maanantai 28. marraskuuta 2022

Tuli ja sähkö - avainasemassa



Kappas, talvi tuli. Sehän on leppoisaa aikaa, kun ei tartte miettiä kuin sähkönhintaa, nurkkien vetoisuutta ja vesijohtojen jäätymistä. Välillä on toki vaikeampaa.


Pörssisähköllä pientä sää(s)töä


Nyt kun olemme käyttäneet pörssisähköä parisen viikkoa, se on tainnut olla koko aikana tunnin tai kaksi kalliimpaa kuin aiemmassa sopimuksessamme. Astianpesukone on hyrrännyt yökahden tienoilla, jotta olemme voineet uskotella saavamme huikeita säästöjä pörssisähköön siirtymisestä. Pyykkikone on makkarimme seinän takana ja jyrisee sen verran jykevästi, ettemme ole halunneet menettää yöuniamme puhtaiden pyykkien vuoksi.


“Ei tartte miettiä kuin sähkönhintaa, nurkkien vetoisuutta ja vesijohtojen jäätymistä.”


Sähköä on nyt pikkupakkasilla mennyt aika tarkkaan 30 kilowattia vuorokaudessa. Intouduin ehkä laskemaan maalämpöpumpun lämpökäyrää vähän turhan tuhdisti, kun yhtäkkiä kaikilla oli kotona kylmä eikä kellään kivaa. Oli pakko nostaa käyrää ensin yhdellä asteella ja myöhemmin vielä toisellakin. Kotona on kuitenkin kiva olla muuten kuin kananlihalla. 


Tulta uunille


Pikkupakkasten aikana olemme pitäneet myös olkkarimme kivikasaaa lämpimänä. Aamuisin tulet puuhellaan, alkuillasta leivinuuniin. Eipä tuo möhkäle vieläkään ole punaisena hehkunut, mutta leivinuunin sisälämpötila on noussut reiluun pariinsataan asteeseen. Nimensä leivinuuni jo lunasti, kun Seija Ala-Kautta leipaisi siinä teeleipiä. Näyttivät ja maistuivat ihan kelvoilta. Ehkä tuossa jonain päivänä saadaan siis leipastua vielä lerssiläisiä liposkaita. Siihen päälle vielä perinteistä rynttösörssää, niin ai että!


Lasiluukusta on kätevä katsoa, onko hella päällä.

Nykyään vapaa-aikani koostuukin lähinnä puulämmittämisen prosessikaavion eri osioiden suorittamisesta. Sytyttelyä, puiden lisäilyä, tuleen tuijottelua, hiilihangolla sohimista (pirun kivaa hommaa), klapien hakemista terassilta, klapien siirtelyä puulaatikosta puuhellan eteen ja kylmimpien klapien siirtelyä puukorista puulaatikkoon. Kyllä oli entisaikana ihmisillä kivaa, kun ei tarvinnut squashia vapaa-aikana pelata. Riitti, kun koetti pysyä sulana ja hankki asbestoosin tai sepelvaltimotaudin.  


Ajastin ajastimen ja kaapeli pelitti


Aika tarkkaan vuosi sitten piharakennuksemme vesijohto jämähti jäähän. Lopputalven sitä lämmittikin saattolämmityskaapeli. Näillä sähkönhinnoilla ei kehtaa kaapelia ihan ylenmäärin hehkuttaa, mutta sulana se pitää pitää - etenkin, kun piharakennuksen käyttö on nyt todella vähäistä ja kämppä aika viileänä. 


“Lerssiläisiä liposkaita.”


Nappasin siis seinään kiinni ajastimen ja nakuttelin sen nipukoita päälle sieltä täältä. Nyt kaapeli on päällä vartin tai puoli tuntia silloin tällöin ja öisin vähän pidempiä jaksoja kerrallaan. Viime vuonna vesijohto jäätyi, kun purevan kova tuuli oli puhaltanut (todellakin) tuulettuvan alapohjan alle urakalla. Viime vuoteen verrattuna alapohjassa on nyt tuulensuojana sokkelilevyt, putkien ympärille on kyhäilty ainakin jonkinlaista lämmöneristystä ja johtoa lämmittää vielä saattolämmityskaapeli. Kuvittelisin siis, että ihan helposti johto ei jäädy. Kuvittelin toisaalta myös, että selviäisin järjissäni taloprojektistamme. 


