Heippa rakas koti - elvytys lopetettu

Nyt ei ole enää eikä vielä kotia. Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt autioksi taloksi. Autiotalo se ei ehdi olemaan ja hyvä niin. 

Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat. Olohuoneen sohvannurkassa pienet nyytit ovat tuhisseet sylissäni. Keittiön alalaatikkoa ovat pienet kädet penkoneet - laitoimme sinne tarkoituksella lasten tavaroita, jotta muut laatikot pysyisivät rauhassa. Lautalattialla pienet jalat ovat konttaillleet, kaatuilleet ja ottaneet ensiaskeleensa. Lutranneet vannassa saunan keskilauteella.

Voisin jatkaa listaa uuden talomme valmistumiseen saakka, mutta pysytään nyt kuitenkin 2020-luvulla. 

Rakentamisen köyhdyttämissä talouksissa joudutaan turvautumaan luoviin ratkaisuihin. Sama laatikko voi toimia aluksi vauvansänkynä, sitten istuimena ja lopuksi asuntona.

“Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat.”

Kyyneleitä on pyyhitty moneen otteeseen. Jokainen teko talossamme on ollut vääjäämätön mutta vastahakoinen askel kohti sitä tilannetta, jonka olemme tienneet liiankin kauan. Irtipäästäminen on kestänyt vähän laskentatavasta riippuen jo neljä vuotta. 

Osa talostamme on jatkanut matkaansa uusiin koteihin, erityisesti Laurojen uusiin koteihin.

Osa valurautapattereista lähti kaverimme (Lauran) ostamaan vanhaan kansakouluun, osa (toisen Lauran) satavuotiaaseen hirsitaloon. Kuistin ikkunoista syntyy (kolmannelle Lauralle) kasvihuone. Neljäs Laura haki pari sivupöytää. Valurautamankeli pääsi seuraavaan kotiin (ei Lauran) blokkaamaan kulkureittiä. Maalämpöpumppu vietiin Per-Olofin konehallia lämmittämään.

Lauroja ei saatu kuvaan, mutta Lauran mies sentään. Ja joku toinen mies. Tai ehkä se on poika nimeltä Laura.

“Laura”

Niin, se maalämpöpumppu. Sukulaismiehet Pohjanmaalta ajelivat sen perjantaina hakemaan. Ja samana päivänä takaisin. 

Tuokiokuva: kaksi seitsemänkympin korvilla olevaa eläkeläismiestä ähertää, ronklaa ja roudaa ahtaassa tilassa miehenmittaista painavaa laatikkoa ja kiskoo sen jäisiä betoniportaita auton peräkärryyn. Samaan aikaan minä föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani kuivaksi vessassa. Mutta hei, meillä on vaan erilaiset osaamisalueet, kaikki hommat on yhtä arvokkaita. 

Ei ole.

Maalämpöpumppu on poissa. Jäljellä on enää kesken jäänyt takaisinmaksuaika.

Näppärä koururatkaisu ovipellistä, kädestä ja fleecepaidasta.

“Föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani.”

Kun maalämpöpumppu irrotettiin, alkoi talomme hidas vaipuminen kohti tiedottomuutta. Pattereissa ei enää kiertänyt vesi, kylmä alkoi hiipiä sisään. Talossa alkoi leijua hienoinen savun aromi, ilmeisesti poistetuista takan ja leivinuunin luukuista. Tyhjät huoneet kaikuivat. Lattialle jäi kengänjälkiä, vaikka kuinka kuistin mattoon jalkoja pyyhkikin. 

Säästäväisinä koetimme itsekin ottaa jotain talosta talteen. Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon. Jos niiden ansiosta säästetään vaikkapa 500 euroa, niin meillähän on varaa ostaa kaksi tuntia lisää timpurintyötä. Oma viehätyksensä oli toki kannella pönttöä ja pohtia, mitä sieltä valuva ruskea neste sisältää. Mutta mitäpä sitä ei säästön eteen tekisi. 

Seija-tonttu esittää ahtaisiin tiloihin sävelletyn päntäneläisen paskapyttypolkan.

En tiedä, mitä tuo on, mutta pöntöstä se tuli. Jokaisen ikääntyvän miehen tulevaisuus.

Mmmmmmm. Marabou.

“Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon.”

