä on poistuva väri. Laitoimmekin illalla netitse tilaukseen yhden kappaleen sinistä Vallentunaa, joka olisi noudettavissa seuraavana päivänä. Samalla Ikea-keikalla kävimme hakemassa toiset netistä bongaamamme siniset päälliset punatukkaiselta naiselta, jonka tytär moikkasi parvekkeelta (tyttären sukupuoli on muutettu henkilöllisyyden salaamiseksi). 

Tuli seuraava päivä, opetuslapset olivat saaneet Teslan kaasupolkimen ja Getsemaneen oli perustettu mannermainen viinibaari. Minä sen sijaan sain tiedon, että soffa noudettaviffa. Siispä taas Ikeaan. Hain soffan. Ikean Click & Drive on todella näppärä systeemi: parkkitalossa painetaan tilausvahvistuksen nappia ja puuskuttava ikealainen kuskaa keskustayksiön kokoisen laatikon suoraan auton takapaksille. 

Där låjuu en soffa, som nånsin gick hemma till oss. Varför? Läs vidare och du får veta. Bix.

Kun låda oli frrrrrrrrrrrrrrranskalaisessa frrrrrrrrrrrrrrrrrrraksabiilissä, päätin tehdä vielä pienen visiitin tuohon ruotsalaisen hyvänolon temppeliin. Aloitin löytöpisteestä. Hetken kierreltyäni kysäisin huvikseni työntekijältä, ettei poistossa olisi sattumalta Vallentuna-sarjaa. Hän vastasi, että “ei muuta kuin noi jotka on tuolla nurkassa pahvilaatikoissa”.

Förbannad, sexton också, för helvata i Borgafjäll! Silmäni ei ollut lainkaan poiminut paria pahvilaatikkoa, joissa oli - yllätys yllätys - kaksi Vallentuna-vuodesohvaa 43 prosentin alennuksella. Jasså. Meikämumintrollille koitui siis lisähommia: ostin kaksi soffaa lisää, kuskasin ne lastauspaikalle, kiskoin juuri ostamani samanlaisen Vallentuna-vuodesohvan ulos peräloosterista ja vartijan avustuksella tilalle pari samanlaista. Täysihintaisen kiikutin asiakaspalveluun ja palautin. Tienasin parisen sataa euroa (2022,68 SEK). Tai tienasin ja tienasin, tuhlasin vähän vähemmän. Tai oikeastaan vähän enemmän, kun ostin vielä molempiin soffiin päällifetkin. Nyt meillä on yhtäkkiä kolme vuodesoffaa, joissa kaikissa sinifet päällifet. Jöffef!

Gunilla tycker om att ligga ovanpå med Hjördis.

Viikko oli muutenkin sangen hankintaintäyteinen; Vallentuna-sohvat saivat täydennystä vielä pari päivää myöhemmin, kun kävimme Seija Ala-Kauttan kanssa rundilla Lännen kultamaissa (meidän kohdallamme se tarkoittaa Espoota ja Kirkkonummea). Minulla nimittäin lähti totaalisesti vespa käsistä ja pistin samana päivänä kunnolla rahaa palamaan italialaiseen designiin. Niin tyypillistä minulle. 

Tänne Indiana Jones kätki natseilta varastamansa Mooseksen laintaulut, Graalin maljan ja JVG:n Kännisporttitissit-sinkun ensipainajaisen.

Maanantaiaamu alkoi ajelulla Veikkolaan, jossa osoite vei 70-luvun DDR:stä peräisin olevan lentokonehangaarin pihaan. Sisältä kyseessä oli kuitenkin ihan perusvarasto. Tässä varastossa myyjä säilytti Calligaris Cream -pöytää ja tuoleja. Olin ensi hetkestä ollut melkoisen myytyä poikaa bongattuani nämä Torista. Pöydän koko passaa (toivoakseni) mainiosti piharakennukseemme, neliömallisena se toimii vaikka etätyöpöytänä ja jatkettuna sen ääreen mahtuu enemmänkin porukkaa. Katto vaikka itte:

Pöydän kaveriksi saimme mukaan neljä Calligarisin Cream-tuolia:

Vaikka elämä ilman Ikeaa onkin teeskentelyä, täytyy kyllä myöntää, että näistä huokuu laatu ja tyyli. Che bella buongiorno molto adagio ossofukko!

Sitten pääsimmekin sinne Ikeaan, tällä kertaa Espoohin. Peruspullerot lounaaksi ja noutovarastolta mukaan Vallentuna-rahin päällinen. Taas sellainen vaaleansininen. Nämä kun loppuvat, niin sitten ne loppuvat, koska kyseessähän on discontinuoiva producti. 

“Pöydän koko passaa (toivoakseni) mainiosti piharakennukseemme.”

Kämpillä Calligaris-kuume pisti edelleen höpinää designtötterööni (naapurin Juho kutsuu omaansa Fiuuliveijariksi). Törmäsin Torissa vielä Calligaris Skin -tuoleihin. Ne ovat keveitä, pinottavia muovituoleja, jotka kestävät myös ulkona. Ja koska terassikalusteet on oltava, eikä niiden tarvitse olla välttämättä kelohongasta moottorisahalla veistettyjä, laitoin haisemaan ja pistin viestiä myyjälle. Ja ostin 8 tuolia lisää. Veljeni kävi kiitollisena tuolit noutamassa ja saa kunnian niitä varastoida, sillä tuolit ovat Vaasassa ja me vähän vähemmän. 

Rautavaaran Sampiviljelijät ry:n tilintarkastaja Jomppa Rumppahumppa sieltä mätipussista tiedustelee, miltä tämä tuoli sitten mahtaa näyttää. No tältä:

Ja jos joskus vielä satutaan päästämään sukulaisia kotiimme, jos se joskus sattuu valmistumaan, niin näitä voi käyttää ekstratuoleina sekä ulkona että sisällä. Sellaista Martti-vainaan metsurihommissa moottorisahaamaa pölkkypenkkiä ei ihan yhtä näppärästi roudailla. 