On piuhaa ja putkea, johtokin notkea.

Jaahans, se onkin sitten pian näköjään laitoksen lounasaika, lääkkeet, musiikkituokio terapeutin kanssa ja sitten taas pakkopaita päälle ja päikkäreille. 


Eristyksellistä toimintaa


Lähdetään nyt siitä, että teoriassa tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä. Käytännössä en kuitenkaan jaksa. Joskus iskee kuitenkin pieni hormonaalinen epätasapaino, joka saa tarttumaan toimeen iPhonen sijaan. 


Omaksikin yllätyksekseni löysin itseni tökkimästä voiveitsellä pellavaa hellannurkan ja seinän liitoskohtaan. Hellallehan valettiin perustus (5000 euroa!) ja se on erillään muusta talosta. Tähän mannerlaattain saumakohtaan tömppäsin pellavaa sen mitä rakoseen upposi. 


“Pakkopaita päälle ja päikkäreille.”


Kuten ei mistään muustakaan, niin ei tästäkään hyvästä teosta palkittu. Olo oli kuin venäläisillä vapauttajilla, kun ilkeät ukrainalaiset kehtaavat panna hanttiin omalla maallaan. Kun olin nimittäin pellavaa hetken tökkinyt, huomasin hirsiseinän punertuneen verestä. Olin tökkiessäni hinkannut keskisormeni rystystä seinään ja se oli auennut. Verta, hikeä ja kyyneleitä - joskus jopa saman tunnin aikana. 


Hackmanin Mariminna-sarjan kädensijan väritys oli enne.

Saimme Eurohongan suunnalta hyvää vinkkiä nurkkien ulkopuoliseen eristämiseen. Pelkkä nurkkalauta estää suunnilleen yhtä paljon vetoa kuin elmukelmu raskauksia. Hirsien saumoihin kannattaakin tukkia eristettä ja sitten vetäistä vielä jotain päälle tuulensuojaksi. 


Vanhat hyvät tonni päivässä -tyyppiset ajat palasivatkin mieleeni, kun käväisin pitkästä aikaa hakemassa teippiä Suutarilan Starkista. Aikoinaan sain rullan Tescon no 1 -teippiä parillakympillä, mikä sekin sai aikaan kauhunväristyksiä. Nyt inflaatio oli laukannut sen verran, että hyvälläkin alennuksella sama rulla maksoi 27 euroa. Ja alkuperäinen hinta hyllyssä oli siis huimat 40 euroa. Eri asia, koska teippiä jaksaa alkaa nurkkiin vedellä, koska olen vetelä.


Teltta pystyssä


Vähänkö on hauska otsikko. Itse keksin. Jouluna lohkaisen sellaisia läppiä kuten “piparia tarjolla” tai “pukki tulee vain kerran vuodessa”. En tiedä, mistä näitä klassikoita keksin. Jotenkin niitä vaan pullahtelee. Kai se on jonkinlaista alitajuista self-helpiä tilanteessa, jossa kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin minä. 


Telttakatos aiemmassa kodissaan aiempana vuodenaikana.

Mutta että ostin nääs telttapalviljongin, koska hattara. Menen nimittäin kokeilemaan sokerihötön myymistä joulutapahtumaan ja siellä pitää olla myyntiteltta. Uutena näiden hinnat ovat melko suolaisia, enkä ole vielä valmis panostamaan hattaroitsijan uraani puolta tuhatta euroa. Torista sattui kuitenkin löytymään kelvollisehko telttakatos sivuseinillä kolmeenkymppiin, joten jos siinä nyt ei ihan kuolleet minkit haise, niin saa luvan kelvata. Vielä en ole telttaani saanut pystyyn (hihi), joten ehkä sieltä vielä ilmaantuu yhtä kivoja ylläreitä kuin millä IV-bartholomeukset ovat elämäämme sulostuttaneet tämän projektin aikana. 


