perjantai 28. lokakuuta 2022

Lämmönlaskuja - ja nousuja



Ei ole kylmä. Mutta nurkista vetää. Siinä pieni tiivistys syksyn fiiliksistä. Taloa testattiin jo viime talvena, eikä mitään katastrofaalista ilmennyt. Nurkista tosiaan hieman viileää humisee, mutta toivotaan, että nurkkalautojen ja talon painumisen myötä veto vähenisi. Toki on mahdollista, että pystyttäjät päättivät oikaista välillä lampaanvillan määrässä samaan tapaan kuin päättivät jättää tulematta tontillemme ja mennä muille tonteille sen sijaan. 


“Toivotaan, että nurkkalautojen ja talon painumisen myötä veto vähenisi.”


Mutta tarkenee, tarkenee. Tätä kirjoittaessa sisällä on pitkälti päälle 20 ja ulkona niukka 10 astetta. Olemme useampana iltana pitäneet praasua leivinuunissa ja se on selvästi nostanut olohuoneen lämpöjä. Tavallaan on liiankin lämmin, mutta ajattelimme pitää tuota tiilikönttiä pikkaisen lämpimänä koko ajan. 


Sinänsä turha huonetermostaatti, mutta onpahan ainakin ylihintainen lämpömittari. Sitä en tiedä, näyttääkö se oikein.

Kovimmillaan leivinuunin lämmöt näyttivät olevan hetkellisesti yli 200 astetta, mutta se oli harhakuva kuten Venäjän demokratiakehitys. Aika nopsaan lämpö putosi reiluun sataan asteeseen, mutta Seija Ala-Kautta sai haudutettua tuossakin lämmössä yön yli kelvollisen uunipuuron ja seuraavana yönä bataattipadan. 


Tässä vaiheessa ajattelin jo perustaa pizzerian, jossa olisi jälkiruoaksi - kyllä - hattaroita.


Napolilaista pizzaa tosin kaipailen edelleen. Todennäköisesti jään kaipaamaankin; jos uuni pitää saada kolmeensataan asteeseen, huonelämpötilatkin noussevat tämän myötä varmaan 45 asteeseen. 


Käyrä alas


Olin jo aiemmin lämpöasiantuntijakaverini Laurie Samboran kanssa muokannut maalämpöpumpun lämpökäyrää. Koska talossamme ei edelleenkään paleltanut, päätin pudottaa käyrää vielä asteella. Jos leivinuuni tähän malliin huutaa jatkossakin, en tiedä, pitäisikö käyrää laskea vielä tästäkin. 


Onhan se symppistä, kun vuonna 2022 maalämpöpumpun näyttö on kuin grafiikkaharjoitus 80-luvun ATK-tunnilla. 


“Harhakuva kuten Venäjän demokratiakehitys.”


Märkätilojen lattioista huomaa, että ne eivät entiseen tapaan hohkaa lämmintä. Lautalattioista en sen sijaan huomaa kummempaa, tosin minulla onkin aina sisällä huopatössökkäiset, joten aika kuuraiseksi saa Ponttiset-koivulautalattia kyllä mennäkin.


Hobitteja ja hirsinurkkia


Syyslomalla piipahdimme Turussa tsekkaamassa Hobitti-näytelmän. Olimme Seijan kanssa käyneet katsomassa Turun kaupunginteatterin aiemmankin Tolkien-proggiksen, eli Tarun sormusten herrasta. Se oli yllättävän hyvä, kun ajattelee, kuinka pitkä tarina piti tunkea kolmeen tuntiin. 


Dildo Peppuli ja zumban salaisuus.

Hobitti oli ihan yhtä kelpo. Näytelmässä oli joitain aivan huippuratkaisuja kuten peikot ja hämähäkit, toisaalta kirjassa hyvinkin merkittävä hahmo, lohikäärme Smaug, lähinnä piipahti näytelmässä. Aina kriittiset lapsemme olivat jo etukäteen kypsinä, kun joutuivat omien sanojensa mukaan katsomaan “jotain tonttunäytelmää”. Rankkaa olla lapsi. Hirsitalosta Hobittilaan. 


