Kesäinen puuhakilpailu - raksaraporttia etänä

 

Aika jännä, että hommat raksalla edistyvät, vaikken ole joka päivä kyselemässä tyhmiä, hönkimässä niskaan tai muuten vaan pätemässä. Lähdimme vakiovuokramökillemme ja sieltä suuntasimme vielä Vaasaan, joten timpurit ja pystyttäjien sijaiset ovat raukkaparat joutuneet pärjäämään yli viikon ilman minun asiantuntemustani, rohkaisujani sekä aina yhtä leppoisan sydämellistä huumoriani. Timpuri kehtasi vielä valehdella puhelimessa, että ovat pärjänneet oikein hyvin. Sentään voin pommittaa heitä puheluilla ja tekstareilla, joissa kyseenalaistan jokaisen toimintatavan, ihmettelen hommien etenemistä tai muuten vaan hyväntahtoisesti neuvon.

 

Sinänsä on kyllä ollut leppoisaa, kun no news is good news. Homma etenee ja enpä minä siihen voi juurikaan vaikuttaa, halusin tai en. Vastaava mestari palailee pikkuhiljaa lomiltaan, joten hänet voisi pyytää kyllä käymään tontilla ihan jo periaatteestakin.

 

Vastaava mestari sulki puhelimensa ja lähti luontoon samoilemaan. Viimeinen havainto hänestä on Kyyjärveltä.

Sarjakuristajatar sieltä Mannerheim-linjan juoksuhaudasta tiedustaa, mitä työmaalla sitten on tapahtunut. No, arvon kuristajatar, kaikenlaista. Hieman harmittaa, että huikeasta kuvitutuksestaan tunnetussussa blogissani ei ole juuri yhtään ajankohtaista kuvaa raksalta. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tässä tulee

 

Kodotuksen kesäinen piirustuskilpailu!

 

Sinä, arvon lukija, saat olla tämän postauksen kuvittaja! Voit tallentaa alla olevat kuvapohjat koneellesi, tulostaa ne ja piirtää omat versiosi antamistani aiheista. Jos sinulta ei löydy ammattitason guasseja, voit varastaa puuvärit keltä tahansa päiväkotilaiselta.

“No news is good news.”

Ensimmäisenä tehtävänä on väliseinät. Niitä on kuulemma raksalla tehty ja eristetty. Meillähän kevyiden väliseinien matskuksi tulee vaneri, joka sitten joko tapetoidaan tai laatoitetaan tilasta riippuen. Väliin tulee selluvillalevyt. Näiden pölisemisestä huonetilaan olin huolissani, mutta timpurit laittavat vanerilevyjen saumat päättymään pystykoolauksiin ja vetävät vielä sikaflexit tulpaksi. Kelpuutan.

 

Tehtävä 1: Piirrä tursotettu sikaflex väräjämään eroottisesti vanerilla. Muista korostaa havuvanerin puunsyitä. Jos saat mukaan sikaflexin tuoksun, niin aina parempi.

Tästä voit tulostaa työpohjan. Olen käsitellyt sen jo vernissalla, jotta väri tarttuisi paremmin:

 

Seuraavaksi siirrytään pystyttäjien seuraajiin, jotka ovat ahkeroineet meille terassia, sen kattoa sekä hirsipaneeleja piharakennuksen puuttuviin kohtiin. Myös portaita(!) jo kuulemma väkerretään. Siis lopullisia portaita, joita pitkin minut sitten joskus kärrätään krematorioon, kun nyt ensin erakoidun lukemaan Kalle Päätalon tuotantoa muutamaksi vuodeksi keinutuoliin hellaleivinuunin edustalle.

 

Tehtävä 2: Tämänkin kuvan voit printata ja piirtää siihen viisi nuorukaista, joiden virheettömällä iholla helmeilee ruumiillisen työn aikaansaama hiki. Piirrä yksi heistä asentamassa hirsipaneelia, toinen väkertämässä portaita, kolmas naulaamassa terassia ja kaksi heistä tanssimassa Scorpionsin Still Loving Youn tahtiin. Taustalle voit piirtää albatrossin, joka lepäämättä liitää. Olen piirtänyt kuvaan jo hieman luonnosta sinua auttamaan.

Koeta jatkaa viivaa samaan lennokkaaseen tyyliin. Ajattele Picassoa, Matissea tai John Holmesia.

 

Myös ikkunat ovat saaneet vuorilautansa, jotka ovat kivannäköiset. Kuvahan löytyy aiemmasta postauksesta.

Tehtävä 3: Piirrä tähän oma versiosi talomme ikkunoista (tai akkunoista kuten koronarokotetut pierut niitä kutsuvat). Kuka sinun ikkunastasi kurkkaa? Yleensä se on Paavo Väyrynen.

Piharakennukseen saatiin lattialämmitysputket. Siitäkään ei ole kuvaa, mutta perheen pieniaivoisimmille olen tehnyt reipashenkisen sokkelotehtävän siihen liittyen.

 

Tehtävä 4: Mikä reitti vie Santeri Satiaisen luvattuun maahan? Entä minkä putken päässä väijyy sakeassa puskassa Nicolique-Jennababequen Namimajava?

 

Bonustehtävä perseen pienimmille /tyhmimmille: Kuka hahmoista on erinäköinen kuin muut. Huomaat varmasti, jos katsot oikein tarkasti.