Avainnaulakkoko vaiko avain vain aivan naulakotta?


Seija Ala-Kautta vihaa minun lisäkseni monia muitakin asioita. Olen koettanut myydä hänelle ajatusta Ikean näppärästä reikälevystä, johon saa kaikenlaisia laatikoita, lokeroita, nipsuja, nappeja, neppareita ja naulakoita. Seija on vain murahtanut ehdotukselleni ja lyönyt minua soppakauhalla nivusiin. Tämä aiempi avainnaulakkomme oli nimittäin syvältä kuin Venäjän tavoitteet:


Onhan tämä ihanan boho, mutta kun on myös helvetin kökö.

Tuohon saa ehkä pari avainta kätevästi ja sen jälkeen niitä on laitettava samaan koukkuun pari päällekkäin, mikä saa ne putoilemaan lattialle Crocsien ja muiden kumppareiden sekaan ja sisään. Siitä sitten kiireellä kalastat rrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton avainta jostain saatanan kalossista vain huomataksesi, että auto ei parillisina viikkoina halua käynnistyä. 


“Seija Ala-Kautta vihaa minun lisäkseni monia muitakin asioita.”


Kävin lasten kanssa Ikeassa. Juu, taas kerran. Seija jäi kotiin purkamaan vihaansa haukkumalla anonyymisti pandanpoikasia homoiksi Suomi24:n Keittiövinkit-palstalla. Päätimme lasten kanssa tehdä källin:


Siellä se Seija yläreunassa murjottaa kuin vieraslajiksi tuomittu minkki.

Kyllä, tämä on juuri se reikälevy, jonka vuoksi Seija on polttanut päreensä ja kitarani. Raivokas karjaisu kuului naapurikunnasta saakka, kun Seija näki kuvan.


Tämä oli totta kai vain jekku, jonka tarkoitus oli saada Seija purkamaan patoutunutta vihaansa ja lisäämään itsemyötätuntoa. Tosiasiassa löysimme Ikeasta avainnaulakoksi tämän:


Kyllä jos ei Glorian koti edelleenkään tartu tähän meidän design-kotiimme, niin kyllä on jo kumma!

Irtokoukkuja voi lisätä ja vähentää maun mukaan ja bonarina on takana hylly, jolle voi laittaa vaikka Seijan suosikkiteoksen, Hemmy Tolstoin “Saat sarvikuonon olohuoneeseen, jos luovut turpaan mättämisestä”. Ilmeisesti valinta oli reikälevyä enemmän Seijan mieleen, sillä hän sulkeutui makkariin mököttämään vain neljäksi päiväksi. Viidentenä hän puri minua olkapäähän, mikä on Seijan tapa sanoa, että hän on ok. 


Kolme vuotta sitten 2019


Kas kohta on joulu 

ja kohta on joulu 

ja kohta on joulu taas. 

Ja vittu kun on kolme vuotta 

ollut mieli maass’!


Nuorena bloggaajana sitä jaksoi veuhtoa ideoita ties mistä. Siksipä annoin nokkelia vinkkejä joululahjoiksi rautakaupasta. Toimii kolme vuotta myöhemminkin. Ihan yhtä hyvin. 


Kaksi vuotta sitten 2020


Saimme perstuntumaa siihen miten pers tämä projekti voikaan olla, kun sähkömiehemme alkoi haistatella ja haastella oikeuteen ja naapurimmiäs ajoi tontillemme rähisemään. Sähkömiehestä ei ole pariin vuoteen kuulunut (odottelemme yhä Kuluttajariitalautakunnan päätöstä) ja naapurimmiähestä ei toivottavasti kuulukaan, hän kun poistui taivaalliseen sotaväkeen vuoden alkupuolella. 