Ja sitä kamaa. Luulin olevamme puolivälissä, kun näköjään vasta 10 prosenttia roinasta oli kuskattu. Joka nurkassa oli roudattavaa, vaikka siinä nurkassa ei enää pitänyt olla mitään. Ja kun selkänsä käänsi, nurkkaan oli ilmestynyt taas jotain uutta. Karsintaa olisi pitänyt tehdä paljon rankemmalla kädellä, mutta kun ei pysty. Ei vaan kykene. Panen toivoni siihen, että kamojen ollessa varastoituna suhteeni niihin viilenee ja pystyn osasta luopumaan. En nyt toki kaikesta, kuten kutosluokan kouluaineista, vanhasta passista, risasta (paino sanalla “kopan läpi voisi ajaa mopolla”) maniskasta tai punanuppisesta vivusta, josta en tiedä, mistä se on, mutta kun se on hieno. 

Hometta ei talostamme löytynyt. Rometta kyllä.

 

“Ja sitä kamaa.”

Teimme reilu kymmenen vuotta sitten siideriä. Oman pihan omenoista kato, sellaista artesaanisidukkaa, jolla kuvittelimme maksavamme talolainan seuraavan ravintolapäivän jälkeen käteisellä pois. Hirveää paskaahan siitä tuli. Puolet maistui kirpeältä ihan vähän käyneeltä mehulta, jossa ei ollut yhtään makeutta eikä hiilihappoa. Puolet haisi munapierulta. Pahoittelut vulgääristä kielenkäytöstäni. Ja koska siiderien laatu oli näin huikea, niin totta kai niitä varastoitiin kellarissa kymmenen vuotta, kunnes ne viimeisenä talontyhjennysiltana kaadettiin kylmentyneen kellarin pesuhuoneen viemäriin. Pakkohan niitä oli maistaa. Ei haissut enää munapieru, mutta yhtä paskalta ne edelleen maistuivat. Pahoittelut edelleen ylideskriptiivisestä kielenkäytöstäni.   

Hapoton, perskahteleva, munapieruinen. Sopii hyvin viemäristä löytyvän puolimädän karvamättään kanssa. Jättää kodittoman jälkimaun.

“Puolet haisi munapierulta.”

Operaatio pesukone päättyi kyyneliin kuin Tauskin ja Virpi Kätkän duetto. Olin ottanut oikein nokkakärryt, joilla lähdimme kiskomaan konetta ylös kellarin portaita. Portaan pirulaiset vain tekivät mutkaa, jolloin nokkakärryjen alalipareen antama tuki jäi niin vähäiseksi, että pesukone tipahti kärryiltä ja rymisi seitsemän betoniporrasta alas. Seija Ala-kautta jäi koneen ja patterin väliin. Tuloksena ruhjeet käteen ja mustelma, jonka koloristisuus saisi Rafael Wardinkin kateelliseksi.

Olisin laittanut tähän kuvankin, mutta Seija ei antanut kuvata pyllyään. Lähimmäksi pääsee kuvittelemalla jalomuotoisen joulukinkun, jolla on Pride-tatska. 

Ei tästä vielä minun kuolinsiivoukseni tullut, talon kylläkin. 

Peräkärry oli muuten jäätynyt kunnolla maahan kiinni, kun sitä tarvittiin. Toisaalta ainahan me ollaan kärsitty enemmän kuin kukaan koskaan.

“Seija ei antanut kuvata pyllyään.”

Sitten käytännön vinkki: jos sinulla on iso lämpökomposti, jossa on muhinut sellaista muhjupaskaa (pahoittelut jne), joka saa puutarhan kukoistamaan, niin tyhjää se muhjupaska kompostista. Ja tyhjää se muhjupaska ennen kuin se jäätyy kompostiin ja kompostipönikkä pitää roudata alapihalta katolta tippuneiden ja jäätyneiden lumivallien yli, kapeita jäisiä betoniportaita yläpihalle ja sieltä peräkärryn kyytiin. Valmistajan mainoslaulua mukaillen: “Yks kakkaa, kaks kakkaa, eipä muuten vitutakkaa!” (pahoittelut jne).

Pönikkä saatiin kuin saatiinkin kyytiin. Tai siis minua vahvempi kaverimme asian hoiti, minä puhaltelin voikukan hahtuvia ja tein haikuja.

(Faking komposti,

tästä lähtien kaikki

sekajätteeseen)

Kuvassa komposti. Sen edessä peräkärry ja joku pönttö.

“Muhjupaska”

Aijuu, sellainen hirsitalokin meillä on rakenteilla. Nyt jos vähän tässä jätän marttyrointia vähemmälle, niin kai sitä voi raksankin kuulumiset kertoa, vaikka kyllä tässä tuskassa marinoituminen kivempaa olisi. Luulin nimittäin aiemmin, että kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin me, mutta vasta nyt tiedän sen.