Taisinkin jo mainita, että ammattilaisia ei ole viime aikoina liiemmin raksalla näkynyt. Me amatöörit päätimme viedä edes jotain eteenpäin ja maalasimme viikonloppuna kuistien tolppia ja parruja. Poikani Nonstoppolos myös imuroi piharakennusta sangen ansiokkaasti. Maalausjälki nyt oli mitä oli, mutta toisaalta ammattilainen olisi tuostakin hommasta laskuttanut 7600 e + alv. alkavalta minuutilta. Ja hommahan siis meni ihan täydellisesti:

”No niin lapset nyt iskä käynnistää auton. Sehän meni hienosti. Saatiin kaikki palkit maalatt…ttu!”

Fiksuna poikana en ollut laittanut kaikkein paskinta päälle, minkä seurauksena maalaushomman loputtua minulla oli kaikkein paskinta päällä. Se on jännä, kun ekaa tahraa paidassa koettaa epätoivoisesti saada putsattua, ehkä toistakin. Kolmannen jälkeen ajattelee, että “**ttu iha sama” ja lopulta huomaa astuneensa sandaaleilla yhdeksän litran öljymaalipönttöön ja motkivansa öljymaalisia genitaalejaan nahkasohvaan. **ttu iha sama. 

“Lopulta huomaa astuneensa sandaaleilla yhdeksän litran öljymaalipönttöön ja motkivansa öljymaalisia genitaalejaan nahkasohvaan.”

Seuraava muutto - vanha koti murskana

Hupaisaa, miten nopeasti sitä solahdettiin edelliseen 40 neliön kerrostalokaksioon. Kun ei ole lähes 17 vuoteen asunut kerrostalossa, yllätyin, kuinka leppoisaa ja rauhallista viime kuukausina oli. Parina yönä yläkerrasta kuului muutaman iloisen veikon rupattelua ja rappukäytävässä tuoksahti hieman rastafarin lauantai, mutta kaikin puolin mukavaa meillä oli. Lähtömmehän sai reilun viikon lisäaikaa, kun putkirempan työmiehet joutuivat koronakaranteeniin, mutta sitten taas mentiin. 

Vapun jälkeisellä viikolla kuskailin jo pikkuhiljaa turhaa kamaa varastoon ja loppu roudattiin uuteen asuntoon lauantaina. Jos edellinen tilapäiskämppä oli ihan kiva, niin tämä uusi on vielä selvästi kivempi: olo on kuin Airbnb-kämpässä - osittain siksikin, että tämä on kalustettu. Tilaa on kymmenisen neliötä enemmän, mutta huoneita saman verran. Lapset siis jatkavat sohvalla nukkumista, ja minä huonosti. 

“Rappukäytävässä tuoksahti hieman rastafarin lauantai.”

Pesukone, patjat ja muuta ryönää saatiin viedä varastoon, koska nykyisessä asunnossa ne ovat valmiina. Kantoapuna oli onneksi Salonkylän Kolvuu ja Rouduu Oy:n kunniapuheenjohtaja, kutsukaamme häntä vaikka nimellä Juho. Edellinen kämppä piti luovuttaa omistajilleen lauantaina klo 17. Kello 16.59 Seija Ala-Kautta ja Perintörinsessa riipivät viimeisen himmelin katosta. Yksi iPad tosin meinasi jäädä kaappiin, mutta niitä minulle nyt satelee kuuden kappaleen päivävauhtia lahjuksina innokkailta blogiyhteistyökumppaneiksi halajavilta. 

Sohvatyynyjen välistä ja alta löytyi proteiinia, nöyhtää ja Interpolin etsimä tyttäremme.

Vastaava mestari ei sitten maanantaina soitellut, mutta tiistaina ilmoitti, että keskiviikkona on runkokatselmus rakennusvalvonnan kanssa. Sinne sai mennä Seija Ala-Kautta, kun itse olin lähitöissä. Keskiviikko olikin yhtä läpipääsemisten triumfia, kun runkokatselmuksen lisäksi rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-autommekin läpäisi katsastuksen. Ei toki puhtaasti, mutta rimaa hipoen. Rakennusvalvonnan edustaja oli kuulemma oikein mukava ja kehaisi, ettei tonttimme kaltaista metsään (tai ainakin kissankusemaan suohon) rajoittuvaa tonttia nykypäivänä enää näin läheltä keskustaa löydy. Toki hän ensiksi tokaisi talostamme, että “onhan se aika korkea”, mutta tässähän ei ole mitään uutta meidän korvillemme. 

Koetin vihjata pesukoneelle, ettei puristelisi reittäni suihkuun punkiessani ja suihkuverholle, ettei lääppisi, kun olen naku ja märkä. #MeTooBathroom.

Puolisoni Seija Ala-Kauttan kanssa tuli viikonloppuna puheeksi, että kumpikaan meistä ei osaa nähdä tai kuvitella tilannetta, jossa asumme oikeasti uudessa talossamme. Muuttovalmiissa tai vastaavassa talossahan on jo kaupantekohetkellä tiedossa, milloin saunaan pääsee ensimmäistä kertaa. Meille talon rakentuminen on ikään kuin liveroolipeli, jossa larppaamme mukana kylvämässä kultakolikoita ahneille kääpiöille, mutta jonka lopputulosta emme kykene / uskalla kuvitella tai odottaa. 

“Onhan se aika korkea.”

Pari päivää muuton jälkeen kävimme lasten kanssa hakemassa polkupyörämme edelliseltä kämpältä. Erehdyin ehdottamaan, että käydään katsomassa, missä kunnossa vanha kotimme / lasten syntymäkoti / tähän mennessä ainoa oma kotimme on. Se oli virhe. 

Kotia ei nimittäin enää ollut. Kaivuri oli pistänyt sen matalaksi. Murheellista, miten pieneen kasaan purua ja vääntynyttä kattopeltiä jokin niin rakas ja tärkeä voi mennä. Jos aiemminkin oltiin kodittomia, niin nyt todella ollaan. Emmätiä. Ehkä hyväkin, että jokin on niin konkreettisesti ohi, että paluuta ei ole. Kiva tietty olisi, jos uusi talo etenisi reippaasti. Timpurit lähtivät kaksi viikkoa sitten, ja runkokatselmusta lukuunottamatta mikään ei ole edistynyt, kun he eivät ole potkimassa asioita eteenpäin. 

Koti. Nyt ja aina.

