Huhtikuussa tulee neljä vuotta tämän blogin aloittamisesta. Melko nopeasti minusta tulikin koko kansan tuntema ja rakastama raksabloggaaja. Hurjimpana aikana jouduin palkkaamaan kolme henkivartijaa pitämään hysteeriset raksaajafanit loitolla. Vaihdoin asuntoni salaiseksi ja rakensin korkean aidan puhelinnumeroni ympärille.
Saatoin hieman ylpistyäkin. Tämän tajusin siinä vaiheessa, kun aloin puhua itsestäni me-muodossa ja pukeutua kuin Louis XIV. Lapsia ehkä vähän nolotti, kun kömmin pihisevästä, puhisevasta ja yskivästä raksamunastamme, jota ammoisina aikoina autoksikin erehdyttiin kutsumaan, ja vilkuttelin kuninkaallisesti tavallisille kuolevaisille.
“Koko kansan tuntema ja rakastama raksabloggaaja.”
Pitäjänkinkunsuolaaja Kankkuström sieltä Perskurkkanalan palvaamosta kyselee, mitä se tällainen itsetutkiskelu blogiin kuuluu. Hyvä kysymys, arvon halvattu palvattu. Setäpä selittää, siinä sedät on hyviä. Setä laittaa ihan tähän uuden väliotsikonkin.
Hattarahemmon tähtihetki
Siellä taas huokaillaan, että ei kai taas sitä hattarahöpötystä. Maailmassa olisi tärkeämpiäkin asioita ja meneillään vaikka mitä tragedioita kuten että lähikaupasta oli toffeenmakuinen kapselikahvi loppu ja pillifarkkuni haaroista ratkenneet. Mutta keski-iän kriisi vaatii riittävän äijjämäiset aseet ja onko mitään äijjämäisempää kuin mangonmakuinen hattara? No on! Kaksi mangonmakuista hattaraa.
Oikean helppoheikin tunnistaa muikeasta hymystä. |
Iha sama. Kirjoitan siis hattaroista. Kävin nimittäin kaupittelemassa sokerilla maustettua ilmaa lasten koulun vanhempainyhdistuksen järjestämässä tapaturmassa. Olin testannut hattaran menekkiä jo viikkoa ennen joulua kotikaupunkini joulutapahtumassa ja hötön menekki löi minut ällikällä. Jonoa oli koko ajan ja höpötöttöröitä piti pyöritellä kiivaimpaan aikaan viisi tuntia kertaakaan kelloa vilkaisematta tai vessassa käymättä. Onneksi villahousut lämmittävät märkänäkin.
Koulun tapahtumalta en isoja strumffeja odottanut: otin mukaan überoptimistisesti sata itse väännettyä paperitikkua ja ajattelin, että jos niistä nyt kolmasosa menee, niin saapahan ulkoilla ilman isompia tappioita. Menivät tasan tarkkaan kaikki sata ja pari päälle! Taas sain pari tuntia vääntää hupituuttia juuri niin nopsaan kuin ranteista lähti.
“Onko mitään äijjämäisempää kuin mangonmakuinen hattara?”
Miksikään Linnanmäen kaltaiseksi megatoimijaksi minusta ei ole, joten olen molemmilla kerroilla panostanut hattaroiden kokoon (iso) ja makuvalikoimaan (ananas, bananas, kermakakku, kirsikka, kokis, kookos, mango, man-, mustikka, omena, persikka, sitruuna, vanilja ja metsämansikka). Valittu linja hidastaa aika paljon hattaroiden tekotahtia, mutta tuntuu lisäävän asiakastyytyväisyyttä.
Mitäs atsovärejä ja e-koodeja saisi olla? |
Olin vieläpä hankkinut aiemmilla hatartamistuloillani kunnon toriteltan (pitää olla!) Tuulihaukka-teltoilta. Oli kyllä näpsä laitos: helppo pystyttää, jämäkkä rakenne ja kankaat. Joulutapahtumaan olin napannut talteen kolmellakympillä Torista kupanrunteleman paviljongin, jonka katosta tuli keskisalko läpi jo sitä pystyttäessä ja purkaessa jäi rungon pienoja käteen. Ajoi asiansa, mutta jäi kertakäyttöiseksi. Tuulihaukka-teltta sen sijaan jökötti kuin Väyrynen politiikassa, eikä aurinkoisena sekä tuulettomana päivänä edes teltan sivuseiniä kannattanut asentaa.