“Jotain tonttunäytelmää.”


Nurkkalaudat näyttävät olevan samalla tavalla kuin meilläkin. Eiku meillähän ei niitä vielä ole.

Seuraavana päivänä teimme vielä tripin Luostarinmäen ulkoilmamuseoon, jossa oli kivan perinteisiä ja kovin tutunoloisia hirsinurkkia. Mitään kaipuuta entisaikojen asumiseen käynti ei herättänyt, mutta lämmin läikähdys kyllä kävi rinnassa, kun ajattelin meidän talomme olevan osa hienon puurakentamisen pitkää ketjua. 


Hyvin kasteltu on puoliksi poltettu


Leivinuunimme pesässä palaa koivuklapi, joka on pilkottu keväällä 2019. Sen siis pitäisi teoriassa kuivempaa kuin August Öhrnbergin luento “Nila ja jälsi - ilmansaasteiden vaikutus solurakenteen hygroskooppisiin muutoksiin Kuhmon Kyrvätsässä välirauhan aikaan”. Vaan kun ei ole. Pressut ovat päästäneet sen verran vettä eri puolille, että edelleen meillä on muutama motillinen semituoretta klapia. Toki osa on kuivahkoakin ja tuntuvat nuo sentään kelvosti palavan. 


Ns. uunirupi

“Lämmin läikähdys kyllä kävi rinnassa, kun ajattelin meidän talomme olevan osa hienon puurakentamisen pitkää ketjua.”


Olisihan tämän kuitenkin paremminkin voinut hoitaa. Toisaalta pitäähän tässä meidänkin unelmaproggiksessamme jokin kauneuspilkku olla. Ei sentään ole tullut vedet poistoilmakanavista lautalattioille tai vastaava mestari tehnyt oharia. Eiku. 


Lisää märkää


Etuterassimme kaidelankkua ei tullut aikoinaan tarpeeksi ja timpurit hankkivat pari suunnilleen samanlaista lankkua tilalle. Nämä on kuitenkin asennettu ilmeisesti turhankin timmisti tasan ja just ja vaakaan, koska sateella kaiteiden päälle jää vesi lillumaan. Ja olen ymmärtänyt, että jos vesi jää puulle lillumaan, niin jossain vaiheessa puu sanoo smoosh flöösh ja siitä voi tehdä levitettä vegaaneille. Pitänee pyytää IV-gandalfit korjaamaan asia. Pyydän heitä asentamaan lankut ehdottoman suoraan, niin ne saadaan varmasti ehdottoman vinoon.


Etualalla tuleva smoosh flöösh, taka-alalla tuleva eläkkeeni maksaja.


“Puu sanoo smoosh flöösh ja siitä voi tehdä levitettä vegaaneille.”


Meilejä meille


Vastaavasta mestarista (siltä oharibjörniltä) puheenollen olen nyt saanut kahdesti hänen meille buukkaamaltaan suunnittelijalta sähköpostia liittyen keilailuseuran toimintaan. Olen ystävällisesti molemmilla kerroilla vastannut, että meili taisi tulla väärälle henkilölle. Jätin myös yhtä ystävällisesti mainitsematta, ettemme ole saaneet laskua hänen piirustuksistaan. Mitä sitä ammattimiestä turhalla paperityöllä rasittamaan.


 

“Ei ole kylmä. Mutta nurkista vetää.”


perjantai 21. lokakuuta 2022

Liuskekiviä - ja lisähöttöä



Joskus alussa on orastava haave. Siitä kasvaa toive. Sitten se realisoituu tavoitteesta teoiksi. Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!