Nyt tontille tarvitaan pystytysporukka (etäisesti muistan sellaisen joskus tontillamme olleen) tekemään omat hommansa, putket ja johdot pitäisi laittaa kuntoon lattian alla, jotta päälle saadaan Termex-selluvilla, maalämpö ja lattialämmitys. Sitten timpurit voisivatkin ratsastaa takaisin ja laittaa kuntoon lattiat, sisäkatot, laatoitukset ja elämämme. 

“Liveroolipeli, jossa larppaamme mukana kylvämässä kultakolikoita ahneille kääpiöille.”

Muurarikin tarvittaisiin jossain vaiheessa. Pyysin jo parilta firmalta tarjouksen tiilistä. Vähän minua loukkasi, kun ensimmäisessä firmassa minua pidettiin niin tyhmänä, että tarjouksesta oli tehty erittäin selkeä, asiallinen, eritelty ja hintavaihtoehdot sekä toimitussisältö oli listattu kattavasti. On tässä kuitenkin oltu näissä raksahommissa jo aika syvällä. Haalaritkin on ja kaikkee. Osaan puhua raksaa, vaikka ylilaskutuksessa onkin vielä puutteita.

Kahdessa kuukaudessa tämä oli kertynyt sohvan alle. Kuvasta on jo GDPR-syistä poistettu pesukarhu, kolme Kela-korttia ja Ilpo.

Toisessa tarjouksessa taas mieltäni lämmitti se, miten fiksuna he minua pitivät: olin kysynyt erikseen hellaleivinuunin, tiiliseinän ja savupiipun materiaalien hintaa. Sain tarjouksen, jossa luotettiin matemaattiseen lahjakkuuteeni (yo-kirjoituksissa 3 pistettä yli minimirajan) ja tarjouksen sisältö oli suunnilleen muotoa 

“Tiilen hinta on xx, laasti maksaa yy euroa kilo, sitä menee 175 kiloa, seinään menee 330 tiiltä, päättele siitä savupiipun menekki, koska me ei kerrota. Jos Antero lähtee Lappeenrannasta mopolla Laihialle liehittelemään Hjördistä, kuinka monta kertaa hänen on syötävä ABC:n härkärunkku lankkuperunoilla ennen kuin Hjördiksen hypotenuusa menettää positiivisen varauksensa?”.

Tiili on sellainen kova ja punainen, paitsi pohjalaisen minkkifarmarin tiilitalo on keltainen, notta naapurit näkee, että rahaa on saatana!

“Kotia ei nimittäin enää ollut.”

Hupsis - blogi täytti 2 vuotta

Kävi niin, etten edes huomannut, kun blogi lirvahti kolmannelle vuodelleen. Jossain vaiheessa aloin nimittäin pohtia, milloin tämän tuusaamisen aloitin ja tarkistuksen jälkeen totesin, että tässähän meillä on blogi uhmaiässä. Terveyskirjasto.fi:n artikkelia mukaillen:

“Kaksivuotias puhuu yleensä kaksisanaisia lauseita, mutta hän saattaa sanoa sanoja väärin ja toistaa niiden alkutavuja (vattaava mettali, plojekti on kakkaa). Yksilöllisen kielenkehityksen vaihtelu on laajaa: vaihteluväli sanaston kohdalla voi olla 0–600 sanaa (uli uli, valivali, vituvitu).

Kaksivuotias osaa jo vähän juosta, opettelee kiipeämään portaita ja yleensäkin harjoittelee tasapainoilua (mitä blogissa saa sanoa ja mitä ei). Kaksivuotias tahtoo saada ja tehdä mitä erilaisimpia asioita (blogiyhteistyöt ja ilmainen roina). Hänellä ei kuitenkaan ole käsitystä siitä, mitä hän voi saada ja mitä ei (mutku mä haluun ulkoporealtaan ilmatteeks!), joten tämä ikä on usein aikuisen (puolison) mielestä hankala. Blogi on aggressiivisimmillaan kaksivuotiaana, ennen kuin sosiaaliset taidot alkavat käyttäytymisessä näkyä (olisit itsekin, jos olisit punnannut nollaosaamisella kaikki rahasi vievää hirviötä maailmaan. Eiku nythän juuri kuvailin, millaista on olla äiti).

“Tässähän meillä on blogi uhmaiässä.”

Jos kaksivuotias ei vielä puhu yhtään ymmärrettävää sanaa, tarvitaan ammattilaisen kannanottoa tilanteeseen (Kiitän lukijapalautteesta. Se on olut tsi ptäskeää ja olen koeit7tanut otytaa siotä opijksi.)”

Rakennusvalvonnan mukaan ilmapallo ei vielä kelpaa asunnoksi. Tai ainakin se pitää lisäeristää, koska kaikki pitää lisäeristää.

Mutta hei, bileet. Juhlimme sitä muuttamalla tulevana viikonloppuna seuraavaan tilapäiskämppään. 

Vapun vappuilimme ilman raksailun rasitteita, mutta heti sunnuntaina roudailimme pahvia, muovia ja metallia tontilta. Poikamme Nonstoppolos oli tekemispäällä ja veteli raksaimurilla lähes koko päärakennuksen puhtaaksi sinne kertyneestä röynästä, sälppeestä ja tauhkasta. 

Raksalla ollessamme timpurikin pirautteli vapaalta ja kyseli, miten hommat ovat edistyneet. Oli helppo vastata, että ei. 

Rakennusprojektin onnistumisen kannalta avainasemassa ovat osaavat tekijät.

Mutta onhan tässä parissa vuodessa sentään jotain tapahtunut. 

2019

Kaksi vuotta sitten oltiin vasta valmistelemassa tontin ostoa. Sen hankinta mahdollistui sitten kesäkuussa 2019.

Kesällä suunniteltiin taloa. Sitten suunniteltiin lisää. Ja väärin. Ja uudelleen.

“Onhan tässä parissa vuodessa sentään jotain tapahtunut.”

Piharakennuksestakin oli syyskuussa 2019 jos jonkinmoista versiota. Osa kauheita, mutta osa paskempia. 

Päätettiin ottaa arkkitehti, joka on töidensä näköinen.

Vasta lokakuussa 2019 kerroimme vuosia hautomamme asiat lapsille (vanha koti revitään ja uutta suunnitellaan).

Pohdin myös, millaisia erilaisia valmiusvaihtoehtoja talonrakentajalle on tarjolla. Blogin tyyliksi oli tässä vaiheessa jo vakiintunut ärsyttävyys, loppumaton itsetyytyväisyys sekä verbaalinen onania.