Mun summarum: hattaraa meni, ihmisiä tuli ja meni ja neljä tuntia meni kuin siivilä.
Siis miten luistimet liittyy hattaroihin? Lue eteenpäin, niin tiedät. Tai jos olet niitä jonneja, jotka katsoo vain kuvat, niin tässä kuvassa on luistimet. |
Sitten siihen tähtihetkeen: olimme hattarointia seuraavana päivänä perheen kanssa Tussulanlärvellä luistelemassa. Kiskoimme luistimia rannassa jalkaan, kun viereisen perheen äiti totesi: “Hei, sä oot se hattaramies.” Olivat kuulemma ostaneet mansikkahattaran ja hyvää oli. Tajusin sillä hetkellä, mitä on olla julkkis. Kaivoin kynän esiin ja aloin jakaa nimmareita. En edes kysynyt halusivatko ulkoilijat niitä. Nautin joka hetkestä. Ne hetket kestivät 2 minuuttia. Vastatuuli tappoi loput hymyt.
Sähkölasku tuli
Se on kuulkaa melkoisen sähkökriisin merkki, kun tammikuun sähkölasku oli selvästi pienempi kuin aiempina vuosina. Aivan pösilöä. Sauna on tammikuussa lämmennyt lähes joka ilta, mutta kiitos pörssisähkön sekä tuulisten ja leutojen säiden laskun loppusumma oli 204 euroa. Siis vuoden kylmimpänä aikana perheeltä, jossa on kaksi teinihtyvää ja jonka talossa on piharakennus mukaan lukien 180 neliötä sekä vuotavat nurkat.
Kuukauden sähkön keskihinta oli reilu 8 snt/kWh. Aiemmalla sopimuksella se olisi ollut 44 senttiä. |
Ohikiitävän hetken saatoin jopa pohtia, olisiko jossain maailmassa sittenkin vielä joku, joka olisi kärsinyt joskus enemmän kuin me. Sitten tulin järkiini.
Rähjäsin unissani vainajalle
Otsikko ei anna minusta kovin hyvää kuvaa, mutta kuitenkin paremman kuin ansaitsen. Näin nimittäin unta, että avauduin IV-sähläreistä LVI-urakoitsijan edustajalle. Hieman unessakin ihmettelin, kun mielestäni hän oli kuollut elokuussa, mutta en antanut sen haitata avautumistani. Kyseisen herran eduksi on laskettava, että unessa(kin) hän käyttäytyi minua kohtaan ihan asiallisesti. Minun miinukseksi taas on laskettava, että rähjäsin vainajalle. Oi alitajunta, sinä vinksahtanut pikku veijari.
Tässä kuvassa on savustettuja muikkuja. Juho on alarivissä kolmas oikealta. |
Kolme vuotta sitten 2020
Kolme vuotta sitten, kun olin 40 vuotta nuorempi, heitin hauskaa läpändeerosta taloesitteistä. Kyllä sitä nuorena olikin hauska. Nyt kun aikaa on kulunut, olen vain kulunut.
“Rähjäsin vainajalle.”
Julkisivukuvatkin tärähtivät tarkasteltaviksi. Noista kuvista talomme muuttui loppupeleissä rumemmaksi, kiitos lerpahtaneen kattokulman. Mutta eihän sitä muista kuin vain joka kerta, kun tulee kotiin. Ja öisin, kun herää omaan huutoonsa.
Kaksi vuotta sitten 2021
Suurelta rakennusfirmalta tuli viimein lähtökäsky. Tätä oli odoteltu jo pidempään, mutta silti kirpaisi.
Vuosi sitten 2022
Talo oli jo “valmis” ja saimme vain keskittyä “asumaan” siinä, ilman mitään “ongelmia”. Kävin postauksessani Alkuhaaveet - ja loppurealismi läpi haaveitamme ja toiveitamme ja nauroin paskaisesti päälle, kun todellisuus selvisi.
Yksi kauneimpia ylläreitähän oli IV-törppöjen törppöilyn törpöin törppöily, kun poistoilmakanavista alkoi valua vettä lattialle. Siinä oli kuulkaa sellainen olo, että just tätä me tahdottiin.
“Hei, sä oot se hattaramies.”