Blogi täytti vuoden - onnitteluni!

Kuka olisi uskonut vuosi sitten, kun aloitin viisastelun, veren kerjäämisen nenästäni ja omasta nokkeluudestani humaltumisen, että olen vuotta myöhemmin suunnilleen samassa pisteessä. Omistamme sentään palan maata, mutta se näyttää samalta kuin vuotta aiemmin. Olemme kyllä maksaneet jo jonkin verran kymppitonneja talofirmalle, mutta talomme puuvärkit saattavat yhä huojua jossain Päijät-Hämeessä. Kirjoitan yhä blogia, mutten edelleenkään ole sen ansiosta miljonääri.

Olihan tässä toki kaikenlaista juhlallisuutta. Aamulla otin parvekkeella vastaan Suomen rakennusmestareiden liiton kuoron onnittelulaulun “Olet sisäilma jota hengitän”. Sitten sain Suomen viisastelevat raksabloggajat ry:ltä pöytästandardin (jossain rakennusalallakin sentään on standardeja). Siihen oli kuvattu asiakkaalle pyllistävä urakoitsija.

Raudoittaja-Reiska tekstasi: "Siis OMG mä en kestä. Nää ihqut kynttilät on just niinku Jaskan koolaukset LOL!"

“Aamulla otin parvekkeella vastaan Suomen rakennusmestareiden liiton kuoron onnittelulaulun “Olet sisäilma jota hengitän”.”

Juhlat jatkuivat vastaanotolla, jonne ei tullut ketään, koska korona. Illalla oli jatkot, jonne ei olisi muutenkaan tullut ketään. Pidin kuitenkin kiitospuheeni, jossa käsittelin rakennusalan nykytilaa, Suomen euroviisumenestystä, henkistä terveyttäni sekä muita asioita, jotka ovat huonoissa kantimissa. Tarjolla oli kattopelliltä tarjoiltua makkarasushia, jossa riisi oli korvattu urakoitsijan ojaan kippaamalla betonilla sekä sormisyötävää, jossa oli vielä kynnetkin tallella. Proteiinia, sanoi entinen muurari, kun myyrän nielaisi.

Seinälle heijastettiin videotykillä blogin saamia kommentteja ympäri maailmaa, eli siellä pyöri nonstoppina teksti “Ihan kiva, mutta et viittis kiroilla niin paljon t. äiti”. Loppuillasta luulin, että joku oli järjestänyt spontaanin tanssiesityksen, mutta järjestysmies vain kompastui linjalankaan. Luulin myös, että JVG tuli keikalle, mutta se olikin vain mäkihypyn ensimmäinen kierros Garmisch-Sportengürckhenistä ja jurpo pipo narikassa.

Muurari-Maukka oli bongannut ihanan spelttijauhokuppikakkureseptin netin vauvapalstalta. Soija oli korvattu härkäpavulla, joka oli korvattu luomulla.

Vieraiden vähyydestä johtuen minglailin täyttämään skumppalasini vessan hanasta ja päivittelin peilikuvalleni rakennuttamisen kustannuksia. Peilikuvani oli ihan samassa tilanteessa.

“Riisi oli korvattu urakoitsijan ojaan kippaamalla betonilla”

Loppuillasta aloin olla jo aika iloisessa kunnossa. Hetken pidin jopa rakennustarkastajaa ihan ihmisenä. Aamulla oli morkkis. Lähetin oikaisusähköpostin virastoon. Sen vastaanottamisesta kaupunki laskutti 117€. Plus alv.

Sähkäri-Seppo ei päässyt paikalle, kun oli putkassa, mutta tekstasi: "Moi mussut. Toiv. teil on kivaa. Käydään sit skumpalla, kun toi kumihanska tulee luonnollista tietä ulos. Siis iik ootte niin raksui!"

Koska uuden blogivuoden alkaessa on hyvä myös uudistua, Kodotus laajentaakin kosmetiikkavinkkeihin. Ensimmäinen meikkivinkki on ripsiväri.

Kodotus kiittää kuitenkin kaikkia kovin kauniisti. Ensimmäinen vuosi on siis takana ja blogin nimi todellakin on osoittautunut osuvaksi. Noomen est aamen, kuten muinaiset hyvinkääläiset sanoivat. Olen oppinut paljon bloggaamisesta ja ehkä vähän raksaamisestakin. Hermo on mennyt ja veri paennut päästä vuorille. Projektiin on löytynyt tyyppejä, projektista on lähtenyt tyyppejä, projektiin on buukattu tyyppejä, jotka ovat lähteneet jo ennen kuin buukkaus on alkanutkaan. Joku on ollut sovittuun aikaan paikalla, toinen on luvannut tehdä suunnitelman jouluksi ja saa taas vappuna asiasta muistutusviestin. Moni on auttanut, harva ilkeyttään hankaloittanut.