Viime postauksessa kerroin hankkineeni hattarakoneen ja Tallinnasta mukaan tarttui mansikan-, vadelman-, jäätelön-, omenan-, banaanin- ja vesimelonin makuiset hattarasokerit. Voi nuorta ja vaatimatonta minua tuossa rinnakkaistodellisuudessa. Kävi nimittäin niin, että laitoinpa Euroopan suunnalta tilaukseen 23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita. Ja mä sanon nyt mun maut:


  • sitruuna virsta vielä
  • kiivi (ei liuske-)
  • abbelsiini (abbedissan lempihedelmä)
  • trooppiset hetelmät (peruna, lanttu ja näätä)
  • kaffi
  • pitahaja (kavereiden kesken lohikärmeshedelmä)
  • kaktus 
  • bananananaa
  • piärynä
  • mansukka
  • vittulisvattulis
  • kokis 
  • jäzkilö
  • vanilja (kinkymmille on kakkosvaihtoehtona kaktus)
  • ombu
  • mojito 
  • hubbabubba diibadaaba barbapapa
  • tsuklaa
  • arbuusi eli muhkea melóna
  • mustaheruttaja
  • punainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • keltainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • vihreä sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • oranssi sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • Pate Mustajärven nahkahousujen sisäpuoli festarikeikan jälkeen


Vastasin tohon ihan läpällä, että "grwstnizg brjas blabnottgiwja". Ne tietää ketkä tietää.

Niukastihan tuossa on, mutta jos nyt pari viikkoa 23 kilolla pärjäisi. Ennen joulua pitää varmaan tilata lisää. Jos ei muuta, niin pallolaajennus ja/tai arkku. Esperi Caresta saa halvalla kätevän kokonaispaketin, jossa on korona, hautakivi ja johtajan bonukset kaikki samassa ysköksessä.


“23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita.”


Ehkä hieman jännittää, menivätkö rahani perille, kun tilausvahvistus tuli meiliin puolaksi. Mutta oletan, että “ksldwatrsn btrbitsjkwa nze brgstwowa” tarkoittaa, että homma on ok. Ja hei, tonni sinne tai tänne. 


Harras harrastajahatartaja hatartaa. Makuna joko güava-pähkylä tai schukka-schusihucca.

Veljeni poikansa kera oli kanssamme viettämässä syyslomaa, joten parina iltana vedettiin sokeripöhnät. Pari asteen lämmössä terassilla syntyi erinäisiä höpötöttöröitä. Joku taika tuossa hötössä kyllä on. Mutta mikä olisi paras termi hattaran tekemiselle? Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu? Jos oltaisiin Instagramin puolella, kysyisin, että mitä sä oot mieltä.


Liuskeet himassa


Poikani Nonstoppolos oli viikonlopun Virossa, ei hattarasokeria hakemassa, vaan lintuja bongaamassa. Siispä vanha ja raihnainen isäpappa haki omine nokkineen, polvineen ja selkineen loput liuskekivet. Nopeasti kävi selväksi, että yhdellä kärryllisellä kivet eivät edelleenkään pihaamme siirry, mutta että toisaalta kahdella kuormalla ei pitäisi olla ongelmaa. Lähes yhtä nopeasti kävi selväksi, että taannoin Nonstoppolosin kanssa yksi plus yksi oli enemmän kuin kaksi. 


Kivigiffi on kivempi ja kovempi kuin kivakaan kuva kovista kivistä.

Aika vanhalla rutiinilla kivet kuitenkin kärryyn siirtyivät, kun pahimmat siirtolohkareet oli muutenkin siirretty jo aiemmalla keikalla. Ikävä kyllä tuli Nonstoppolosia ja tämän nuorta voimaa. Seuraavana päivänä lihakset taas muistuttivat ensinnäkin olemassaolostaan ja toisekseen viettämästään vapaajaksosta, eli lähinnä viimeisestä kahdesta vuosikymmenestä. 


“Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu?”


Savua putkeen


Sauna on edelleen kylmänä. En tiedä, kuinka kauan, mutta tuskaahan tämä on. Ihan varmuuden vuoksi kävin hakemassa Sipoosta pari metrin pätkää saunankiukaan savuputkea, jos vaikka jonkinlaista tilapäissaunaa saisimme kyhäiltyä. Muuten sen suurempia hankintoja ei ole tullut tehtyä. Lähinnä olen keskittynyt murehtimaan öisin välillä 3.14 - 4.57. Hyvin olen siinä onnistunutkin. 