Vuosi sitten 2021


Saatiin mainio Stalan terästiskipöytä paikoilleen. Se kuulkaa toimii vieläkin!



“Kappas, talvi tuli.”


perjantai 18. marraskuuta 2022

Pörssisähköä - autosähläystä


Ajoitus on kaikki kaikessa. Joku osti Applen osakkeen vuonna 1978 ja rakentelee nyt sillä Bahamalle kivilinnoja. Minä sen sijaan odottelen, että osakkeen hinta nousisi vielä pikkaisen ja laitan sitten koko omaisuuteni osakkeisiin kiinni päivää ennen romahdusta. Joku toinen otti määräaikaisen sähkösopimuksen viime keväänä ja saunoo vaikka viidesti päivässä samalla hinnalla, minkä meillä maksaa mikrouunin luukun avaaminen.


Mitä siis ajoituksen mestari päätti tehdä?


Siirryimme pörssisähköön


Lokakuun alusta maksoimme sähköstä 49 senttiä kilowattitunnilta. Kiva olla jossain Suomen paras, edes siinä, että maksaa kaikkein kalleinta sähköä. Lokakuun pörssisähkön keskihinta oli 14 senttiä / kWh, joten ihan tappiolla meille ei tarvinnut myydä. Kun nyt marraskuussakin perjantaina ja lauantaina pörssisähkö oli käytännössä ilmaista, aloin pohtia, saisiko kulutusta ajoittamalla ja suunnittelemalla pörssisähköllä säästöä syntymään. 


Soitin siis perjantaiaamusta sähköfirmaan. Jonoa. Odottelin. 


“Voit myös jättää takaisinsoittopyynnön.”


Jätin. Odottelin.


Neljä päivää myöhemmin tiistaina odottelin yhä, joten soitin uudelleen ja pääsin läpi alle viidessä minuutissa. Avauduin kohteliaaseen tyyliini, kun eipä ollut soiteltu takaisin. Vähän kuin kouluaikaiset ihastukseni. Takaisinsoitoissa on kuulemma yli viikon jono. Mainitsin empaattisesti, että tästä saattaisi olla ihan fiksua ilmoittaa samalla kun mainostetaan takaisin soittamista. 


“Voit myös jättää takaisinsoittopyynnön.”


Päädyin ottamaan pörssisähkön. Hyvityksenä se laitettiin laskutettavaksi jo edelliseltä lauantailta, joten launtain sähkön saimme käytännössä ilmaiseksi. Säästö se on pienikin säästö. 


Siellä se päivän ennätys on! Juuri tuolloin oli päällä pesukone, astianpesukone, kuivuri, maalämpöpumppu, saunankiuas, sähköauton lataus, imuri, plasma-tv, 7 rakennuskuivainta ja Tauskin parhaat -cd.

Tiistain osalta sähkö oli 25 sentin korvilla, joten säästöä aiempaan sopimukseen tuli puolet. Keskiviikkona sitten napsahtikin pörssisähkön huonot puolet: parina tuntina sähkö oli piiiiitkästä aikaa jopa kalliimpaa kuin aiemmassa sopimuksessamme. Saa nähdä, laitoinko rahani hevoseen, joka juoksee ympyrää metvurstikoneen lihamyllyssä.


Rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto sanoo psssssshhhhhhh 


Oli työpaikan bileet. Rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto oli täynnä soitto- ja musiikkirompetta, kun ajelin kotiin yhdentoista jälkeen. Ajaminen alkoi tuntua vähän oudolta, mutta ajattelin, että nykyään kaikki tuntuu vähän oudolta. 


Sitten alkoi tuntua vielä oudommalta ja kävi selväksi, etten skitsoillutkaan: oikea eturengas oli puhki. Auto K-kaupan parkkikselle, pienen manailun jälkeen järjenvalon hetkellinen leimahdus ja soitto vakuutusyhtiön hinauspalveluun. Homma ok. 