“Kodotus kiittää kaikkia kovin kauniisti.”

Mikäli luet tämän, olet ilmeisesti blogiani lukenut. Kiva! Lukijoita on ollut yllättävän paljon, vaikken ensimmäisenä vuonna ole ihan hirmuisesti blogia kehdannut rummuttaa. Vanhemmilleni voisin kertoa tästä ensi vuonna. Samalla, kun kerron, että minulla on kaksi lasta. Mutta siis: Kiitos molemmille kaikille blogin lukijoille. Kodotus tekee parhaansa pitääkseen saavuttamansa tason - mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kuvat: Pixabay

Joululahjat hankittu - rautakaupasta

Piipahdin tuossa muuan rautakaupassa. En mainitse nimiä, kun kieltäytyivät antamasta vessanpönttöjä, suihkukaappia, keittiötä, ovia (sisä- ja ulko-), sähköjä, putkia ja rahaa bloginäkyvyyttä vastaan Suomen suosituimmassa rakennusblogissa. Eikä minunkaan blogini kelvannut.

Mutta höristin vapaapainin runtelemia korviani (pojat yli 36 vuotta ja yli 13 kiloa), kun kuulin joululauluja kaupan keskusradiosta. Olin hetken, että mitä rosollia! Mutta sitten minut valtasi samanlainen olo kuin maaliskuussa -96, kun Jarno kaatoi lämmintä vaniljakastiketta päälleni lenkkisaunassa. Tiedätte kyllä.

"Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä,
Securitas jos ei sisäänpääsyäsi estä!"

Joulumieli! Yhdistelmä lanttulaatikon jälkipolttoja, henkensä uhranneen sian ihraa toisen sian elimistössä ja kynttilänliekissä palavan lahjapaperin käryä. Teeskentelyä, että kälyn joululimppu on syötävää ja serkkujen huutoa, kun kuusenjalka meni silmästä läpi. Sen vallassa kahlasin rautakaupan joka käytävän läpi. Jos myyjä tuli vastaan, larppasin raksaajaa. Sisimmässäni olin kuitenkin yhä se sama runopoika, joka ompeli partioreppuunsa paljetteja.

Löysin kaiken - ja paljon muutakin - mitä tarvitaan, jotta perhejoulu ei olisi ihan niin perheestä kuin edellisenä vuonna. Viime jouluhan meni leppoisasti, kun saimme tietää aatonaattona, että nykyisen kotimme kaavamuutoksesta oli tehty valitus hallinto-oikeuteen. SIINÄ oli nimittäin joululahjaa kerrakseen. Parempi kuin hiustenkuivaaja kylpyammeessa.

Nyt olen jo avannut sieluani tarpeeksi. Tällaisella taikapölyllä meille luodaan tänä jouluna kystää, kyllää ja miespolvet unholaan:

Oli vaikea päättää, mikä väri sopii parhaiten yhteen ihotyyppini (keväinen akne) kanssa. Otin kaikki. Kotona vasta selvisi, että nämä olivatkin muovia. Nyt mietin, mitä se näistä valunut pihka oli.

Omat lahjatoiveet alta pois. Olen toivonut joululahjaksi Teslaa, joten ostin sille valmiiksi laturin. Tämä on näppärä, koska jos auto hyytyy Turun motarille, puolison läppäristä saa usbilla autoon lisävirtaa.

Joulu on murheellista aikaa kaikille, joilla on suvussa “sellainen” eno. Käytännössä siis kaikille. Enolle voi terästettyjen glögien ja munatotien siemailun tuoksinassa vihjata tämän ongelmista hienovaraisesti tällä lahjalla. Eno ymmärtää ja hetken on kuin enkelin siipi hipaisisi jokaisen elämän tunkiossa mustunutta sielua.

Ostin näitä koko suvulle. Pidikkeitä on hyvä olla. Laitan niitä joulupuuroon ja kuusen oksille.

Lasten opettajatkin ovat lahjansa ansainneet. Jotkut moukat antavat viiniä, lahjakortteja hierontaan tai rahaa (etenkin ennen numeroiden antamista). Koska olen itsekin eräänlainen taiteilija (piirustuskilpailun voitto Viking Amorellalla v. 1982, sarja pojat alle 3 promillea), tiedän opettajien arvostavan taidetta. Tämä teos säilyttää arvonsa. Oli varaa vain yhteen, joten kortissa lukee, milloin opettajan pitää antaa teos eteenpäin seuraavalle.