Vähän pelottaa, että jos savu menee putkeen yhtä hyvin kuin koko projektimme, niin tulemme nauttimaan saunassa täyttä häkää.



Kolme vuotta sitten


Opiskelimme hirsihommia, eli kutsuimme itsemme juomaan kaffea pariin massiivihirsitaloon. Talot olivat hienoja, isännät ja emännät mukavia ja tietoa kokemuksista karttui. Selvisi myös, että Forssassa on lounaalla lihaa, salaattina lihaa ja lihana lihanaa lihaa.


“Lihana lihanaa lihaa.”


Kaksi vuotta sitten 


Blogini (molemmat) lukijat olivat puhkuneet luovuuden ahjooni sen verran motivaation happea, että olin päässyt verbaalisessa narsisismissani ensimmäiseen sataan postaukseen.  


Vuosi sitten


Postauksen ensimmäinen lause tiivistää aika hyvin, kuinka suurella sydämellä tätä projektia on viety eteenpäin. Lause kuuluu: “Meidänpäs lattialämmitysputkeen lyötiin kesällä naula, eikä ketään kiinnostanut.”


Hyvät uutiset: naula on edelleen tallella, niin hyvin se saatiin putkeen lyötyä kiinni. Onneksi yläpohjankin kautta vedetty syöttöputki on ainakin ensimmäisen vuoden toiminut ongelmitta. 


Ihan tässä tulee mieleen sellainenkin ajatus, että tuskinpa tässä maailmassa kukaan koskaan missään on kärsinyt tai ostanut hattarasokeria yhtä paljon kuin me.



“Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!”



perjantai 14. lokakuuta 2022

Hattara - tosiäijän herkku



Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus. Koska olo on ollut suurimman osan aikaa kuin lämpöisillä pilvillä tanssisi, olen pohtinut, mikä herkku symboloisi tätä tunnetta parhaiten. Ja nyt tiedän: hattara.


Kyllä. Se ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa, joka ensin on hetken suussa ja sitten ei enää. Juuri kun kuvittelet puraisevasi sitä, se onkin enää makea häivähdys kielen päällä.


“Ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa”


Sieltä Kuusamon kunnankääpientunnistaja Kuppamulkkersson kyselee, miksi kaltaiseni proteiinia lihasmassaksi muuttava ja karhuja paljain käsin tappava alfaturo nyt hattarasta (iik, hiilareita!) vaahtoaa? No siksi, että tämä turo meni ja osti - rumpujen pärinää - hattarakoneen. Eikä mitään metroseksuaalien suosimaa hattarakoneen light-versiota / irvikuvaa, jolla jossain ipa-maisteluillassa kiepautetaan pari napanöyhdän kokoista nekkua vartissa. Ei! Ostin ammattivehkeen, jolla saadaan vartissa rykmentillinen erityislapsia vielä erityisemmiksi, kun hommaan lisätään sokerihumala. 


Tämä on KONE, Pohjois-Amerikassa tehty sellainen. Jos se voisi toimia dieselillä ja rakastella telaketjuila, se toimisi dieselillä ja rakastelisi telaketjuilla. 


Kato nyt: 780 hevosvoimaa ja oma ydinreaktori.

Ja että siis miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että olen pidempään ajatellut, että hattarakone olisi kiva ja nyt sellainen tuli vastaan sopuhintaan. Sopuhinta on siis kymmenen kertaa enemmän kuin millä Torissa myydään niitä hattarakoneita, jotka siirtyvät parin käyttökerran jälkeen keittiön alakaappiin pitämään seuraa jäätelökoneelle ja kuivuneelle anopille. Mutta jollen vielä maininnut, niin tämä onkin KONE


Prosessi oli suhteellisen lineaarinen: bongasin koneen Torista ja sovin kaupat seuraavalle päivälle. Jo ennen kuin olin koneen - tai siis KONEEN - saanut käsiini, olin opiskellut hattarantekoa YouTube-videoiden avustuksella. Väitöskirjan tutkimussuunnitelmakin alkoi olla aiheesta hahmoteltuna. Pilvenhahtuvain kaltaiset sokericumulukset lipuivat silmissäni ja tikkuni tökki vaaleanpunaista makeaa herkkua kuin räppäri bändäriä backstageen backstagella. Jossain vaiheessa ehdin myös pohtia, olenko idiootti, mutta koetin vältellä vastausta.