Kumi puhki. Autokorjaaja ja yläkoulun terveydenhoitaja reagoivat kuulemaansa vähän eri tavalla.

Kävelin reilun kilometrin kotiin ja puolenyön jälkeen auto toimitettiin sepelillemme. Homma ok. Paitsi että.


Rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton omistajan pää sanoo pokssssss


Seuraavana päivänä vaihdoimme renkaat apunani maineikas J. Brookglade, Salonkylän Gummi ja Fiuli -monialayhtymän Senior Vice President of Domestic Affairs. Nastat alla oli nasta olla. Juurikaan ei tullut ajeltua ennen tiistaita, jolloin piti suunnata ihan Helsingin keskustaan Oopperatalolle tyttäremme Perintörinsessan luokan produktiota katsomaan. 


Olimme ajelleet viitisen kilometriä, kun pysähdyimme Lidlille ostamaan reilun kaupan rentukoita, joilla kukittaa tyttäremme oopperadebyyttinsä jälkeen. Kokeilin työntää käteni takalokasuojan sisään ja sain paskahalvauksen: talvirenkaan ja lokasuojan väliin ei mahtunut sormen sormea. Rengas siis hankasi koko ajan lokasuojaan. 


“Ajaminen alkoi tuntua vähän oudolta, mutta ajattelin, että nykyään kaikki tuntuu vähän oudolta.”


Soitto auton myyjälle, joka oli sitä mieltä, ettei tässä tilanteessa kannattaisi autolla ajaa. Oopperan alkuun 40 minuuttia ja me olemme Lidlin parkkipaikalla autolla, jolla ei kannata ajaa. Ajoimme silti takaisin. Auto parkkiin juna-asemalle. Juna tuli samalla sekunnilla, kun nousimme portaat laiturille. Hetki puuskutusta. 


Tuonne renkaan taakse tungin käteni. Tyhmän minän tyhmä käsi.

Helsingissä 9 minuuttia aikaa ehtiä rautatieasemalta oopperalle. Älynväläys: sähköpotkulauta, nyt sitä Mefiston vehjettä todella tarvitaan. Seija Ala-Kauttalla oli Tierin appi valmiiksi ladattuna, joten lautaa etsimään.


Tossa! Eiku se onkin Lime. Perkele.


Tuolla! Tää on Swup, ei  toimi. Shittifukki.


Hei, tonne! Tää on v***u Ryde. 


Ja tuolla oli Voi, tuossa Scum, toisella nurkalla Bruh, jalkakäytävällä Smör. 


Lopulta löytyi Tier. Kamera ei tarkentanut qr-koodiin. No nyt tarkensi. Ei käytössä.


Seuraava lauta. Koodi toimi!


“Ole hyvä ja vahvista Mastercardisi myyjän palveluun, tämän jälkeen lausu Bhagavad Gita takaperin sanskriitiksi, isojen alkukirjainten kohdalla pyörähdä vastapäivään, kiitos!”


Lopulta kuului merkkiääni ja skuutille könysi lähes sata vuotta hikistä ja vittuuntunutta lihaa, joista toisella oli korkkarit ja juhlamekko eikä Seijakaan ollut ihan paskinta pannut päälleen. 


Tässä ei olla me, mutta on tässä sentään sähköskuutti.

Kaarros Oopperan Alminsalin eteen. Seija luovutti skuutin, minä kipitin narikalle. Tyttären kummitäti Yo-Hannah oli jo paikalla odottamassa meiltä lippuaan. Kipitimme salin ovelle. Se oli kiinni. 


Vahtimestari päästi meidät sisään juuri, kun ensimmäinen biisi kajahti Alminsalin lavalla. Pulssi oli lähes normaali loppuaplodien alkaessa. 


Rrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto nauraa partaansa


Hieman nolona soittelin vakuutusyhtiöön toisen kerran alle viikon sisällä ja taas hinattiin. Tällä kertaa korjaamoon tsekattavaksi. 


On se ehkä vähän surullista, että tämä auto on pihamme yleisin vieras.

