Kaikki kaatui - miten jatketaan?

Joskus on vaan pakko myöntää, että kaikki on nyt kaatunut, eikä paluuta ole. Jokin vaihe on peruuttamattomasti takana ja kaiken jälkeen on katse suunnattava eteenpäin. Mikä siis sai kaiken kaatumaan?

No moottorisaha! 

Ja kaivuri! 

Tontillamme alkoi nimittäin vihdoin tapahtua ja kaikki kaatui - kaikki puut! Tontti on tyhjä kuin rakennuttajan tili maatöiden jälkeen. Moottorisaha lauloi ylistyslaulua kodittomaksi jääneille liito-oraville, saimaannorpille ja lehtokyrpille. 

Kuvan puista pakenivat ainakin ahma, panda sekä Nokian renkaiden toimitusjohtaja.

“Moottorisaha!”

Rouva sieltä teeriniemeläisestä hulevesikaivosta huutelee, että pitikö sitä tuolleen harhaanjohtavalla otsikoinnilla kerätä klikkauksia. Piti, rouva hyvä. Kilpailu blogimaailmassa on kovaa ja edes minä en pärjää pelkän ulkonäköni avulla. Paitsi ehkä sarjassa miehet alle arvostelun. Onnistuinko?

Mutta miten tämä tilanne nyt näin pääsi eskaloitumaan? Eikö siinä omassa projektin etenemättömyydessä olisi ollut turvallista vaan velloa ja syyttää universumia siitä, että meillä on näin rankkaa (ehkä rankempaa kuin kellään)? Olisi kyllä. Kun vuosi on tönötetty lähtökuopissa, niin kyllähän tällainen nytkähdys vetää sijoiltaan ainakin lantion, läntisen demokratian ja sukupuolielämän. 

Tämä kuva pärskii historiaa kuin ruotsalainen koronaa: ensimmäinen iso tontiltamme kaadettu puu!

“Meillä on näin rankkaa (ehkä rankempaa kuin kellään).”

Lähdin siis selvittelemään, josko joku suvaitsisi meille tulla tekemään maatöitä. Tarjouksiakin saatiin. Kalliita, totta kai. Mutta maatyöt nyt ovat sellaisia, etenkin nyt, kun orjuus on kielletty muualla paitsi kunnan hommissa. Viittaan tällä siis palkan suuruuteen, en työmäärään. Kunnan orjalla menisi viikko plus lomat kerätä puuvillaa yksiin boksereihin. 

Laitan saman kuvan vielä uudelleen, koska hetki oli to-del-la-kin historiallinen. Siis se puun kaatuminen, ei se ruotsalainen.

“Puuvillaa yksiin boksereihin.”

Saimme yhden kiinteähintaisen tarjouksen. Ja pari tuntihintaista. Ja pari tarjousta jäi saamatta. Muuan reiluksi kehuttu tekijä sattui olemaan kupan runtelemassa kotikaupungissamme tontinraivaushommissa. Kyseisestä tyypistä joku kirjoitti, että on huippu, mutta totaalisen buukattu. Laitoin meiliä, sain ystävällisen vastauksen. Sovittiin, että käyn toisella työmaalla moikkaamassa. Kävin. Seuraavana päivänä käytiin vastaavan mestarin ja hänen kanssaan tontillamme. Hän teki tarjouksen ja samana iltana ja ilmoitimme ottavamme hänet hommiin. Pasila, Raumalaisten marssi! Viikonlopun yli mentiin ja maanantaina tuli vahvistus sovitulle: tiistaina tontilla tärähtää. 

Perheemme amatööriarboristi pisti lähes sata pienempää puuta poikki ja pinoon kirveellään 

 

“Pasila, Raumalaisten marssi!”

Kävimme sunnuntaina merkkaamassa muutaman tontinrajalla sijaitsevan pajunruppanan, joita naapurimme olivat halunneet säästettäväksi. Samalla tuli juteltua naapurin toiveista säästää tontinrajamme puustoa. Totesin, että kiva olisi, mutta voipi olla hankalaa, kun sahuri sahaa, kaivuri kaivaa ja paaluri paaluttaa. Sanoin, että annan maaurakoitsijan arvioida, mitä voi säästää, jos voi. 

Maanantaina hämmästykseni olikin melkoinen. Lasten kanssa tontilla käydessämme tontin rajan puihin oli maagisesti ilmestynyt teippejä. Eli suomeksi: joku muu kuin tontin omistaja (joka olemme siis me) oli omin luvin käynyt merkkaamassa säästettäviä puita omistamallamme tontilla. Hieman hämmensi, hitusen huvittikin, mutta ehkä eniten kuitenkin harmitti. 

Mystinen teippi nro 1. Ajatelkaa jos ei oltaisi satuttu käymään tontilla,
niin ei oltaisi ikinä myöhemmin huomattu, että tuollainen puu siihen tontille on jäänyt.