Voit lähettää kuvat piirroksistasi / tehtävistä / vastaukset sähköpostilla osoitteeseen kodotus ja sen miukumaukun jälkeen gmail piste com. Laitan osoitteen siksi noin, ettei minun tarvitsisi pidentää peenistäni enää enempää, voittaa casinossa enää miljoonia tai tapailla Vladimireja/Tatjanoita. Voittajat tulevat hämmästymään palkintonsa määrää ja laatua. Kilpailu päättyy sitten, kun jos tehtäviä palautetaan.

Ei ole kyllä meidän tontin veroinen - edes ojaa ei ole.

 Mökk., herkk. ja supp.

Tein listan, mitkä viikon aikana häiritsivät, koska jälleen kerran kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Nämä pilasivat mökkitunnelmaa:

- pari kertaa kuului koiran haukuntaa

- nähtiin yksi ihminen laiturilla, eikä ollut edes alasti

- vene kävi laskemassa verkot. Ei siitä ääntä kuulunut, mutta koko yön oli kolme verkonmerkkiä vastarannalla. Ei tullut uni.

- yksi lentokone

- vastarannalla joku ajoi kerran kovaa polttomoottorikäyttöisellä ajoneuvolla. Ihan selvästi metsästä kuului prööttiä ääntä.

- hauki saatana hyppi parinakin iltana kaislikossa!

“Virheettömällä iholla helmeilee ruumiillisen työn aikaansaama hiki.”

Aamulla oli kiva käydä järvellä luistelemassa.

Kuten viime viikolla kerroinkin, mökki on vaatimaton. Sauna on hyvä ja se lämpeni joka päivä kahdesti, uimavesi jäähtyi samalla kymmenesti. Tullessa se oli 23-asteista, lähtiessä piti raapata jääpuikot karvoituksesta ennen autoon nousemista. Toisaalta tämän kesän oletusarvo järviveden lämpötilalle on ollut niin välimerellinen, että tämän kesän kylmä on aiempien vuosien ihanan lämmin. 

“Hauki saatana!”

Ja ne maut! Kesän parhaat mansikat ja herneet. Mallasleipä Annelin kotileivästä. Saman leipomon kristallipullat, vaikka nimi jotenkin assosioituu minulla siihen, että leivinjauheen asemesta niissä tunnelmaa nostattaa jokin muu jauhe. Kiukaan hiilloksessa paahdetut vaahtokarkit. 

Ja käänteisesti: paskimmat sushit ikänä Varkaudessa. Maku oli niistä saatu poistettua lähes täydellisesti. Se muistutti jälleen, kuinka rankkaa minulla onkaan. Onnen kultapilveen ilmestyi taas surureuna. 

Kristallipulla. Ensimmäinen annos on ilmainen.

Koska kesän kylmimmät säät alkoivat ekana mökkipäivänä ja päättyivät lähtöpäivänä kun törmäsimme jäävuoreen, suppailuretket jäivät suht vähiin. Lapset polskivat laudalla mökkirannassa, mutta varsinainen retkeily jäi yhteen keikkaan, jossa kävimme riitelemässä naapurijorpakon kaislikossa kaksi per lauta ja meloimme takaisin. Vähän tulevaisuudessa houkuttaisi tämä Saimaan perhekokoinen sup-lauta. Sille mahtuisi perheen lisäksi teltta, grilli ja rumpusetti. 

Pienenä teaserina muuten seuraavaan postaukseen: kaislikossa suhisee. Mutta mikä? Voit vastata siihenkin samalla kun palautat piirustustehtäväsi.

Poikani Nonstoppolosin varpaat olivat minuutin vedessä. Pari jouduttiin amputoimaan, kun ehtivät jäätyä peruuttamattomasti.

Muiskis södet mussukat, lisää ihquu staffii ens kerralla! Nyt lähden sokeroimaan peppuvakoni. Kaikki kolme.

“Aika jännä, että hommat raksalla edistyvät.”

Pystyttäjien perintö - puutteita pukkaa

Onhan siinä jotain ironista, kun otetaan hyvämaineinen, kokenut (ja jokseenkin hintava) pystytysfirma, jonka pomo korostaa, että heillä on vain suomalaisia työntekijöitä. Kun sitten kun nämä suomalaiset työntekijät eivät ehdi kuukausiin tontille, homman hoitaa loppuun - yllätys yllätys - virolainen porukka. 

Vaikka pystytysfirmalta saatiinkin ystävällinen / taktinen kädenojennus hinnanalennuksen muodossa, niin kaikkea pientä ja riemullista on pitkin matkaa (suomalaisten) pystyttäjien hommista paljastunut. Timpurit joutuivat kiinnittämään pystyttäjiltä unohtuneita palkkikenkiä piharakennuksen alapohjaan - me maksoimme. Yksi följäri jäi myös (suomalaisilta) pystyttäjiltä kiinnittämättä ja lojui koko talven maassa - virolaiset kiinnittävät senkin. Terassin kestopuurungot oli kiinnitetty vääränlaisilla kulmaraudoilla, joten ne piti (suomalaisten) pystyttäjien jäljiltä fiksata. Ja sitten vielä tämä:

Parhaan lavatanssiperinteen hengessä (suomalainen) pystyttäjä tökkää teräsheppinsä ensimmäisen koloon, joka vastaan tulee. #hirsitoo

Siellä menee kuin Länsimetro putkessa. Vahinko vaan, että tämä metro on rakennettu Vantaalle, kun Espooseen oli tarkoitus. 