Seuraavana päivänä sieltä tulikin soitto. Ongelma oli…


...tähän vähän rumpujen pärinää.


Siis ongelmahan oli totta kai…


...lisää rumpujen pärinää.


(Tähän väliin taustoituksena, että näiden peltiin leivottujen paskatorttujen tyyppivikahan on taka-akselin laakerien kyrvähtäminen.) 


Eli oliko kyseessä taka-akselin laakerien kyrvähtäminen?


Olisko tähän hyvä laittaa vielä sitä rumpujen pärinää, saatana?


No laitetaan. 


Mutta diagnoosi oli…


...joo, pärinää tähänkin.


Niin se diagnoosi. Se oli...


…idiootti, joka sai Lidlin parkkipaikalla päähänsä työntää kätensä takalokasuojan sisään, vaikkei ollut mitään syytä. 


Tässä kuvassa olen juuri aloittamassa inssiajoa.

Sama suomeksi: korjaamossa autosta ei löydetty mitään vikaa vikaa vikaa vikaa vikaa.


Ajoin vielä rengasfirmaan selvittääkseni salaliittoteorian, jonka mukaan takarenkaat olisivat vaihtuneet vääriin edellisen renkaanvaihdon yhteydessä. Firmassa otettiin asia tosissaan, tsekattiin renkaat ja kappas! Oli käynyt niin, että…


Olisko tässä taas rumpujen pärinää?


…minä olin vaihtunut synnytyslaitoksella erityisherkkään apinaan.


Nuohooja tulee, oletko valmis?


Postilaatikossamme on lappu, joka sanoo “ei mainoksia”. Nuohooja jätti silti lapun, että hänpä tulee hoonaamaan silloin ja silloin ja olisi kauheen kiva, jos ilmoittaisitte, jos ette nuohousta halua. En tykkää. Tavallaan kiva, että palvelua tarjotaan ja siitä voi lähes jopa yrittää kieltäytyä, mutta en silti tykkää.


“Idiootti, joka sai Lidlin parkkipaikalla päähänsä työntää kätensä takalokasuojan sisään, vaikkei ollut mitään syytä.”


Ja sieltähän se nuohooja sitten soitti ovikelloa sinä päivänä. Seija kiitti, kumarsi ja kieltäytyi. Toistaiseksi ei ole sentään laskua tullut. 


Onhan se toki kiva, että joku vielä ehdottelee.


Ihan hyvä konsepti. Pitäisi ottaa käyttöön itsekin. 


“Hei! Tulen sunnuntaina terassillenne maalaamaan muotokuvia perheestänne. Mikäli ette tarvitse muotokuvien maalausta, pyydämme ystävällisesti ilmoittamaan asiasta numeroon 3,17.”


tai ehkä 


“Hei! Istutan perjantaina klo 23.49 minkkejä hybridifarmariinne. Mikäli ette tarvitse minkkejä tai minkkinne on jo istutettu, pyydämme ystävällisesti ilmoittamaan asiasta numeroon R2D2.”


Kolme vuotta sitten 2019


Berliinin muurin murtumisesta tuli kuluneeksi 30 vuotta. Minäpä nokkelana pojuna veistelemään muurin lupahakemuksesta


Aika jännä yhteensattuma, että kolmenkymmenen vuoden päästä minun psyykeni murtumisesta tulee myös kuluneeksi 30 vuotta.


Vladimir ja Sergei juhlivat onnistunutta naisten ja lasten pommitusta. Harvoin sitä osuu samalla ohjuksella sekä päiväkotiin että sairaalaan.


Konkretiaakin oli: koska talosuunnitelmamme oli saanut orastavaa vihreää valoa, pääsimme aloittelemaan talotoimittajien kilpailutusta. Näin jälkeenpäin ajatellen treffailu oli paljon kivempaa kuin vakavammassa suhteessa eläminen. 