Kuollut asiakas paras asiakas sano kärpänen kun hattarakoneeseen kuoli (vasemmassa reunassa).

Saatoin mennä asioiden edelle, kun vasta kaupoista sovittuani laitoin Tallinnasta tilaukseen erimakuisia hattarasokereita. Olimme nimittäin menossa tyttäreni Perintörinsessan kanssa viikonlopuksi kyseiseen kaupunkiin. Sokerikaupan kommunikointi ja asiakaspalvelu olivat kyllä erinomaisella tasolla: tilaukseni nimittäin luvattiin toimittaa hotellimme respaan minua odottamaan.


Tallinnaan tasaisesti


Lähdetään vaikka siitä, että puolet matkasta piti puristaa bärssellä, jottei M/S Finlandia olisi kaatunut. Se oli pienestä kiinni, mutta yhdistelmä jalan painamista lattiaan ja pakaranhallintaa piti laivamme pinnalla. Hieman lohdutti, kun laivan kaupassa kassahenkilö kuvaili keliä termillä “perussyksy”. Meistä se oli kyllä pari piirua maailmanlopun suuntaan. 


Perintöikkunarinsessa

Kävin eKr. eli ennen koronaa vuorokesinä kummankin lapseni kanssa Tallinnassa niin, että minulla oli polkupyörä mukana ja lapsi istui tarakalla - tai jopparilla kuten Pohojammaalla tavatahan sanua. Nyt noita könttejä ei enää tarakalla raijata, joten isällä ja tyttärellä oli omat jalgrattaat. Ratkaisu oli erinomainen: vaikka matkat eivät sinänsä hillittömiä olisikaan, pyörillä pääsimme niiiiiiiin paljon näppärämmin paikasta toiseen kuin kävellen / riksalla. 


Tallinnalainen pissauuni.

Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä menivät leppoisasti: söimme erinomaisista erinomaisinta pizzaa (ja ekana iltana nautimme paikallisia herkkuja pienessä tunnelmallisessa ravintolassa nimeltä Burger King). Teimme pikavisiitin VR-lasien ihmeelliseen maailmaan Protossa, jossa meillä oli aikaa vain tunti, kun paikka menikin yllättäen kiinni klo 14 eikä klo 18 kuten tavallisesti. Ja saimme ne sokerit:


Juhlin sokerien saamista laittamalla tuplasatsin huulikiiltoa.

Alfauros minussa karjui riemuaan, kun kaivoimme paketista vadelman-, mansikan-, omenan-, vesimelonin-, banaanin- ja jäätelönmakuiset pönikät hattarasokeria. Taivutin silkasta ilosta pari putkea mutkalle ja suihkutin Axea nivusiini.


“Puolet matkasta piti puristaa bärssellä.”


Paluumatka oli onneksi tasainen kuin mieli riittävän vahvoilla psyykenlääkkeillä. Kotosalla pääsimme sitten testaamaan maailmanluokan makuja. Korkeimmalle raadin arvioissa nousivat omena, meloni ja banaani. Jäätelö oli vähän liikaa kuin halpakopio Lidlin suklaabanaanien täytteestä. Vadelma ja mansikka olivat, no vadelmaa ja mansikkaa. 


Tytär ihmetteli, kun hattarasta tuli paha olo jo ennen kuin oli edes sitä syönyt.