Meillähän oli aika souvi saada ketään tekemään reikiä seiniin, jotta saadaan kytkimet ja töpselit kohilleen. (Suomalaiset) pystyttäjäthän lopulta lupasivat nämä tehdä, mutteivät sitten lopulta tehneetkään. Kuvassa oleva jykevä kierrejönkkä pitää hirsiä nuhteessa ja kiristää niitä. Vahinko vain, että (suomalaiset) pystyttäjät laittoivat tämän kierretangon sähköporausreikään, eikä sen seuraksi enää mahdu sähköjohto. Tämä(kin) teettää lisähommia (ei-suomalaisille) timpureillemme, kun kierretanko pitää kiskoa pois ja siirtää parinkymmenen sentin päässä olevaan oikeaan porausreikään. Toinen vaihtoehto on tietty laittaa valokytkin keskelle seinää eikä ovenpieleen. Paino sanalla pieleen. 

“(suomalainen)”

Tähän kun lisätään se, että pystyttäjät pöllivät meiltä ovi- ja ikkuna-aukoista sahaamansa hirrenpätkät ja että heillä on yhä meidän järjettömän kalliit ikkunateippimme jemmassa, niin kyllä se kotimainen on silloinkin parasta, kun se ei tule paikalle sovitusti, varastaa ja on paskinta. 

“Niille tulee vaan puusauna ja leivinuuni, ei kai ne näitä tuhteja puupölkkyjä mihinkään tartte. Viedään pois ja laskutetaan siitä vähän ekstraa.”

Pystyttäjien, anteeksi suomalaisten pystyttäjien hommista jäi uupumaan muun muassa ikkunoiden vuorilaudat. Näitä (suomalaisten) pystyttäjien seuraajat ovat nyt asennelleet ja me koettaneet maalata. Ihan jokaiseen detaljiin ei talokauppoja tehdessä osannut kiinnittää huomiota, joten ikkunoiden vuorilautojen ulkonäkö tuli vähän yllärinä - onneksi iloisena sellaisena. Niissä on kivasti pientä koristelua, mutta ne ovat silti sopivan yksinkertaisen näköiset. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hyttysiä ja riitelemässä lasteni kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole niistä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Pain.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisista) vuorilaudoista.

Koristehirsi kattoon

Kun tontti kuhisi äijiä, näiden lihasvoimalla nousi myös (suomalainen) koristehirsi kattoon tupakeittiön ja olohuoneen väliin. Viisimetrinen, umpipuinen hirrenpökäle ei ole ihan kevyimmästä päästä, mutta tulipahan muuten kiva! Eikä edes muurahaisia näkynyt. Keittiö ja olohuone ovat yhä yhtenäistä tilaa, mutta lohenpyrstönurkan kohdalta terassin pariovelle jatkuva koristehirsi jakaa tilan sitä katkaisematta (tämä oli varmaan gloriankotimaisin lauseeni ikinä). Lisäksi hirteen voi halutessaan kiinnittää ruokapöydän riippuvalot. Tai voi siihen ripustaa turskaakin kuivumaan. Tai suomalaista muikkua. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hitaasti itseäni ja riitelemässä hyttysten kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole siitä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Parru.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisesta) koristehirrestä.

Paneelien maalaustalkoot, osa 2

En muista, montako nippua kattopaneelia meillä oli alunperin. Sen kuitenkin muistan, että neljä aikuista sai päivässä maalattua arviolta siivouskomeron katollisen verran paneeleja. Paneeleja oli jäänyt vielä 16 nippua maalaamatta. Näistä neljä nippua kosteisiin tiloihin suditaan joskus jollain, mikä ei aiheuta keuhkoahtaumaa tai asbestoosia, joten jäljelle jäi 12 pakettia. Näistä Seija Ala-Kauttan ja Nonstoppolosin kanssa sudimme edeltävänä iltana neljä, joten kahdeksan pakettia jäi vielä kaverien selkänahasta revittäväksi. 

Entäpä jos olisikin ottanut paneelit valmiiksi maalattuina? Njääh, liian helppoa. Ei kaljaa eikä pizzaa talkoolaisille, ei 20 litraa maalia haettuna naapurikaupungista, ei suteja, ei suttua, ei hukattua nuoruutta.

Apuun karautti jo tuttuun tapaan Salonkylän pensselisetä Juho sekä uutena riistettävänä pohjoisen pallonpuoliskon vahvin mies Lasse, jonka kanssa taannoin käytiin ryöstöretkelläkin. Alkuilta meni sutiessa, maali riitti käytännössä täydellisesti ja valmista tuli. Saunaankin ehdittiin, eikä pesuhuoneen lattialla odotellut edes ylimääräisiä ylläreitä. Elämä ei välillä ole ihan täydellisen huonoa, vaikka kukaan ei edelleenkään ole missään koskaan kärsinyt yhtä paljon kuin me.