“Hyväminähyväminähyväminähyväminä”

Pelasimme loppusyksyn kuvapingistä rakennusvalvonnan kanssa ja lopulta joku tuhansista tuherruksista lipsahti vahingossa rakennusvalvonnan verkonsilmästä läpi. Alkoi talotoimittajien kilpailutus.

2020 

Vuosi päättyi viemärin tukkeutumisella ja uusi vuosi 2020 alkoi vastaavan mestarin potkuilla. Vähänpä tiedettiin, että tätä kirjoittaessani menossa on jo kolmas vastaava mestari. Tai ainakin oletan, että hän ei ole vielä ottanut lopareita.

Harvinainen kuva: kaikki kolme vastaavaa mestariamme samassa kuvassa valmistautumassa raksa-alan palkintogaalaan. On ne raxsuja.

Autokin hajosi motarille. Jakopäänhihna katkesi. Pikkujuttu. Kerrankos sitä auton hinta tuplaantuu. 

Vuoden alussa siivoilimme muutaman tonnin taloesitteitä kaapeista, kun ajattelimme, että tästä eteenpäin kaikki on selvää, helppoa ja nopeaa.

Saimme ensimmäiset julkisivukuvatkin. Tosin emme tienneet, että muutama kuukausi myöhemmin kattokulma olisi lerpsahtanut kuin sanonkomäkenen sanonkomämikä sanonkomämissä.

“Tästä eteenpäin kaikki on selvää, helppoa ja nopeaa.”

Maaliskuussa 2020 iski koronanperkele. Myimme myös lopullisesti talomme isolle rakennusliikkeelle. Saimme jäädä siihen asumaan vielä ainakin puoleksi vuodeksi. Tämä hieman määräajasta venyi, muttei tarpeeksi, koska kirjoitan tätä kerrostalokaksiossa. Rakennusvalvonta halusi selvityksiä. Se sai selvityksiä. 

Huhtikuussa blogi täytti vuoden. Tehtiin sopivasti talokaupat. Maailma oli myllerryksessä, korona riehui, korona tappoi. Mikäs oli ostellessa. 

Talokauppojen jälkeen olo oli hulvaton. Vasemmalla pankkineiti, oikealla rakennusvalvonnan edustaja.

Pitkin matkaa sikamainen temppumme ostaa kaupungin kaavoittama tontti ja rakentaa siihen rakennusvalvonnan hyväksymä talo on herättänyt närää naapurustossa. Saimme naapurista vastalauseita talomme korkeudesta, joten mepä teimme talostamme rumemman, jotta ei vain olisi hyvä mieli sitä katsoessa.

Koska taloprojektissa on lukuisa määrä vastaavia, valvojia ja mestaajia, keräsin kaikki tarvittavat tehtävät samaan postaukseen. 

Eiku oli täällä toinenkin yhteiskuva meidän vastaavista mestareista.

Ja kappas: toinen vastaava mestarimme otti loparit. 

Heinäkuussa 2020 saatiin kuitenkin rakennuslupa hakuun. Uusi vastaava mestarikin löytyi. Neljättä ei ole vielä tarvinnut etsiä, mutta meneehän tässä nyt vielä muutama vuosi ennen talon valmistumista.

Elokussa saatiin rakennuslupa. Jee tai jotain.

Syyskuussa 2020 alkoivat oikeat työt: tontilta kaadettiin puut ja tehtiin maatöitä. Tuli kalliiksi. KVV-IV-valvoja otti loparit. Aloituskokouskin oli.

“Ja kappas: toinen vastaava mestarimme otti loparit.”

Lokakuussa paalutettiin. Tuli kalliiksi. Kävimme myös talotoimittajamme luona varmistamassa, että tehdas on ihan oikeasti olemassa. 

“KVV-IV-valvoja otti loparit.”

Marraskuussa 2020 timpuri otti loparit. Parempia hommia oli luvassa riittävästi, joten ei halunnut lähteä meidän työmaallemme. Heipsu. Pystytys alkoi (ja jatkuu yhä, koska meillä ei asiakkaina ole väliä eikä munia). Naapurikin kävi oksentamassa pahaa oloaan meidän päällemme. Siis ensimmäistä kertaa. 

Joulun hengessä riideltiin sähkömiehen kanssa, koska olemmehan viekkauvella ja vääryyvellä käyttäneet häntä hyväksi maksamatta kuin vähintään riittävästi. Lienee turhaa sanoa, että sähkömies otti loparit?

“Timpuri otti loparit.”

2021

Uusi vuosi 2021 alkoi kylmänä ja lumisena. Pystytys (vielä silloin jopa) eteni. Ja raksa-auto oireili. Sillä oli kai ikävä Nizzan rantabulevardeille. Ja sittenhän se kyrvähti ihan kokonaan. Timpuritkin aloittivat kylmän kyytinsä kotikatastrofimme kimpussa. 

Helmikuussa tapahtui se, mitä olimme odottaneet ja pelänneet: muuttokäsky kodistamme. Hiihtoloma siis pakkailtiin apinan raivolla. Piharakennus alkoi nousta ja kattoakin taidettiin tehdä. 

“Sähkömies otti loparit.”

Ja maaliskuussa 2021 sitten kotimme lakkasi olemasta koti ja kylmeni. Pahalta tuntuu edelleen. Piharakennuksen evoluutio eteni yhä. Uskalsimme suunnitella jo hieman sen sisustustakin, vaikka toiveikkuudesta aina rangaistaankin. 

Rakennusvalvonnan rankaisuryhmä sai vihiä, että elättelimme toiveita talon valmistumisesta.

Huhtikuussa meistä tuli irtolaisia. Ei enää vanhaa kotia eikä vielä uutta. Ei kyllä kellään ole koskaan ollut yhtä rankkaa kuin meillä. 

Ai niin, ja blogi täytti kaksi vuotta. 

Hirsitalo on niin kylmä, että juhlatkin pitää viettää lisäeristeeseen kääriytyneenä.

Vaikka blogin päätehtävä tässä blogosfäärissä onkin uhriutua, valittaa ja katkeroitua, haluan lämpimästi kiittää jokaista tekstejä lukenutta ja kommentoinutta. Tukea, palautetta ja vinkkejä on tullut paljon. Kiitos ja leuka rinnassa kohti talon valmistumista ja Kodotus-blogin 7-vuotisbileitä!