Taas jotain pientä kivaa itselle. Näitä puolisoni sanoo minulta / minusta puuttuvan. Eli kun ostaa lahjan itselleen, siitä on iloa muillekin. Tätä periaatetta noudatin myös Torrelomiinoksen matkani suhteen. Postikorttikin on kiva saada ja lukea, kuinka kivaa iskällä on ollut.

Olemme rikkaita. Siitä nyt ei pääse mihinkään. Menestyvä blogi, komea ulkomuotoni ja mitä niitä nyt on ovat taanneet meille melkoisen omaisuuden. Siitä seuraa, että varakkuuden pitää näkyä (varakas on nöyrä termi sanalle rikas). Meillä varakkuus näkyy siinä, että ostamme valtavasti lahjoja. Painotamme valinnoissamme muovia, kertakäyttöisyyttä, ympäristöarvottomuutta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyä samalla pieteetillä, millä lapsemme saivat alkunsa.

Lahjojen määrästä seuraa pukille ja pukin pikku krapulaisille (eno ja muutkin) melkoinen savotta. Jotta rakoilta vältyttäisiin, alkuillasta kaikki vetävät käteen työhanskat. Loppuillasta näistä on se hyöty, ettei uhriin jää sormenjälkiä. Kun meillä kerran käy, tietää liikaa. Aivan liikaa. Meidän pukkimmekin on siksi kertakäyttöinen.

- “Rakkaani, laitatko joulusaunaan taas “sen” päälle?”
- “Noh noh, hyi sinua tuhmeliinia. Hihi. Saatan laittaakin.”
- “Mmmmmmm-bop!”

Poikani toivoi Lego Star Wars -kuolemantähteä. Kerron hänelle, että juuri tämä osa Kuolemantähdestä petti, kun siihen osui Spockin laaseri. Tämän kuultuaan poikani silmät loistavat kuin Peetlehemin tähdet Juuttaan maalla.

Anoppi saa Matti Johannes Koivun uuden levyn.

Kummipoika pelaa lätkää. Annan hänelle Saku Koivun rakennussarjan.

Serkkujen lapsille annan Rudolf Koivun kauneimmat sadut.

Kaverini Juho kehuskelee aina potenssillaan.

Tyttäreni toivoi piereskelevää Barbia. Toinen vaihtoehto olisi ollut syötävä terapiahiekka. Hankin hänelle tämän. Ei kuulemma ollut myynnissä, vaan “somiste”. Silmätön Gandalf?

Huusin kovaan ääneen, että “kaikki raksaajat eivät ole cis-miehiä!” ja syntyneessä kaaoksessa muilutin pukin automme takakonttiin. Kovasti hän vetosi, ettei Vantaan elokuva-avustajat ry:n kanssa tehty sopimus keikasta sisältänyt tällaista. Hiljeni vasta, kun uhkasin työntää kiinniruuvattavan saranatapin hänen “joulumaahansa”.

Nyt siirrymme todellisen joulumielen osastolle. Joulunahan kohteliaisuudet tuppaavat loppua jo tuulikaapissa tai hukkua viimeistään ensimmäiseen glögiin. Siksi tunnelman aistimiseen on hyvä olla kättä pidempää. Sanooko esim. Maija-täti leikillään kummitytärtään “rumaksi pikku adoptiomakkaraksi” tai Eero-setä toivovansa glögiinsä lisää arsenikkia, kun ei se ainakaan glögin makua tai joulun tunnelmaa pahentaisi.

Jouluinen vinkki: olohuoneen pöydälle kannattaa kattaa ylimääräistä käämiä sekä pitkää pinnaa. Siitä voi sitten kukin suvun jäsen napsia pahimpaan kurinaansa.

Tunnustetaan kuitenkin tosiasiat. Joulumieltä luovat pienet jäsentenväliset, tasasella koettamiset ja ehdolliset tuomiot. Ne kuuluvat jouluun kuin Tony-enon pikkurillin nivel riisipuuroon. Koska puukko on kuitenkin kynää mahtavampi ja vihaisin heittäköön ensimmäisen kiven, molempia on syytä olla riittämiin isommankin suvun tarpeisiin. Nämä voi laittaa tarjolle vaikka Hilkka-tädin kansalaisopistossa kahvipaketeista askartelemaan bluetooth-kylpytynnyriin.

Nämä vahvuuksilla varustetut suojalasit ovat hieman kaksijakoinen asia - vähän kuin se, oliko Anne Berner Suomen vai Euroopan huonoin ministeri. Toisaalta ne suojaavat iskuilta, kiviltä ja syljeltä, toisaalta ne päässä näkee sukunsa paremmin.