TV-antennipistokkeet

Oma aivopieruni oli olla pyytämättä sähköasentajaa laittamaan meille TV-antennipistokkeita. Jostain syystä olin vakuuttunut, että emme niitä tarvitse. Kulttuurikodissa riittää cembalo, guassit ja Sarah Youngin kootut VHS:ltä. Nyt kun olemme asuneet väliaikaiskämpässä, jossa saamme tuijotella päivät pitkät laaturealityjä kuten “Apua, siskoni on läski morsian remontoimassa autiolla saarella” tai “Käräytyskamera naapurin makuuhuoneessa ja tuoltahan tulee maailman vaarallisin miljonäärieläin”, kelkkani on kääntynyt. Koska heroiinin katukauppahinta ei ole koronankaan myötä romahtanut, jotain huumetta lapsille pitää olla. Siispä syötämme heille Simpsoneita Foxilta, Liviltä, Subilta, Friiltä, Avalta, Herolta, Jimiltä ja loppuilta katsotaan ohjelmaa “Ruma ihminen on tyhmä ja läski ja nyt siitä tehdäänkin nätti tai sitten makkaraa, sinä päätät - artistivieraana Haloo Sanninoora”. 

Hirsiseinien porauksiinhan ei enää antennipiuhaa tungeta, mutta piharakennukseen ja talon vierashuoneeseen pistoke saadaan yhä helposti pariinkin paikkaan runkorakenteisen seinän sisällä. Makkarissa on jatkossakin katseltava pädiä tai kännykkää. Nukkua voi töissä.

“(suomalainen)”

Terassi

Puun ja kaiken rakennusmateriaalin hintahan on noussut aivan törkeästi tänä vuonna. Me olemme olleet sikäli onnekkaassa asemassa, että valtaosa kaikesta tarvitsemastamme puusta on hinnoiteltu ja maksettu selvästi edullisemmin kuin mitä tällä hetkellä olisi tarjolla (käytinkö todellakin juuri sanaa edullinen?) Lehtikuusilautaakin saimme yllättävän edullisesti (taas?!) ja sutjakasti, vaikka aluksi kuulimmekin höyläämöllä olevan seitsemän viikon jonot. Lautojahan ei uskaltanut tilata, kun ei ollut mitään tietoa, milloin (suomalaiset) pystyttäjät saapuvat terassia naputtelemaan. Nyt kuitenkin on terassia. Ja lehtikuusi on kyllä komeaa. Lattia on muutenkin yllättävän kätevä käyttöliittymä. Parempi kuin esim. reikä.

Kyllä (suomalainen) lehtikuusi vaan on komeampaa kuin ulkomainen, joka vaan siemailee lattea ja vislailee siveälle kotimaiselle koivulle kahvilanpöydästä.

Pienehkö kompromissi oli pakko tehdä: olisimme mieluusti ottaneet 145 mm levyistä lautaa, mutta sitä ei vaan saanut. Siksi terassimme lattia on nyt vähän kapeammasta 120 mm leveästä laudasta. Tuskin sitä isommin stressaamme sitten kuuden vuoden päästä, kun taloon pääsemme muuttamaan. Ensimmäinen toimitus loppui kesken, joten välissä (suomalaisten) pystyttäjien sijaiset naputtelivat muita hommia kuten räystäslautoja, joita (suomalaiset) pystyttäjät eivät saaneet aikaiseksi urakkansa ensimmäisenä ja viimeisenä seitsemänä kuukautena. 

Mökkihöperöintiä

Ja nyt ollaan siis mökillä. Yöllä herätti kärpänen ja myöhemmin hyttynen. Vesi oli tuloiltana 23-asteista, sitten alkoi tuulla, vähän satoi ja seuraavana iltana laiturin editse kelluivat ensimmäiset jäälautat pingviinejä kyydissään. Huomenna kuulemma järveen muuttaa Otaniemen kylmälaboratorio ja loppuviikosta vesi on lähes riittävän viileää suomalaiselle avantouimarillekin. 

Suomalaista muovia suomalaisilla lauteilla. Niistä on suomalaiset hengityselinsairaudet tehty.

Viime vuonnahan teki todella tiukkaa löytää jostain sup-lauta mökille. Tänäkin vuonna tuntuu, että kaikki kondomia suuremmat kumituubit menevät kaupaksi hinnalla millä hyvänsä, niin vahvana sykkii jokaisen perushjördiksen kaipuu kaislikkoon. Olin kuitenkin kaukaa vähän vähemmän tyhmä ja hankin meille ajoissa toisenkin laudan, vieläpä suht edullisesti, joten nyt kelpaa kuvitella itsensä vanuatulaiseksi atleetiksi ja hukkua Jörnikkälän Aatoksen muikkuverkkoihin.

“(suomalainen)”

Meillähän ei ole omaa mökkiä, eikä sellaisen rakennuttaminenkaan ole parin viime vuoden kokemusten perusteella noussut prioriteettilistan top tuhanteen. Sen sijaan olemme olleet jo lähes parikymmentä vuotta samalla vuokramökillä Pohjois-Savossa. Mökki on vaatimaton, mutta siinä on sauna, järvivesi on puhdasta (koska edes saasteet eivät pärjää noin kylmässä) ja se paras asia: täällä on hiljaista. Sillai niinku tiäkkö oikeesti hiljaista toisin kuin siinä ohutsuolessa, jonne rakennamme ja jossa aina pärisee, jylisee, pörpöttää, haukkuu tai ainakin kohisee. Tätä kun saisi (suomalaiseen) purkkiin, mutta ei saa. 