Kaksi vuotta sitten 2020


Tontille alkoi tippua kaikenlaista kamaa kuten kattoristikoita. Pieni takaisku koettiin, kun timpuri ilmoittikin, ettei ole käytettävissä. Hieman korpesi. Tästä tosin seurasi se, että saimme varmasti paremmat timpurit tilalle. Mutta muuten kyllä kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me. 


Vuosi sitten 2021


Asuimme jo talossamme. Vahailimme lattioita. IV-lillemorit olivat tuolloinkin yhtä laadukkaita kuin sitä ennen ja sen jälkeen. Joku kommentoija oli huolissaan, loppuuko blogi, kun talo on valmis. Tuskin on enää. Siis huolissaan. Tai talo valmis.


Meillä on sama stailaaja kuin Glorian kodilla.

Selluvillastakin kirjoitin. Hyvin tuntuu toimivan edelleen, vaikka ei se näköjään sentään sähkönhintaa pysty laskemaan. 


Nyt lähden ostamaan bitcoineja ja/tai tulppaanisipuleita. Maksan tuplahinnan. 



“Ajoitus on kaikki kaikessa.”


tiistai 8. marraskuuta 2022

Vuosi asuttu - hattarabileet



Muutimme taloomme 7.11.2021. Talo ei ollut todellakaan valmis, mutta kun tilapäiskämppä meni alta, talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti. Nyt tuosta päivästä on jo vuosi. 


Tätä kirjoittaessani Seija Ala-Kautta lakaisee konfettia lattialta (hänen ideansa), poikani Nonstoppolos makaa kuumeessa olohuoneen sohvalla ja tyttäreni Perintörinsessa pölli iPadini omaan huoneeseensa. Arkea. Ja ihan hyvää sellaistahan tämä on ollut, vaikka talossa vetää jonkin verran, urakat ovat kesken ja usko useampaankin ammattilaiseen on mennyt. 


Hellantailaiset


Pudotin vielä asteella maalämpöpumpun lämpökäyrää. Piharakennus on nyt ehkä turhankin viileä, kun löylyvalmiin luovuttama lämpö ei enää rakennusta lämmitä. Talossa ollaan siinä ja siinä. Enemmän kuin varsinaista lämpötilaa murehdin vetoa: pohdin, ovatko pystyttäjät oikaisseet hirsien väliin ja hirsinurkkiin tulevan lampaanvillan kanssa, johtuuko veto siitä, että hirret eivät ole vielä ihan päässeet painumaan, vai onko tämä vain ns. ominaisuus. Asumismukavuus ei ole sinänsä mitenkään heikko, mutta toki kaikkien kivojen ylläreiden jälkeen sitä toivoisi, että jossain vaiheessa voisi jo huoahtaakin. 


Tarkimmat lukijat huomaavat, että tämä tuli on jo lähes vuoden vanhaa. Ei nykyään enää tehdä tuollaista tulta.

Hellaleivinuuni on joka tapauksessa oikea laitos oikealla paikalla. Koivuklapeja on siinä palanut lähes joka ilta ja vaikka edelleenkään emme ole sitä pizzauuniksi saaneet pöhötettyä, niin lämpöä hella ja piippu varaavat ihan mukavasti. Eivätkä ne liekit lasiluukustakaan ihan pahinta katsottavaa ole. Niitä tuijotellessa saattaa hetkeksi unohtaa, että kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 


Sähkönlaskun lasku


Kiuas napsahti pois päältä syyskuun viimeisenä päivänä. Syitä oli 49 per kilowattitunti. Lokakuun kulutuksen koetimme pudottaa yhtä alas kuin sähköyhtiöiden moraali, mutta ihan miinukselle ei sentään päästy. Ennätysvähän kuitenkin sähköä kulutimme, sitä kun meni lokakuussa hyvin tarkkaan 600 kWh. Aiemmalla sähkönhinnalla kuukauden sähkömme olisi siis maksanut reilut 60 euroa. Uljaalla uudella hinnalla maksamme 300 euroa. Ja tämä on toki vasta melko leudon lokakuun lasku. 


“Kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.”