Pohdinnassa on, jätänkö pikkuhiljaa päivätyöni ja bloggaamisen, koska hattarabisnes on tulevaisuuden ala ja tulee tuottamaan aivan jäätävästi. Suunnitelmissa on muun muassa pekoninmakuista hattaraa persujen puoluekokoukseen, lepakonmakuista hattaraa Tuska-festareille, energiajuoman makuista hattaraa mopomiitteihin, hampunmakuista hattaraa Hörhölän hippipippaloihin ja punamullan makuista hattaraa Perskurkkanalan perinnefestivaaleille. Tuotekehittely on alkanut. Coming to hygieniapassi near you.



Palataan loppuun pilvenreunalta vielä muistojen bulevardille. Siispä:


3 vuotta sitten


Kerroimme lapsillemme, että kotimme katoaa maailmankartalta ja alamme rakentaa uutta taloa. Ja vituiksihan se meni.  


2 vuotta sitten


Paalutuksen jälkeen näytti olleen vähän tyhjäkäyntiä päätellen siitä, että pohdin sieluni myymistä ja kaupallisia yhteistöitä. Olinpa nuorena hulvattoman hauska veikkonen. Nyt olen enää sieluton kääpä. 


Koska olen pikkuhiljaa liukumassa sisustusbloggariksi, laitetaan tähän Tallinnan Kaubamajan näkemys boho-bumbelista.

Vuosi sitten


IV-pellehermannit olivat asennelleet kattotötteröihin letkupötkylöitä mitä energiajuomalla lutraamiseltaan ehtivät. Lattiaa rouhittiin hiottiin sekä vahattiin, keittiötä kahattiin (rimmasi paremmin) - tosin päin helevettiä. Vastaava mestari ajoi peurakolarin. Peura kuoli, vastaava mestari vähemmän. 


Näköjään aika paljon talossa pörhellettiin: oli laatoitusta, lamppujen, astianpesukoneen, työtason ja liesituulettimen hankintaa ja mädäntyneen peuranperseen näköisten pistorasioiden asentelua. Ja kappas, tuolloinkin masensi. Lähinnä kaikki. 



“Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus”



torstai 6. lokakuuta 2022

Sähkönsäästöä - ja savunhajua



Se olisi sitten syksy. Eikä mikä tahansa syksy, vaan koronapandemiasta toipuvaa maailmaa uhkaava ydinsotasyksy. Tätä osaa ei löydy Vivaldin vuodenajoista.


Kiitos naapurin koulukiusaajan, Eurooppa, itänaapuri eikä edes sähkönhinta ole entisellään. Olen kehunut usein sähköyhtiötämme Keravan Energiaa, vaikkeivät ryökäleet ole tehneet edes kaupallisia yhteistöitä kanssani. Nyt on vähän vaikeampaa kehua. Lokakuun alusta joulukuun loppuun maksamme sähköstä komeat 49 senttiä kilowattitunnilta. 4,5-kertainen korotus on aika komea suoritus. Pitäisiköhän esittää esimiehelleni vastaavaa korotusta myös omaan palkkaani? Yhtäkkiä tienaisinkin seitkytäkolme tonnia kuussa. Mutta kun tuon kokoinen hinnannousu mossahtaa tuulettimeen, sillä on kaikenlaisia seurauksia. 


Kiitos 22.12.2021-30.9.2022 klo 20.43


Naps. Tai ehkä pikemminkin skläbädäp. Tai ehkä sklikiflikliks? Jonkinlaisen tällaisen äänen päästi Narvin Löylyvalmis kiukaamme, kun päästimme sen sapattivapaalle toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi. Jos saunominen maksaa jatkossa sellaiset 450 euroa kuussa, niin edes minä en kykene sitä summaa nautinnosta maksamaan. 


“4,5-kertainen korotus on aika komea suoritus.”


Naputtelen tätä(kin) turausta jalat jäässä, enkä tiedä, milloin seuraavan kerran kuulen epämääräisen napsunnan kesken saunomisen sammuvasta kiukaasta, jonka sähkömiehemme asensi väärin ja heitti mukana tulleen oikean osan skutsiin.