Terassi

Kun aikoinaan (hihi, nuorina ja innokkaina) suunniteltiin taloa, pohdimme terassin(kin) kokoa ja onko se normaali ja mitä muut sanoo pukuhuoneessa liikuntatunnin jälkeen. Päädyttiin suurentamaan sitä viime hetkellä vielä viitisenkymmentä senttiä. Puhun nyt siis terassista. 

Kun tontti oli lanattu murskekentäksi, piirtelimme murskeeseen talon rajoja. Totesimme tuolloin, että helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen. 

Kun tonttiin oli hakattu ne 329572304957235 terästolppaa, katselimme, että simpura se terassi onkin vielä jötkälehempi. 

Kun talon pystytyksen myötä terassin vasat oli laitettu, ällistelimme, että jumprahuitti se terassihan on suuree ku Rinta-Keturin Niilon EU-tuilla pykäämä AIV-siilo. 

Kuluneella viikolla terassille saatiin kattovasat. Tuolloin meille vasta hahmottui, että ievana se terassihan on isompi kuin Juholla, kun se oli saanut ysiluokan pojilta vinkin, mihin imuria voi myös käyttää. Juho käveli kyynärsauvoilla kolme viikkoa. 

Suviseuroista kysyivät, saisivatko osallistujat majoittua terassillemme. Neuvoin provinssirokkilaisista oikealle. Asuntovaunut voi parkkeerata kaasugrillin taakse.

“Helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen.”

Vähän pohdiskelin, kuinka paljon terassi blokkaa näkymiä ja varjostaa olohuonetta. Mutta toisaalta meillä on nyt 40-neliöinen katettu lämpimän ajan olohuone, jonne mahtuu huoletta grilli, iso ruokapöytä, säkkituoli, poreallas, jakkiaitaus, jukeboksi, leikkuupuimuri, Jehovan todistajien valtakunnansali, Opetusministeriön väistötilat (sisäilmaongelma) ja Juhon kyynärsauvat.

Ja jos nyt katon varjostus alkaa tosissaan häiritä, voihan tuon vaihtaa valokatteeseen. Sitten voi syksyllä ihailla limaisia lehtiä pään yllä lillumassa. Tuskin kuitenkaan riittää energiaa ja rahaa lähivuosina katteen vaihtamiseen.

Välillä projekti näyttää ihan idylliseltä. Pitää varmaan jatkossa ottaa kuvia omasta talosta.

“Jakkiaitaus”

Koska terassikin saa pian pellit, jouduin maalaushommiin. Talon katon ja terassin katon väliin jää suhteellisen nirkoinen pala seinää, joka on myöhemmin pirullinen maalattava. Oli se tosin nytkin. Nämä säät vaan ovat olleet vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille. Syksy satoi, sitten tuli lunta ja lunta ja lunta ja sitten tulikin 79 astetta pakkasta ja sitten tulikin vettä ja sitten yhtenä päivänä olisi voinut maalata, mutta Tonyn perhe oli käymässä ja sitten tulikin taas lunta. Sään ja almanakan kultaisesta leikkauksesta löytyi yksi sopiva päivä, joten kiskaisin haalarit päälle (sotkin silti takkini) ja läksin sutimaan. 

Maalaussää oli oikein miellyttävä: viitisen astetta pakkasta ja auringonpaiste. Vetelin ensin kolme hirsipaneelia italianpunaisella Virtasen neljän öljyn maalilla. Muu talohan ollaan ajateltu maalattavan punamullalla eli keittomaalilla, mutta Virtasen maalia voi läiskiä pakkasellakin ja sävy on suunnilleen sama. Lähes piiloonhan se jää muutenkin. Hieman sydän tykytti, kun keikuin kestopuisella lankulla, alla uudet ikkunat ja maali oli terassin kannattajapalkin päällä. Katastrofin ainekset olivat ilmassa. 

Maalaustelineen alapuolelta suhahteli lentokoneita. 

“Vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille.”

Meni kuitenkin yllättävän hyvin: litran pönikästä meni ehkä kolmannes. Jälki oli riittävän siistiä siihen nähden, että maalaus jää käytännössä piiloon. 