“Kiitos!”

Heippa timpurit - hetkeksi

Välillä on sellainen Päiväni murmelina -tyyppinen olo, kun pyörii samaa luuppia päivästä toiseen. Työpäivä - kotiin - ruoka - tontille toteamaan tapahtunut - kotiin, toistetaan huomenna. Jos punoittaa, laitetaan kortisonia.

Elelyn lisäksi luuppia tuli myös ajeltua. Koska vasaraa, sirkkeliä tai muita sigmoidoskooppeja en liiemmin raksalla heiluttele, voin koettaa edes hoidella kuskailuja ja siivoiluja. Siivoilu on tosin ollut toistaiseksi hieman turhaa, kun joka paikkaan pukkaa kuitenkin uutta töhkää. Poikkeuksena oli märkätilojen pohjat, jotka piti siistiä ennen selluvillan ja muiden pohjamatskujen laittoa.

Taannoin maalasin talon ja terassin välisen kattokaistaleen punaiseksi. Siellä se nyt on - tosin päällä on harmaa pelti. Oman työn osuus jne.

Kuskailua sen sijaan on ollut mukavasti. Tästä päästäänkin siihen luuppiin. Lähdin nimittäin töistä. Ajelin tontille. Kuulin, että tarvittaisiin 8x18-ruuveja painumavaroihin. Fiksuna poikana päätin tehdä kiepin Terraan. Se on se rautakauppa, josta olen tullut käytännössä joka kerta pettyneenä pihalle, vaikka kunnanitsensäpaljastelija Nivuksisto sieltä Kupparlan kylältä huutaakin, että sieltä saa sillä äss-etukortilla aanus- eiku boonusta. 

En muistanut taaskaan lupauksiani. Eikä sieltä taaskaan näitä ruuveja löytynyt. Koska sehän on vain iso rautakauppa, josta saa myös kahvia ja koiranruokaa. 

“Työpäivä - kotiin - ruoka - tontille toteamaan tapahtunut - kotiin, toistetaan huomenna.”

Nettiä selaillessa alkoi valjeta, että huonosti näitä ruuveja oli muissakin isommissa rautakaupoissa. Tällä kertaa siis Terran parjaaminen ei ollut ihan oikeudenmukaista. Siellä se S-ryhmä jossain nyt pyyhkii kyyneleitään, kunnes ajaa taas yhden pienemmän yrittäjän konkurssiin.

Pisteet kuitenkin Terran myyjälle, kun vinkkasi, että naapurikaupungissa olisi liike, jossa näitä voisi olla. Ja jos firman nimessä on sana pultti, niin voisi sieltä erinäisiä pultihkoja esineitä kuvitellakin löytävänsä. Soitto, vastaus, että löytyy ja matkaan. 

Tästä päästäänkin siihen luuppiin (tämä koko höpinähän on yhtä luuppia). Ajelin nimittäin samaan risteykseen, josta olin jo tuntia aiemmin suunnannut työpaikaltani kohti tonttia. Jos pultintarve ja ostopaikka olisivat olleet tiedossa, hermoa, bensaa, aikaa ja S-ryhmän kyyneleitä olisi säästynyt. Kato vaikka itte:

Jos sitä ei voi tehdä MS Paintillä, sitä ei kannata tehdä millään. Vanha humalainen sananpasku.

Kävin myös tankkaamassa Termexiä. Sitä nimittäin tarvittiin kuitenkin lisää märkätiloihin. Mitäpä muutakaan sitä terveen nuoren miehen irvokas negatiivi perjantai-iltapäivänä tekisi kuin noutaisi harmaita paperipaaleja. Kotona odottavat kuitenkin vain maurilaissapelin lailla viiltävät puolison sanat ja apaattisina kännykän näyttöä tuijottavat lapset. 

Takatalvi näytti taas karvasta takapuoltaan. En usko koskaan nähneeni yhtä isoja lumihiutaleita kuin Termexille ajellessani. Isoimmat peittivät alleen helposti keskikokoisen keskieurooppalaisen kylän ja mäjähtelivät tuulilasiin kuin mummon ikenet. 

Yx sexy Termex täältä Turustx vaan kysyix, lähtisix sä tanssiinx.

Energia ei riittänyt enää purkaa Termexejä tontilla, joten saivat jäädä lojumaan peräkärryyn yöxi. Lauantaina olikin uutta roudaamista, joten laitetaan otsikoksi vaikkapa

lauantaina olikin uutta roudaamista

Tontille oli tilattu pari päivää aiemmin satsi Finnfoamia (sellaista jämäkkää, kellertävää skrytroksia). Mutta eihän sitä kannata tilata kerralla tarpeeksi, joten piti hakea lisää. Koska rakkaassa, Keski-Uudenmaan Pariisiksikin kutsutussa kotikaupungissani (nimi tulee siitä, että tämä kaupunki on kuin kurkistaisi Edith Piafin rektaaliin) on rautakauppa, pakotin tyttäreni Perintörinsessan mukaani luotettavan rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton kyytiin. Siellä se tytär kärsivällisesti odotti, kun minulle myytiin Finnfoamia, jota ei löytynytkään noutopihalta, minkä jälkeen selvisi, ettei se ollutkaan Finnfoamia, vaan vastaavaa tuotetta, jota ei sitäkään löytynyt noutopihalta. Paitsi kyllä se sitten löytyi sieltä muiden kamojen takaa lipputangon vierestä. Porilaisten marssi. 

Vähä niinku Finnfoamia, mutta smurffien huussista.

Tytär oli ollut niin kivasti, että palkinnoksi hankimme hänelle Motonetistä suklaapatukan ja koronatartunnan. 

“Tämä kaupunki on kuin kurkistaisi Edith Piafin rektaaliin.”

Timpurit olivat tehneet kuluneella viikolla märkätilojen pohjia sekä kevyiden väliseinien uria. Heidän työmoraalilleen pitää antaa tunnustusta. Päätinpä esim. skitsoilla siitä, että varmastikaan eivät olleet laittaneet seinäurien sekä uraan tulevien lankkujen väliin villaa ääneneristeeksi. Mutta olivat. Mutta ihan varppina eivät kyllä varmaan teippaa saunan katon foliopaperin niitinpaikkoja. No teippaavat. Ihme touhua. 