Ei enää kimppasaunoja Gudrunin, Hjördiksen ja Rampen kanssa.

Nyt ollaan sitten saunattomia kuin saunatonttu, kun Urpo-Kuuno kusi kännissä kiukaalle ja palokunta desinfioi koko korttelin polttamalla sen. Joulukuussa saadaan sitten tietää tammi-maaliskuun sähkön hinta ja veikkaanpa, että Keravan Energia ei kylmimpinä talvikuukausina hintaa ainakaan laske. Kukapa sitä nyt kirpsakan pakkaspäivän päälle saunaan kaipaisikaan, kun pakkanen on näykkinyt poskipäitä ja hiki kuivuu pieniksi timanteiksi norjalaiseen villapaitaan.


Puuta meillä kyllä piisaisi ja puukiuaskin jo löytyy. Alunperin sauna suunniteltiinkin puukiuasta ajatellen, mutta IV-neumannien nynnimisen takia emme saaneet tarjousta yli kahteen kuukauteen. Olisi jännä tietää, milloin asennus olisi tapahtunut, jos olisimme heiltä hormin ottaneet. Saattaisi pikkuhiljaa olla jo hormi tulossa tehtaalta tontille. Hyvällä säkällä pääsisi ensi juhannuksena saunaan. Tuolloin tosin selviäisi, että IV-putrot olivatkin asentaneet piipun tilalle yläpohjaan vhs-videonauhurin.


Klipi klapi sano halko ku alko


Osana Irti Venäjän Energiasta -erikoisoperaatiotamme olemme kasanneet (no Seija Ala-Kautta lähinnä) terassillemme klapikasaa. Koska varsinainen klapimotisto on hieman hankalasti talon takana (ja kaupungin maalla, toim. huom.), on hellaleivinuunin klapit helpompi hakea pari sataa askelta lähempää. 


Jos klapien roudaaminen oikein laiskottaa, niin tehdään ihan vaan terassille kokko.


Olo on avuton, kun huoneessa savut on


Hellaleivinuunimme ei ole vielä päässyt sen suurempiin tositoimiin. Jotain laudanpätkää olemme siinä polttaneet sekä puuhellan että leivinuunin puolella. Puuhellan hyvä puoli on, että hellanlevy antaa lämpöä lähes samantien. Leivinuuni taas lämpiää hitaammin, mutta varaa lämpöä tiilipiippua myöten. Tiilipiippu onkin melkoisen iso plussa varaavaan kivimassaan, kun itse hellaleivinuuni ei ole mikään kovin möhky jötkäle. 


“Urpo-Kuuno kusi kännissä kiukaalle ja palokunta desinfioi koko korttelin polttamalla sen.”


Edelleenkään mihinkään rönttöstenpaistolämpötilaan emme ole saaneet leivinuunia nousemaan. Puolellatoista pesällä koivuklapia lämpö sentään nousi sataan asteeseen, joten ehkä jotain siankorvaa tuolla olisi jo saanut haudutettua. Tuossakin lämpötilassa leivinuunin holvi oli kuuma kuin Sabrina 80-luvulla, joten jos uunissa meinaisi paistaa napolilaista pizzaa, niin varmaan savupiippukin hehkuisi majakkana. 


Herkkä tutkielma aiheesta "Lämpömittari leivinuunissa".


Puulämmityksen riskitkin jo realisoituivat, kun viikonloppuaamuna Seija viritteli tulet puuhellaan. Homma sujui ihan mallikkaasti, kunnes olohuone yhtäkkiä täyttyi savusta. Palohälyttimet ainakin toimivat ja nimenomaan ketjutettuina: kun yksi herkesi rääkymästä, toinen aloitti toisessa huoneessa. Savunhaju pysyikin sitten pidempään: kosteana päivänä kotiintulo oli kuin olisi tullut tukkilaiskämppään, jossa Ylä-Perselän Jaska oli palvannut lankovainaansa. 