Sitten oli tarkoitus sutia räystäänaluslaudat valkoisella. Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä; jos punainen seinä jää piiloon, niin aluslaudat vasta jäävätkin. Nehän eivät näy oikein mitenkään oikein minnekään. Kun vielä fiksusti viime tipassa tajusimme tilata ne pohjamaalattuina Eurohongalta, ne ovat jo suunnilleen valkoisia. Eivät yhtä valkoisia kuin Trumpin kannattajien unelma Amerikasta, mutta riittävän valkoisia aluslaudoiksi, joita kukaan ei koskaan näe. Päädyin siis maalaamaan vain noin metrin matkalta ne aluslaudat, jotka saattavat teoriassa terassin katon alta pihaan vilkkua.  

Jos maalaa talon ja terassin katon väliä, niin onko sillä mitään väliä? Tää oli hauska.

“Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä.”

Sen sijaan keskitin tarmoni ja huomioni otsalautoihin: niitä on pirullista maalata, jos rännit ovat paikallaan ja muutenkaan katon päällä ei viitsi turhaan hillua. Maalasin siis otsalaudat. Maalin menekissä oli valtava ero: sileä hirsipaneeli ei imaissut maalia juuri yhtään, karheannöyhtäinen otsalauta sen sijaan sitäkin enemmän. Ehdin jo huolestua, piisaako litran purkki mihinkään, mutta aika sopivasti sitä onneksi oli. Nythän muutkin otsa- ja näkyviin jäävät räystäänaluslaudat kannattaisi maalata, mutta arvatkaa mitä. Ei ehdi eikä jaksa. Eikä kyllä pystykään, jos taivaalta tulee taas Oberstdorfillinen lunta. 

Kuuntelin Venomia ja päätinkin maalata seinän verelläni. Onneksi on niin huono hemoglobiini, että sävy oli luonnostaan italianpunainen. 

“Karheannöyhtäinen otsalauta”

Vastaava mestari piipahti työmaalla palaveeraamassa sähkömiehen kanssa. Nousi kiva pieni nokkapokka, kun sähkäri oli sitä mieltä, että sähköreikien poraaminen seiniin oli timpurien tehtävä. Timpurien mielestä taas mutsis oli. Sähkäri ei poraa, eivätkä timpurit poraa. Taidan ostaa suosista lekan ja moukuuttaa seiniä, kunnes jostain alkaa reikää pilkottaa. Samalla tavalla entisaikana käytiin kosimassa. 

Potkaiskaa muuten minua emojilla nilkkaan, jos lähden vielä siihen yhteen rautakauppaan, ellei ole ihan pakko. Kun toisesta kaupasta on tähän mennessä heikoimmillaankin tullut 38 prosenttia alennusta, niin nyt sain huimat 4 prossaa tästä toisesta. Mutta kato bonukset päälle kato. Nyt sentään tartti ostaa vain kaksi rullaa ilmansulkupaperia, mutta jo nekin olisi saanut toisaalta 9 euroa halvemmalla. Ja jos joka kerta säästää 9 euroa, projektin loppupuolella on säästänyt helposti 27 miljoonaa. Rakentajatili my ass. 

Ei helevetti. Pimeässä ja väsyneenä koetat tunkea Makitan paloja tällaiseen arvoituslaatikkoon. Ei menneet muodot kohilleen eikä neliskanttinen palikka pyöreään reikään.

“Mutsis oli.”

Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua? Olisi tarpeeksi hommaa ilman kahden tunnin kolaamistakin, eikä ne hiihtokelit kuitenkaan enää palaa. Vähän samanlaista kiusantekoa kuin talon rakennuttaminen. Mutta niin vaan kolattiin pari tuntia. Pohdintaa aiheutti seuraavanlainen vastuuketju: jos pystyttäjien piharakennuksen katolle laittama pressu lähtee kovassa tuulessa irti, minkä seurauksena lumipyry täyttää piharakennuksen, jolloin pystyttäjien piharakennukseen jättämät kamat ja härpäkkeet peittyvät lumeen, onko vika meidän? Veikkaan että on ja se maksaa 2000 euroa. 

Sieltä löytyi ainakin ruuveja, rullamitta ja Kyllikki Saari.

Todennäköisesti juhannukselta saadaan samanlaista kuvaa.

“Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua?”

Väliaikaisesta kerrostalokämpästämme poikani Yannis Nonstoppolos muuten totesi, että “kyllä tällaisessa talossa voi asua”. Omakotiasuja elämysmatkalla. Sitä seuraavaa omaa kotia odotellessa. Katse uljaasti vuoteen 2027!

Mutta kylän tuolla puolen uuden kodin saamme.

“Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt.”