Tämänkin teippasivat. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät töihin.

Nyt yksi aikakausi kuitenkin päättyy, kun timpurit lähtevät yli kolmen kuukauden pakerruksen jälkeen ensimmäistä kertaa käymään kotonaan Suomenlahden toisella puolella. Komea sessio on ollut, etenkin ensimmäiset kolme viikkoa 80 sentin korkuisessa alapohjassa 20 asteen pakkasessa oli varmasti mieleenpainuva elämys. 

Sieltä nimim. “Yks ay-aktiivi Vantaalta vaan moi!” ihmettelee, eikö todellakaan suomalaisia timpureita löytynyt. Kyllä toki, arvon aktiivi. Kunhan se yksi ehtii heinäkuussa pyytämäämme tarjouspyyntöön vastata, niin ihan varppina alkaa tontilla surrata suomalainen sirkkeli. Toinenhan meillä oli sovittunakin, mutta ei se sitten tullutkaan. 

Pitääkö sitä kuvata virolaisia väliseinätolppia, kun kotimaisiakin tolppia olisi työttömänä.

Olen myös tutustunut NRT:n ja PRT:n eroihin. Nämä eivät ole mitään seitkytluvun kommunistisen kulttuurijärjestön paikallisosastoja, vaan Normaalikokoisia ReikäTiiliä tai Peruskokoisia ReikäTiiliä, noin niinku Äidinkielisellisesti oikeinkirjotettuna. Normaali ei siis ole perus eikä perus normaali. 

Kyse oli siis siitä, millaisesta tiilestä hellaleivinuunimme taakse tuleva paloseinä muurattaisiin. Päädyimme korkeampaan ja vähän leveämpään NRT:hen. Kaiketi tuon tiiliseinän voisi slammata ja vaikka maalata jollain kivalla värillä. Ensin sen tosin voisi muurata.

Väliseinän ura. Kuten omanikaan, sekään ei nouse kovin korkealle.

Pystytys sen kuin kestää ja kestää. Toki talossa on hirret ja katto, mutta pystytysporukalta on yhä tekemättä terassit, kaiteet, portaat sekä räystäänaluslaudoitus. Näitä käydään tekemässä, kun muu aikataulu antaa myöten. Virallinen syy ja selitys on, että hirsiä piti taannoin vaihtaa ja niiden odotteluun meni aikaa, toinen syy on erityisen luminen talvi, joka hidasti. 

“Pystytys sen kuin kestää ja kestää.”

Oma käsitykseni on kuitenkin se, että firma tekee sopimuspystytyksiä isoille ja tärkeille asiakkaille, eli hirsifirmoille. Niiden pystytykset hoidetaan silloin, kun on sovittu ja suuri ja tärkeä hirsifirma määrää. Mitättömät asiakkaat (arvaa ketkä) taas toimivat varoventtiileinä tasaamassa aikataulupainetta. Eli kun meidän pystytysslottimme talvella oli ja meni, myöhästynyt pystytyksemme myöhästyy yhä lisää muiden mennessä aikataulujensa mukaisesti ohi. Ja nyt kun timpurit lähtevät ansaitulle paussille, esimerkiksi sähkömies tarvitsisi jonkun poraamaan hirsiin kytkinten reiät. 

Kuva ei liity mitenkään projektiimme, mutta vessan lattialla on puolikas kalapuikko. Nyt on ehkä myöhäistä varoittaa, mutta kuvanottohetkellä kuvaajalla ei ollut housuja. 

Tästä tulee mieleen itse asiassa muuan afrikanmaalainen pizzeria. Kun tarjoilija oli kirjannut lapulle tilauksen, hän iski sen kokin pöydälle piikkiin. Kun tarjoilija otti seuraavan tilauksen, hän iski sen edellisen päälle piikkiin. Kokki purki piikistä lappuja minkä ehti, mutta pohjimmaisen (ja siis ensimmäisen) tilauksen päälle tuli koko ajan uusia tilauksia, jotka kokki valmisti ensin. Molto bene ja quattro stagioni!

Oma suunnittelummehan ei ole ihan detaljitasolle hiottua ja muita ei kiinnosta, joten kaikenlaista säätöä olemme onnistuneet aiheuttamaan. Putkifirmalle annetut kodinhoitohuoneen piirustukset sisälsivät vielä ensimmäinen vastaavan mestarin näkemyksen siitä, että vuonna 2021 naisella pitää olla kodinhoitohuoneessa ompelunurkkaus. Muutenkin kodinhoitohuoneen layout oli elänyt tuon jälkeen enemmän kuin hippi San Franciscissa kesällä -67. Sielläpä nolona pyytelin sitten siirtelemään lattiakaivoa toiselle puolelle huonetta. 

“Vuonna 2021 naisella pitää olla kodinhoitohuoneessa ompelunurkkaus.”

Samoin meinasi käydä keittiön suhteen. Satuin paikalle juuri, kun vesijohtoja ja viemäriä mallailtiin kannakkeisiinsa. Olivat suht lähellä oikeaa paikkaa, mutta kaivettuani isännän elkein Ikean suunnitteluohjelmasta kuvan keittiöstämme, niitä päädyttiin siirtämään inasen kohti Istanbulia. 

Piharakennuksen putkien kanssa asentajat toimivat kuin Venäjä Krimillä.

Vaikka välillä kritiikkiä sivaltelenkin, täytyy myös kiitellä. Esimerkiksi piharakennuksen piirustuksiin oli jäänyt viemärin tuuletusputki varastohuoneen sisänurkkaan. Jos siis joskus olisimme varastoa purkamassa, keskelle saunatupaa olisi jäänyt (haju)aistillinen katolle kurottava putki. Sen ympärillä olisi voinut juhannuksena vedellä ruotsalaisia perinneleikkejä kuten “Kasta mig ditt blindtarm” tai “Nu ska vi slicka Bertils pungsäck?”

Näiltä leikeiltä kuitenkin vältytään, sillä timpurit ja putkimiehet yhdessä päätyivät siirtämään tuuletusputken varaston ulkoseinälle. Plussaa: huoneessa ei ole kakanhajuista toteemipaalua. Miinusta: Bertils pungsäck.

Till vänster: en viemäre. Till höger: Bertils pungsäck.