“(suomalainen)”

Kattopaneeleita - ja kakkakikkareita

Timpurit palasivat, kippis sille! Skoolasinkin oikein erityisellä vedellä taannoin kattopaneeleja maalatessamme. Terassilla oli kokispullo puolillaan vettä, joten hörpin siitä mukillisen. Vähän maistui muovilta, mutta ajattelin, että helle on tehnyt tepposensa. Helle oli kuin olikin tehnyt tepposensa, tosin jo pari viikkoa aiemmin; pullo oli jäänyt timpureiden sijaisilta portaille juhannusta edeltävällä viikolla ja siitä lähtien vesi oli saanut limoittua ja levöittyä suorassa auringonpaisteessa. Mitään oireita ei ole kuitenkaan tullut, joten joten joten joten joten joten joten joten joten

kuten

Kattopaneelien maalaus

Näkymättömät asiat ovat ihan turhia - kuten rakkaus, demokratia ja perna. Näkyvät asiat ovat sen sijaan kivoja: hirsiseinien nousu, pankkitilin saldon hupeneminen ja nyt uusimpana kattopaneelit. Näitä paneeleitahan me lähdimme kiireen vilkkaa maalaamaan jo heti maanantaina juhannuksen jälkeen. Itse maalaamishommiin päästiin kuitenkin vasta yli viikkoa myöhemmin. Mutta sentään päästiin. 

“Timpurit palasivat, kippis sille!”

Aamupäivästä aloiteltiin. Maalin kimpussa lutralutrasi Salonkylän sutisaukko Juho sekä Santahaminan seksy supersankari Vellu (nimet muutettu). Seija Ala-Kautta maalaili osan aikaa ja osan ajasta pinoili paneeleita kanssani. Olipa paikalla vielä Juhon puoliso The Erhikin.

Tässä on mystinen, innokas Juhomies...

... ja seksy puolialaston Vellumies...

... ja Seijakin sutii vaikkei ookaan mies...

... aina pinosta syntyvä uudelleen. (Joo, on huono kuvateksti.)

Tulosta syntyi, mutta pizzapaussin kohdalla meinasi hieman moraali notkahtaa, kun kaiken vispaamisen, sutimisen ja pinoamisen tuloksena olimme saaneet valkoiseksi ehkä niukan kolmasosan. Pinoamisesta tuli yllättävän iso homma, kun paneelipinojen väleihin tarvittiin lautaa ja palikkaa yllättävän paljon ja kovaa tahtia. Loppujen lopuksi en sutaissut millilitraakaan maalia mihinkään. Huuletkin jäivät punaamatta. Sentään sheivasin.

Nuorisoidoleilla oli tällaisia tukkamalleja kahdeksankytäluvulla. Nykyään pidetään pipoa sisälläkin, saatana!

Onhan tuo paneelien puumatsku vähän sellaista samanlaista, mistä vanhempien ikäluokkien mielestä uudet alokkaat on tehty; pehmeää, epätasaista höttöä. Päätimme maalata paneelit kertaalleen jo ennen asennusta kuultuamme pelotteluja, että maalaamaton pontti puskee kuivuessaan esiin, jos paneelit maalataan vasta katossa. Toki paneelipaketissa luki, että valmistajan mukaan ne tulisi asentaa kattoon välittömästi. Varmaan siksi, että höttö on korkkiruuvilla kolmessa minuutissa muovista ottamisen jälkeen. 

Jännästi maalatut paneelit haisivat vanhalta munkinrasvalta kuivuessaan. Radio Nostalgia soi koko päivän, joten ehkä se eltaantuneen hajun lähde olin kuin olinkin minä. Soittolistaradioihin verrattuna Nostalgian musa soi laveammalla skaalalla, eikä esim. KVGJVC:n feat. Sanninooran kesäbiisi Sporttikaljatissibiitsibeibe soi kuusi kertaa tunnissa. Juu, olen vanha. Mutta Queenin Don’t Stop Me Now nyt vaan on parempi biisi kuin EVGJGV:n feat. Salliellimillin biisi Bebakännilätkätussu.

Päivä maalattiin, paneelit riittivät just ja just yhteen makkariin. Tai näin nämä asiat ainakin koetaan.

Kaljaa, vissyä ja kokista kului kiitettävästi. Ja sitä timpurien pyhää vettä. Nyt kun muistelen, niin se taisi hieman kellertääkin. Lopulta oli ⅔ paneeleista maalattuna. Kolmasosa jäi odottamaan, ei pystynyt enää. Lisäksi reilut kymmenen neliötä paneelia ajateltiin mahdollisesti vahata, kun tulevat kosteiden tilojen kattoon.

“Sporttikaljatissibiitsibeibe”

Olin joskus Termexin tamppailun aikana hävittänyt aurinkolasiklipsini. Kuluneella viikolla tontilla käynyt kaverini Aksuliini (nimi diminutoitu) löysi ne terassin alta. Kun sitten maalauspäivänä möyrin paneelipinojen välikalikoita etsimässä, stereonäköni kapeni jälleen:

Näin absurdi kuva ei mitenkään sovi näin asialliseen blogiin.