Mystinen teippi nro 2. Olkaa kuin tontillanne, eihän tää projekti nyt meille niin tärkeä ole,
kuha piruuttaan vähän rakennellaan.

 

“Tontin rajan puihin oli maagisesti ilmestynyt teippejä.”

Korostettakoon tässä, etten vihaa puita. Niistä saa paljon hyödyllisiä asioita kuten nuotion tai, no, ainakin nuotion. Mutta tavallaan haluaisin kuitenkin itse päättää

• mitä puita tontiltamme kaadetaan
• mitä puita tontillamme säästetään
• mitä tontillemme rakennetaan, jos kaupunki sen kaavassa sallii
• kuinka pitkään pesen hampaita kun oon syöny jakkimakupalaa

Sellainen jänskä absurdiuden musta kierrepallo ponnahti kentälle kesken riemukkaan kunniakierroksemme muistuttamaan, että ei tämä tästä. Mitä säkin siinä luulet ittestäs? 

Maaurakoitsijamme lausui asiasta, että “jos tontille nyt puita jätetään ja ne siitä joudutaan myöhemmin poistamaan, se tulee niin kalliiksi, että sylettää”. Ratkaisu oli tuon jälkeen helppo tehdä. Kaikki pois sano entinen likka, kun sokerointia kokeili.

Perheemme amatööriarboristin tyytyväinen hymy kaadettuaan latvanyyppiön kotipuun.

“Oon syöny jakkimakupalaa.”

Kunnan hommista kun tuossa tuli mainittua, niin kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikkö käväisi tontilla. Katsokaas kun tonttia kaavoitettaessa kaavoittaja oli mennyt lupaamaan, että omistamamme oja kunnostetaan kaupungin piikkiin. Ja voi tätä kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikköä, kun hän siinä lähes itkupotkuraivaritortun väänsi. Kukaan ei ole koskaan vaatinut häneltä näin paljon. Ja syy vaikutti kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikön mielestä jotenkin etäisesti olevan meidän, jotka olimme siis ostaneet kaupungilta ojan, jonka kaupunki oli luvannut kunnostaa. Jos kato lupaa yhden ojan kunnostaa, niin sitten kaikki muutkin sitä alkaa vaatia ja katulaki määrää ja mutsis oli.

Siinä tämä kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikkö (lyhennetään KATITÖSTOSAVAPÄ) vartin verran tuhisi ja puhisi ja yski ja katseli universumia vihamielisesti alta kulmain, kun hänen elämästään on tehty rankempaa kuin kellään (paitsi meillä!) ja totesi sitten ojan kunnostamisen olevan viiden minuutin juttu. Maaurakoitsijamme voisi sen tehdä ja halutessaan laittaa laskun kaupungille. Ihan kuin heitttelisi bumerangia; aina palaa omaan käteen takaisin.

Seija Ala-Kautta tallentaa sydämensä pilvipalveluun ikimuistoista hetkeä, jolloin pupuperhe ajettiin kodistaan mieron tielle.

“Kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikkö”

Sitten pikkainen kysymys: jos kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikkö (KATITÖSTOSAVAPÄ) katselee meitä kuin persu pakolaisleiriä, niin maksetaanko me niistä viidestä minuutista, jotka maaurakoitsija tekee kaupungin lupaamia ojankunnostushommia? Niinpä. 

Entäpä, jos kaupungin tieosaston töistästressaantumisosaston alivalvontapäällikkö (KATTAVAKAKKAPÄÄ) olisi käyttäytynyt kuten jo eskarilaisille opetetaan, olisiko tilanne voinut olla toinen? Niinpä.

Vietimme poikani kanssa tontilla kahteen otteeseen lähes viitisen tuntia. Aamusta palelin, koska oli liian vähän vaatetta. Iltapäivästä hikoilin, kun olin laittanut tuplasti vaatetta ja myös lämpötila oli tuplaantunut. Mutta huikeaa oli katsoa, kun kaivurin kauha liikkui kuin balettitanssijan kalligrafiakynä. Sama kone nipsii, rouhii, ryskii, kahmii, tömpsii ja räpsii. 

Gallen-Kalleliaaninen tutkielma aiheesta "Poika ja pöris".

 

“Kaivurin kauha liikkui kuin balettitanssijan kalligrafiakynä.”

Homma etenee ja vieläpä kivasti. Tiedän, että näin ei saisi tässä blogissa sanoa, mutta hommat sujuvat hienosti. 

Tuskin pitkään kuitenkaan.

Juuri nyt en osaa vastata, kumpi on kuumempaa kamaa: Kaivuri omalla tontilla vai Sabrina Boys, Boys, Boys -videolla.

“Jos kato lupaa yhden ojan kunnostaa, niin sitten kaikki muutkin sitä alkaa vaatia.”