Samoin sähkömies oli hienosti oma-aloitteisesti lisännyt kodinhoitohuoneen kaapistoseinällekin pistorasioita, vaikka niitä ei ollut sähkösuunnitelmassa. Siis siinä, joka on käsittelyssä Kuluttajariitalautakunnassa. 

Projektimme tuntuu kuitenkin yhä olevan nippu hapsottavia langanpätkiä, joita sojottaa vähän joka suuntaan. Keittiösuunnitelmakin pitäisi lyödä lukkoon, joten päätimme muuttaa sitä. Uuni siirtyikin saarekkeeseen ja siitä taas piti infota sähkömiestä, joka oli jo vetänyt sähköt vähän eri paikkaan. Todennäköisesti olisi vetänyt ne mieluiten kylpyammeeseen minun siellä lilluessani, mutta suht sivistyneesti jaksoi ainakin toistaiseksi MS Paintillä tehtyihin kuviimme reagoida. 

“Ja sit tohon ehkä vielä integroitu karppiallas ja voisko ton laatikon vaihtaa JVG:n karvalakkiin? Tai vesuriin?”

Nyt sitten jännätään, miten hommat etenevät timpurien poissa ollessa, kun työmaalla ei ole vakituista päivystystä ja aikatauluttajaa. Vastaavalle mestarille pirauttelin ja sain vastauksen:

“Bertils pungsäck”

Kamojen kuskailua - ja naapurin narinaa

Kuluneella viikolla olen tehnyt sitä, mihin joten kuten kykenen: maksellut ja roudaillut. Tässä proggiksessa olen huomannut, että omilla hommilla voi maksimissaan säästää kymppejä, mutta silti rahaa menee tonneja. Paitsi jos mokaa, menee kymppitonneja. Esim. jos alkaa rakennuttaa taloa.

Villaa on liikkunut enemmän kuin lampaiden orgioissa. Siis niissä, mihin osallistuu sää ja mää ja mää ja mää ja mää.

Meillehän tulee ala-, ylä-, sala-, väli- ja ojanpohjaan Termexin selluvilla. Koska pessimistin pettymykseksi hommat ovat edenneet, Termexille tuli tarvex. Paskaax tässä, pohdin kuin Obelix ja käynnistin rrrrrrrrrrrrrranskalaixen rrrrrrrrrrrrrrrraxxa-auton. Selkokielellä siis hain peräkärryllisen ja -kontillisen selluvillapaaleja Termexin toimipisteestä, jotta märkätilojen alapohjaan saataisiin eriste ennen kuin siihen päälle mäjäytetään lastulevyä ja betonia. 

Yx peräkärryx täynnäx villaax.

30 paalia meni melkoisen täydellisesti kuomulliseen peräkärryyn ja autoon, josta oli takapenkit poistettu. Ja vaikka paalit eivät painoltaan mitään alasimia olleetkaan, olin kovasti kiitollinen, kun timpuri autteli kantelemaan niitä terassilta sisään. Fyysiseen työhön ei kyllä ikinä totu.

“Villaa on liikkunut enemmän kuin lampaiden orgioissa.”

Lisää villaa kuskattiin viikonloppuna, kun teimme perhe-ekskursion kahteen Pohjoismaiden jännittävimpään perhelomakohteeseen: Juvi-kalusteeseen ja Suutarilan Starkkiin. Kauas on korona meidät kuskannut Särkänniemistä, Linnanmäistä ja Eukonkannoista. Juvilla oli tarkoitus selvittää sopivaa ruokapöydän kokoa ja mahdollista jatkettavuutta. Kävi suht selväksi, että perusmitoiltaan kaksimetrinen pöytä on meile passeli: sen ympärille menee kivasti 8 ihmistä, 10 jos tiivistää ja 73 jos kuvittelee olevansa venäläisessä vankilassa. Check.

Jos sie tarttet MS Paintillä tehtyy värikäst kuvaa, niin täs siul on sellanen tekijä!

Starkin visiitti taas kuljetti meidät inhimillisen käsityskyvyn reunamille. Timpurien listassa luki kaikkea jännää, kuten foliopaperia ja -teippiä (meinaavat kai paistaa kinkkua), kivivillaa (saunan kattoon, haluaisin nähdä, mistä lampaista tätä saadaan), kaivon korotusrengas (joku muovihärpäke) ja paria eri kokoa konenauloja, joista toisia ei ollut, jote otimme tilalle pinkin hiusharjan ja irtokarkkeja. Lapset olivat näistä molemmista visiiteistä juuri niin innoissaan kuin voi kuvitella, jos vaihtoehtona olisi ollut maata kotona sohvalla pelaamassa Robloxia. 

Merkkasin beban varmuudeksi, ettei sitä sekoita poikani naamaan, isäänsä kun on valitettavasti tullut. Kuulemma joku jurvalainen metsuri.

Tonttipalaverin olin onnistunut sopimaan niin, etten itse sinne päässyt. Seija Ala-Kautta edisti projektia samettisella äänellä ja rautaisella otteella. Molempia tarvittiinkin, kun työmaalla oli yhä ristivetoa siitä, kuka poraa sähköreikiä, mihin, milloin ja miksi. Tämän palaverin seurauksena myös loput teräspaalut katkaistiin oikeaan korkoon ja hitsattiin. Onneksi en itse ollut paikalla: olisin varmaan alkuun koettanut kertoa kivan vitsin, sitten pahoitellut, että olen näin huono ja lopuksi maksanut kaikille ylihintaa, vaikkei olisi edes pyydetty. Seija sen sijaan ohjasi tämänkin jollan jos ei nyt laituriin, niin ainakin jonkinlaiseen kaislikkoon. 

Sähkösäätöähän riittää ihan omastakin syystä, kun piharakennuksen takka on vaihtanut paikkaa ja lopulta kadonnut kokonaan. Nurkkaan, johon takkaa kaavailimme, ei ollut laitettu lainkaan pistorasioita, joten tämänkaltaisia muutoksia vinguimme ja saimme. 

“Fyysiseen työhön ei kyllä ikinä totu.”