Kun paneelit oli keskiviikkona maalattu, torstaina koitti onnenpäivä: timpurit tulivat takaisin! Töttöröö ja kippis! Juu, just sillä vedellä. Paneelit alkoivat siirtyä terassilta kattoon. Ja kuten tuolla ylempänä sanoinkin, niin onhan se kiva, kun tulee taas vähän valmiimman näköistä.

Pystyttäjäthän ovat hommissa jossain siellä, missä heillä on paremmat asiakkaat. Me saimme kuitenkin timpuriemme kautta uudet tekijät hommiin ja he aloittivat asentamalla ikkunoiden vuorilautoja. Minä menin perässä kuin leskirouva von Knösselbergin mäyräkoira sekoitettuaan kalmanhajun maksamakkaraan. Metrin leveällä pensselillä ei tosin kovin tarkkaa työtä tehdä, mutta vetelin valkoisella maalilla laudat päältä ja toivon, että pieni vihreä keiju käy sutimassa taikapensselillään enemmän tarkkuutta vaativat kohdat. 

Olen kuuden metrin korkeudessa heiluvalla telineellä ja pensselin varsi on 30 senttiä liian lyhyt. Kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin minä.

Auto hajosi

Pari postausta taaksepäin taisin todeta, että rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto hajosi. Liioittelin. Ei se nyt kokonaan hajonnut. Esim. hanskalokero toimi edelleen. Sen sijaan tammikuussa vaihdettu akkulaturi päätti mennä rikki. Tämä tarkoitti auton hinaamista (jälleen kerran) korjaamolle. Vaihtoivat mukisematta takuuhommina laturin. Sen sijaan katsastuksessa huomautetuista asioista maksoimme puolisen tonnia. Eikä edes kirpaissut. Autoilu nyt vaan on kalleudessaan samaa luokkaa kirkkojen polttamisen, Mona Lisan viiltelyn tai Thaimaan kuninkaan solvaamisen kanssa. 

“Hanskalokero toimi edelleen.”

Paneeliasiat on nyt varmaankin suht kattavasti käsitelty, etenkin, kun kyseessä on laudanpätkiä, joita ladotaan kattoon. Otsikossa mainittiin kattopaneelien lisäksi myös kakkakikkareet. Pitäisikö niistäkin kertoa? Vai olenko kuin Nalle Wahlroos, joka ottaa EU-tuet vastaan, muttei koe velvollisuudekseen maksaa veroja?

Vain yksi harha-askel ja talolainan maksaakin LähiTapiola. Houkuttava ajatus.

No en. Vaikkei tässä EU-tukia ropisekaan, laitan silti otsikoksi raflaavasti

Kakkakikkareita kylpyhuoneessa

Omakotiasumisen hyviä puolia on se, että kylppärin lattialla olevien kakkakikkareiden lähtöaukon sijainti on suht helposti selvitettävissä. Kun sen sijaan riemurusinat kellivät yhteissaunan pesuhuoneen lattialla, niiden alkuperästä voi esittää vain valistuneita arvioita. 

Onko siis taloyhtiön salaperäinen mysteerimämmittäjä

a) eläkeläisrouva Pirkko Pipana, jonka kaikki pähkinät eivät enää ole ihan pussissa ja rusinoitakin tipahtelee vähän matkalle?

b) suosikkiyhtye KVGJGV, jonka hittibiisi Pyllykaljatissikaljasporttikalja olikin tipahtanut pesuhuoneen lattialle?

c) pieni viaton lapsonen Urpo-Antero Kalevi, jonka muumivaipan lahkeesta on livahtanut pikkuinen ilonpipana?

d) aikuinen, lihaa syövä ihan Matti vaan, joka pesuhuoneeseen kikkaroimalla vastustaa naisten äänioikeutta, maahanmuuttoa, kasvisruokaa, moottoriteiden nopeusrajoituksia sekä kaikkea uusiutuvan energian käyttöä?

Koska blogi on täynnä verbaalista kakkaa, visuaalinen puoli saa olla tyylikkään minimalistisen skandinaavisen aistikas. Niinku tässä: Nonstoppolosin huone ja kattopaneelit.

Huomautettakoon vielä, että olemme saaneet nauttia näistä republikaanien aivoista jo kahdesti. Kyllä, luit oikein: olemme kokeneet kakkakikkarekikkakakkosen kaksi kertaa kuukauden sisällä. Ensimmäistä kertaa nämä ruokarekan rakkauden tryffelit lojuivat yhteissaunan kylppärissä lenkkisaunavuorolla. Tuolloin Seija Ala-Kauttalla oli kunnia saada kiikuttaa ne pesuhuoneesta pönttöön. Pari viikkoa myöhemmin bongasimme ne omalla saunavuorollamme samasta pesuhuoneesta, joskin kikkareet olivat eri. Oma näköni on niin heikko, että mikäli olisin saanut tuon löllerön varpaideni väliin, olisin varmaan vain luullut astuneeni taas yhden hamsterin kuoliaaksi. Astumisella en tarkoita sitä, mitä esim. heppa tekee hepalle hempeänä hetkenä.