Ihmettelen hieman tätä avo-vouhotusta. On kaikenmaailman avoliittoja, avokonttoreita ja avoautoja. Mahani oli kuralla, kun aiemmin päivällä olin joulumielen nostattamiseksi syönyt Pirkan (sen kollegani) lanttulaatikon työpaikan jääkaapista. Olin sitä koko syksyn katsellut. Mielestäni tämä avo-wc menee kuitenkin jo överiksi. Lisäksi lähin bidee löytyi vasta kylppäriosastolta. Sitäkin piti käyttää ilman vettä.

Kävin lopuksi kahviossa vetäisemässä kelmutetun esihistoriallisen sämpylän. Siellä soi Black (sieluartistini) ja It’s a wonderful wonderful life. Olin samaa mieltä. Ja ulkonakin oli samaa. Ei ihanaa, mutta mustaa.

Jos tämä teksti liikautti sisälläsi hiukankaan sitä kylmää lohkaretta, jota sieluksikin kutsutaan, jaa toki tämä teksti. Laskujeni mukaan tienaan kymppitonnin per linkkaus. Se jos mikä tuottaa joulumieltä. 

Iloista joulua, glada juppen!

Asemapiirros - tunge stadion postimerkille

Asemapiirrosta on nyt käännelty parisen viikkoa. Olen saattanut muutamassa blogikirjoituksessani mainita, että tonttimme on suunnilleen yhtä pieni, kuin katolisen kirkon halu puuttua kardinaaliensa harrastuksiin kuoripoikien kanssa. Tai no, ei nyt sentään NIIN pieni.

Kyseessä on siis kaksi tonttia, joilla molemmilla on suunnilleen 580 neliötä tilaa. Miinus tietysti turvaetäisyydet naapureihin. Tilaa on siis kuin saiturin sydämessä. Siinä mielessä on hyvä, että kahden tontin talot voidaan suunnitella yhtä aikaa, jotta saadaan sumplittua molempia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja. Ja kompromisseja.

Ylemmälle tontille on meillä suunnitteilla palju, ulkoporeamme, sulkapallokenttä, crossfit-rata, ilotulituksista mieleltään järkkyneiden saksanseisojien uudelleenkoulutuskeskus sekä maaseudun rauha. 

Tämänhetkisessä asemapiirroksessa kummankin talon piharakennus olisi aivan tontin rajassa kiinni ja välissä vain palomuuri. En ole mitenkään ratkaisusta riemuissani, kun tuollainen muistuma Berliinistä tonttien välissä jököttää. Olin aluksi siinä luulossa, ettei suunnittelemamme hirsinen piharakennus onnistuisi palomuurin kanssa, mutta olin onneksi (taas) ymmärtänyt väärin. Palomuuri on erillinen yksikkö, joka ylettyy hieman rakennusten harjan yläpuolelle.

Meidän mökkimme seinän ja palomuurin väliin jäisi muutama sentti tyhjää. Mitään maisemaikkunoita ei siis kannata muurin suuntaan sijoittaa, ellei ankeuttajan marraskuisen sielunmaiseman kaltainen näkymä puhuttele. Tylsää, mutta realismia. Kai.

Hyvä puoli on toki se, että onpahan oma piha yhä enemmän kuin herran kukkarossa. Ei näy naapuriin. Ei näy tielle. Talo rajaa pitkällä sivullaan toisen naapurin pois. Kolmannella ja neljännellä sivulla onkin kaupungin metsää / puistoa, eli haaveeni omasta apinatarhan rauhasta toivottavasti toteutuu.

Nyt on selvittelyssä, kuinka lähelle olemassa olevan naapurin rajaa voisimme talomme mojauttaa. Tässä asemapiirroksessa talo on piirretty viiden metrin päähän tontin rajasta, koska naapuritalo on aikoinaan rakennettu kolmen metrin päähän omasta rajastaan. Kiva olisi saada vähän vähemmän hajurakoa tuolle puolelle, niin pihaan jäisi enemmän neliöitä. Se tosin tarkoittaa meille palomääräysten mukaisia ikkunoita ja se taas tarkoittaa rahanmenoa ja se taas tarkoittaa lisää munuaisten myymistä (7 olen jo itseltäni myynyt, alkaa käydä varasto vähiin). Kaikki vaikuttaa kaikkeen (lue: lisää rahanmenoa).

Maalämpökaivon paikka pitäisi vielä tontilta löytyä ja varmaan asemapiirrostakin vielä viilataan. Jo tähän nykyiseen kuvaan verrattuna piharakennuksemme muoto on muuttunut hieman. Ja varmaankin muutakin jännää vielä tulee vastaan. Kuten sitä rahanmenoa.

Vähän tämäntyylinen olisi tilauksessa.