Yksi monoliitti nytkähti taas eteenpäin, kun timpurit valoivat hellaleivinuunin perustukset. S30-laastia oli tilattu 30 säkkiä. Sitä meni 15. Käyttämättömät rautakauppakamathan saa palauttaa. PAITSI laastit, alusvaatteet ja JVG:n biisit. Nyt meillä on siis lähes 400 kiloa laastivärkkejä. Saisikohan noilla jatkettua kaakaojauhetta? Muovailtua keravalaisen sielunmaiseman? Tehtyä käytännön piloja naapureille?

Huraa! Kuraa!

Ja naapureista puheenollen: joku saattaa muistaa ukkelin, joka ajoi tontillemme, huusi perkelettä autosta ja rähjäsi talomme olevan liian korkea. Sepä kuulkaa sama ukkeli köpsötteli pokkana pihaamme, parkkeerasi persiinsä rollaattorinsa päälle ja alkoi taas jupista samaa saatanan paskaa kuin aiemminkin. Että talo on liian lähellä rajaa, ei istu alueen muiden talojen - kuten hänen naapurikunnan puolella sijaitsevan lerppakattoisen mineriittipäällysteisen hökkelin - sekaan, että hän on asunut täällä jo 70 vuotta (tärkeä tieto, joka saatiin kuulla jo kolmannen kerran) ja että jos tonttimme ja kunnanrajan väliin ei jää yli kymmentä metriä, heitä on kaavoituksessa huijattu (väliin jää 10,96 metriä, mutta toisaalta joillain tuntuu peräsuolen ja aivojenkin väli olevan lähes olematon). 

Kiesus. Näin lukijoiden läsnäollessa totean, että vastedes kyseinen mielensäpahoittaja nakkelee tätä kakkaansa kaupungin jalkakäytävältä, eikä enää tule tontillemme. Ja jos talostamme, sen korkeudesta, perustustavasta, materiaalista tai vaikutuksesta naapuritalojen hinnan alenemiseen on vielä urisemista, urinat omasta eturauhasen kuristamasta urinaalistaan voi ohjata kaupungin rakennusvalvontaan. 

Tässä välissä kävinkin muuten koronatestissä. Ja vaikka kellään ei koskaan ole ollut yhtä rankkaa kuin minulla, niin onhan tämä hyvinvointivaltiomme tässä koronahelvetissäkin käsittämättömän hyvä ja helppo paikka asua. Buukkasin ajan pari tuntia aiemmin kännykällä ja pankkitunnuksillani. Havahduin kuusi minuuttia ennen näytteenottoa, että nyt on kiire. 14.02 hyökkäsin ulko-ovesta ja 14.17 palasin kotiin. Vartissa ehdin testipaikalle, perustelin kahdelle ihmiselle, miksi olen jonossa ennen heitä (siksi, että oma aikani oli 14.05, heillä 14.20), juttelin mukavia mukavalle näytteenottajalle, hoonautin röörini (ja koronatestikin otettiin) ja palasin kämpillemme. Mutta on minulla silti rankempaa kuin kellään.

Edit: tulos oli sama kuin asenteeni sekä tilin saldo, eli negatiivinen

Peipi pinkeine pakaroineen putsaa pölyjä pohjasta.

Pieni onnistumisen kokemus tuli, kun onnistuin hankkimaan yläjyrsimen. Kiirettä sen hankkimiseen ei toki ollut, kuha huomiseksi. Kyselyä kavereille, yhdellä Juholla olisi ollut kitaramikkejä, toisella Juholla synttärit (onnea!) ja Lauri tarjosi tilalle alahöyläintä, mutta ne hommat on jo niin nähty nuorena ja kännissä. Mietin ostaisinko yläjyrsimen, kunnes mietin, mitä helvettiä tässä ikinä tulee jyrsittyä. Pohdin vuokraamista, mutten jaksanut ajaa Vantaaseen. Kokeilin varastaa, mutta Hilda-Anelman käsilaukussa ei ollut kuin pankin tunnusluvut ja kettukarkki Paasikiven ajalta. Mutta kappas, sain kuin sainkin lopulta laitteen lainaan. Säästin aikaa, vaivaa, rahaa ja hermoja, kuten joka päivä tässä projektissa. 

Tämä on kai joku vatkain tai mankeli. Tai ehkä vetkutin.

Nyt kai marssijärjestys olisi tämä:

• väliseinien urat (kevät 2021)
• väliseinät (kesä 2021)
• pirusti putkea piiloon lattiaan, väliseiniin ja yläpohjaan (syksy 2021)
• selluvilla alapohjaan (talvi 2021-2022)
• harvalaudoitus lattialämmitystä varten (kevät 2022)
• verkot valua varten märkätiloihin (joulu 2024 - harvalaudoitus oli isotöinen)
• lattialämmitysputket (kesä 2024)
• lautalattia (pyhäinpäivä 2024 - lattialämmitysputket ei menneet putkeen)

“Mitä helvettiä tässä ikinä tulee jyrsittyä.”

KVV-IV-valvojakin kävi niukan vartin verran työmaalla. Siis se, joka ei ole (vielä) ottanut lopareita. Olisi kuulemma pitänyt olla kuvia maatöiden kaivannoista, kun kaupunkimme rakennusvalvonta niitä vaatii. Tämän olisi toki voinut kertoa silloin, kun olimme häneen syksyllä yhteyksissä maatöiden kaivannoista. Vaikka osasinkin hankkia yläjyrsimen, en osaa lukea ajatuksia enkä muutenkaan KVV-IV-valvoa, koska maksan siitä KVV-IV-valvojalle. 

Alapohjan bitumipaperin kuvioinnista olisi tullut tehdä raportti rakennusvalvonnan lomakkeella F477-ÄPRYK-q. Rakennuttajan pitää kato tietää nää jutut.

Pariin otteeseen olemme istuksineet talomme terassilla, kun kevät näyttää tulleen. Itkimme yhdessä kaipuutamme lumitöitä kohtaan, nautimme jädet auringossa ja ihailimme kimalaista seinällä. Ehkä tämä koronalimbo, jossa oikein mitään ei oikein mitenkään tapahdu oikein kellekään, on ihan ok viettää vaikkapa taloa rakennuttaessa. Meinasin kirjoittaa rakentaessa, mutta enhän minä. 

Rakennuttaja saattaa näyttää hymyilevän, mutta tosiasiassa vain hermoa kiristää sopivasta paikasta.

“Omilla hommilla voi maksimissaan säästää kymppejä, mutta silti rahaa menee tonneja.”