“Salaperäinen mysteerimämmittäjä”

Tulipahan vain taas todistettua, että meitä on moneen junaan ja joku reissaa invavessassakin. Se on sitten enää semanttista kohinaa, rakentaako paskaa taloa, vai paskooko kerrostalon pesuhuoneeseen. Tärkeintä on, että nauttii harrastuksestaan.

“Rakkaus, demokratia ja perna.”

Potkut pystyttäjille - helpotuksen huokaus

Anteeksi, anteeksi ja anteeksi kaikki molemmat blogini lukijat. Yli vuoden olen pitänyt pyhänä periaatteenani, että keskiviikkoaamuna pärähtää uusi teksti täyttämään internetin alati synnyttämiä tarpeita. Nyt ei tullut, vaan vasta pari päivää myöhässä. Jaa, ettet edes huomannut? Etkä sinäkään? Eikä ruustinna sieltä sorsakoskelaisesta tuoksuvitukkapuskastakaan. No ite ootte. Pitäkää tunkkinne!

Tunkkia olin kyllä edellisessä postauksessani tarjoamassa aika monelle ja tunkemassa moneen aukkoon. Pääosaa fiiliksen paskuuttamisessa näyttelivät pystyttäjät, jotka eivät tälle estradille ole maaliskuun jälkeen nousseet kuin hieman teatteripölyä nuuhkimaan. Heidänhän piti tulla ennen juhannusta tai viimeistään juhannuksen jälkeen. Kun vastaava sitten toisena päivänä juhannuksen jälkeen onnistui saamaan porukan pomon kiinni, hän kertoi olevansa sairauslomalla 12.7. saakka. Ilmeisesti selkäkipu esti mm. sähköpostiin vastaamisen. Ja toki myös työmaalle tulemisen, tosin siinä mielessä selkäkipu on ollut kroonista jo maaliskuusta lähtien. Tästä seurasi sellainen tapahtumaketju, että sille lienee parasta antaa otsikko

Annoimme pystyttäjille kenkää

Se tarkoittaa sitä, että annoimme pystyttäjille kenkää. Toki tämä kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan, sillä vastaava keskusteli asiasta pomon kanssa ja ilmoitti, että tämä ei vetele ja sopiiko päättää hommat tähän. Siihenpä pomo sanoi, että kyllä kai juu ja jepulis. Laskutuskin on kuulemma ajan tasalla, eli tehdyt työt on maksettu. Ja siihen loppui. 

Tämän hirren pystyttäminen alkoi, kun ensimmäinen solu jakautui. Se päättyy, kun Elon Muskin kloonit ovat asuttaneet Marsin.

Laitoin itsekin vielä viestin, jossa totesin tilanteen. Kiitin yhteistyöstä. Toki olisin voinut sanoa hieman muutakin ja toisenlaisella äänenpainolla, mutta se tuskin olisi johtanut mihinkään. Pystytysporukan pomo vastasi, että itse asiassa eivät olleetkaan laskuttaneet saunarakennuksen kattorakenteen, terassipalkistojen, ruoteiden ja palokatkojen asennuksesta. Tästä kertyisi 4947,60€ ja päälle vielä kiinnitystarvikkeet.  

Kiva. Siis tosi kiva. 

Mutta viesti jatkuikin vielä: pomo sanoi, että kärsii tämän tappion selkävaivojensa kanssa. 

Kiva. Siis tosi kiva. Siis ei ne selkävaivat.

Sinänsä reilu kädenojennus sössimisestä. Jos tosin olisin kyyninen ja lukuisien pettymysten marinoima jänkyttäjä, saattaisin aprikoida, olisiko puuttuva summa suunnilleen samaa luokkaa, mitä olisimme voineet vaatia usean kuukauden myöhästymisestä. Onneksi kuitenkaan tällainen ei pälkähtänyt pieneen perhosniittyjen täyttämään mieleenikään. 

Pari putkea on väärässä paikassa, mutta ei se haittaa, koska siihen päälle valettiin betonia.

Nyt ei siis ole pystyttäjiä mutta silti olo on helpottunut. Urakan loppusumma ei ollut kovinkaan pieni ja uskon sillä meille saatavan tekijät hoitamaan hommat loppuun. Timpurimme tekevät messiaanisen paluun ja heidän kontakteistaan on ollut aiemminkin apua. Luotto on siis kova. Mutta onhan tämä silti hassua, että pitkästä aikaa on kevyempi olo siksi, että meillä EI ole tekijöitä. Kertoo jotain tästä ämpyilystä.

“Kiva. Siis tosi kiva.”

Mitä sitten pystyttäjiltä jäi tekemättä, kyselee sorsakoskelainen toyboy sieltä ruustinnan puskasta. No ainakin nämä:

- piharakennuksen räystäänaluslaudat

- terassin aluslaudat

- terassien teko

- terassien kaiteiden teko

- portaiden teko (jos niitä nyt edes tarvitaan, paskin keksintö sitten tulen, pyörän ja demokratian)

Vähän kesken pystyttäjiltä tosin jäivät nekin hommat, mistä jo maksettiin. Esimerkiksi yksi följäri on lojunut läpi talven soralla ja sen paikka olisi kyllä seinää tukemassa. Ei tämä mikään triumfi ollut töiden suhteen heille, eikä taloudellisesti meille. 