Tosta ne savut tuli ja meni esim. pussilakanaan, hammasharjaan ja Hyvinkääseen.

Ilmeisesti puuhellan pesä ei saanut tarpeeksi ilmaa ja riittävästi rohkeutta kerättyään päätti pullauttaa savut ulos kuin terapiassa käynyt toimihenkilö puolisolleen. 


Sesam saatana sulkeudu!


Pariovet terassille ovat ihanat - ainakin kesällä, kun olkkari aukeaa terassiksi tai terassi jatkuu olkkarissa. Nyt viileämmillä keleillä ovi pysyy visummin kiinni, mutta jokin kesämoodi sille on jäänyt päälle, sillä lukkoon sitä ei saa enää millään. Tai siis saa: ei tarvitse kuin mennä ulkopuolelle, painaa varovasti voiveitsellä lukon kieltä ja sulkea ovi varovasti. Sitten tarvitseekin vain hipsiä etuterassille toiselle ovelle ja tulla sisään. Charmantti yksityiskohta, kuten kaikki ne asiat, joihin puolisossaan ihastuu, kunnes ne alkavat ärsyttää.


Suuntana taivaalliset putkifirmat


Ystävällinen naapurimmehan siirtyi tuonpuoleisien jurputtajien riveihin alkuvuodesta. En voi väittää, että olisin häntä ikävöinyt - etenkään, kun vielä tupareissammekin saimme häneltä mutkan takaa terkut.


Sen sijaan hieman ikävämpi uutinen oli, kun Seija puolivahingossa bongasi lehdestä, että LVI-urakoijamme nokkamies oli siirtynyt autuaammille metsästysmaille. Vaikka LVI-urakasta minulla ei ole pelkästään nättiä sanottavaa - kiitos IV-lindholmiemme uskomattoman surkeuden - kyseisen herran kanssa pystyttiin asioista kuitenkin keskustelemaan sivistyneesti. Nyt odotammekin mielenkiinnolla, kenen ja millaisen tyypin kanssa pääsemme vääntämään etenkin IV-urakan suhmuroinneista ja niiden hyvityksistä. 



Joka tapauksessa, kiitos yhteistyöstä ja lepää rauhassa.


Kolme vuotta sitten


Nyt kun tämä blogi alkaa selvästi olla elämänsä ehtoopuolella ja keski-ikäisen etuoikeutetun miehen uhriutumispaukut muistuttavat enää räkäpäitä, otetaas tällainen retrospektiivinen katsaus blogin tapahtumiin. Eli mitä tapahtui kolme, kaksi vuotta ja vuosi sitten. 


“Kuuma kuin Sabrina 80-luvulla.”


Siispä: kolme vuotta sitten lokakuun alussa oli melkoinen riemunpäivä, kun talosuunnitelmamme tuli bumerangina rakennusvalvonnasta. Emme olleet pääsuunnittelija mukaan lukien ymmärtäneet kunnolla paloetäisyyksiä, joten fiksattavaa riitti. Lopputuloksena oli nykyinen monitahokkaamme.


Kaksi vuotta sitten


Pikakelauksella lokakuuhun 2020. Tonttimme paalutettiin. Kun lähes samaan syssyyn makseltiin maatyöt ja paalutus, niin kymppitonnit leijailivat tililtä maagisesti kuin Jens Weissflog loistonsa päivinä. 


Toistaiseksi on paalut pysyneet maanpinnan yläpuolella.


Vuosi sitten


IV-mustajärvet saatiin uhkailtua hoitamaan yläpohjan hommiaan (jotka hoitivat paskasti, kuten myöhemmin selvisi), koska ne piti saada alta pois ennen Termexin puhaltamista. Saimme vesimittarin ja tökimme pellavaa vähän kaikkiin väleihin. Bebani vaosta sitä löytyy edelleen. 


Kyllähän tässä taas tuli mieleen, että onko kukaan koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me. Mitä mieltä sä olet? Just sä. Tai voi se toinenkin lukija vastata.



“Se olisi sitten syksy.”