“Nyt ei siis ole pystyttäjiä mutta silti olo on helpottunut.”

Juhannuksestakin jäi kirjoittamatta sappea nieleskellessäni. Se oli kiva: suppailua ja paljuilua, hyvää syötävää, juotavaa ja seuraa. Osallistun edellisellä lauseella “latteimmat juhannuskuvaukset kautta aikojen” -skabaan. Voitanpa edes jotain elämässäni. 

Kyllä toi sinisen ja vihreän yhdistelmä voi olla ahdistava.

Hyttysiä toki oli, joten linkitän aihetta käsitelleen koskettavan mutta samalla kyynelten läpi hymyilevän postaukseni tähän. Tai jos sitä on hankala klikata, niin sama linkki löytyy myös tästä. Ja jos liikut pyörätuolilla, niin esteetön pääsy postaukseen on tässä. Kaltaiseni heikkonäköiset pääsevät helpoimmin postaukseen tästä:

                                                                        .

Meillä oli keväämmällä yksi päivä, jolloin hankimme vähän designia, tarkemmin sanottuna Calligarisin pöydän, tuolit ja vielä lisää Calligarisin tuoleja. Nämä viimeiset tuolit olivat Vaasassa, joten toimme ne sieltä juhannuksen päätteeksi mukanamme. Lapset eivät mahtuneet mukaan, joten jouduimme jättämään heidät isovanhempien luokse. Ja koska junat ovat lakossa, moottoritiet suljettuja ja lentokoneissa korona, etsimme heille parhaillaan koulupaikkaa Vaasasta. 

VUOKRALLE TARJOTAAN JOSSAIN VAIHEESSA SYKSYÄ TAI EI EHKÄ KOSKAAN KAKSI MAKUUHUONETTA KESKENERÄISESTÄ HIRSITALOSTA!

Aikuisten laatuaikaa: vedellään lipeää seiniin. Mmmmmm, beibe!

Niin rakkaita kuin nuo terroristit pikkuoravien valepuvuissa ovatkin, on ollut kyllä leppoisaa hengailla Seija Ala-Kauttan kanssa suppailemassa Porvoonjoella, illallisella Porvoon vanhassa kaupungissa, suppailemassa Bodominjärvellä ja, tai no ei mitään, ostelemassa lipeää ja sutimassa koevärejä varaston seinään. Tuusulanjärvelläkin käytiin pulahtamassa. Ja Ikeassa, josta löytyi piharakennukseen hamstraamaani Vallentuna-sarjaan juuri oikeat päälliset poistonurkasta hintaan lähes nolla euroa. Sushiakin syötiin. Ja simpukoita, vaikka joku sanoikin, että ne pitää muka keittää ensin. Valvottiin myöhään. Hikoiltiin kuin suolatut munakoisot grillissä. Ostin matkaharmoonin. Kyllä. Sellainen pitää olla. 

Pystytysporukan toteemieläimiä lautasella.

Jos siis edellinen postaus oli pelkkää angstia, niin tässä on pientä toiveikkuuttakin, vaikka tontilla on tapahtunut yhtä pyöreä nolla kuin edelliselläkin viikolla. Ihmismieli on outo. Esim. jouluna hiljaiseen mieleen syntyy uudelleen Jeesus-lapsi. 

“On ollut kyllä leppoisaa hengailla Seija Ala-Kauttan kanssa.”

Nyt muuten kirjoitin läpiä alapäähäni. Tapahtuihan raksaprojektin suhteen suuri harppaus: kaupunki maksoi meille tontilla sijaitsevan ja omistamamme ojan kunnostuskustannukset. Saimme siis takaisin kaupungilta 330 euroa. Enää 332 vastaavaa rahansiirtoa ja olemme tienanneet kaupungille maksamamme maankäyttömaksun takaisin. 

Ojaan emme toki edelleenkään saa laskea omia hulevesiämme, mutta olennaista on, että me omistamme sen!

Moikkis! Oon Lassi ja etin kirjeenvaihtokamua kaupungin tekniseltä osastolta. P.S. Alemmat toimihenkilöt älkööt vaivautuko! P.P.S. Olis kiva jos tykkäisit hulevesistä. P.P.S.S. Ja (p)ojista.

Ja ettei tämä postaus vaikuttaisi liian onnelliselta, lienee hyvä vielä kertoa (niin kuin oikeasti ketään kiinnostaisi), että kuluneella viikolla triggeröidyin sillä sekunnilla, kun vain menin käymäänkin raksalla. Väsy, viha ja vitutus puskivat päälle välittömästi. Näin pelkkiä virheitä (joita tosin siellä onkin), uhkia ja mahdottomuuksia (kuten talon valmistuminen). Tylsäähän se on tulevaa kotiaan inhota, mutta siltäkin tuntui. 

On se kaikin puolin iljettävä, ruma ja törkeen hirvee.

Mutta koska olen päivänpaisteinen pupun palleroinen, enkä kykene kovin montaa vuotta angstaamaan, tieto timpurien paluusta on lievittänyt pahinta paskahalvaustani. Siksi tähän loppuun pitkästä aikaa meikkivinkki:

Sokokselta saa luomiväriä.

Mutta ei se talo silti ikänä valmistu. Vaivaistalo here I come. 

“Annoimme pystyttäjille kenkää.”