Meidänhän olisi mahdollista ottaa myös paikallissähkösopimus. Se pääsi jopa Hesarin uutisiin, ja jutussa annettiin ymmärtää sopimuksen olevan reilu paikallisille sähköyhtiön asiakkaille. Olen kuitenkin eri mieltä; sopimus on nimittäin kahden vuoden määräaikainen sopimus. Reiluuden sijaan kyse on enemmänkin bisneksen pukemisesta reiluuden kaapuun, jolloin ehkä sopimuksen alkupuolella sähköyhtiö myy sähköä plus-miinus-nolla-tyyppisellä diilillä, mutta sähkön (todennäköisesti) halventuessa saa määräaikaisuuden ansiosta omansa pois ja vähän päälle. 


Asiakas koki sähköyhtiön perustelut kahden vuoden määräaikaisesta sopimuksesta sekä reiluiksi että pyyteettömiksi.  

Reilu sopimus olisi mielestäni sellainen, jossa paikallisille asiakkaille tarjottaisiin niin edullista sähköä kuin mahdollista, eikä tavoiteltaisi voittoja (pitkällä) määräaikaisella sopimuksella. Mutta hei, multa ei kysytä, vaikka keski-ikäisenä valkoisena heterocismiehenä todellakin tiedän nämä(kin) jutut. 


Lasit läks


Meillä on Pihlan ikkunat. Osa laseista vaihdettiin myöhemmin antennilaseiksi, koska netti, wifi ja Maslow’n tarvehierarkia, joten pokia jäi meille roikkumaan tyhjän pantiksi. Kasvihuonetta ei juuri nyt nappaa lähteä tekemään, joten pokat menivät myyntiin. Jos niissä olisi ollut karmit, ne olisi varmaan tässä maailmantilanteessa haettu riemusta kiljuen, mutta ilman karmeja menekki oli jähmeämpää. 


Kyllä aika tavaran kaupittelee, sano entinen ukko, kun zombien nai.

Muutama poka haettiin jo pari kuukautta sitten jollekin autotallityömaalle, mutta silti niitä roikkui vielä katoksessamme yhdeksän. Vaan eipä roiku enää. Ne kun sattuivat olemaan sopivia johonkin lappeenrantalaiseen projektiin, joten työmaan virolainen timpuri kävi ne hakemassa menomatkallaan. Oli hauska kuulla pitkästä aikaa virotwistillä puhuttua suomea ja muistella työmaamme pelastajia, omia timpureitamme. 


Ja saatiin jopa vähän rahaa. 


Pakollinen hatartamispäivitys


Katsokaas pienet knöödelisieraimet kun sedällä on välillä pakkomielteitä, -liikkeitä ja -hoitoja. Viime aikoina ne ovat liittyneet hatartamiseen. Kun aiemmassa postauksessani pohdin hattaraterminologiaa, tuntematon kommentoija analysoi ja avasi oivallisesti sen eri aspekteja. Tässäpä hänen (kiitos, kuka lienetkin) oiva kommenttinsa:


“ - Hatraaminen: Kuvaa jenkkifutiksen pelinrakentajan kroppaa. Pelinrakentajahan taitaa usein huutaa pelissä ”Hat, hat”!

- Hattaraaminen: Henkilö, joka ovat osallistunut 23 makusokerikilon nauttimiseen, on ruumiinrakenteeltaan hattaraaminen.

- Hattaroitseminen: Hattaranteon yhteydessä tapahtuva haparointi.

- Hatartelu: Hattarahötöllä askartelu.

- Hattarismi: Hattarantekijöiden uskonlahko.

- Hatruu: Kun ihminen sortuu tilaamaan 23 kg makusokereita, iskee häneen hatruu.

- Hatraus: Kuvastaa sitä morkkista, joka iskee sillä hetkellä, kun tilaus 23 kg:sta makusokereita on lähetetty.

- Hattarointi: Kun ei osaa päättää, minkä makuista hattaraa tekisi.


Eli paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”


Ja niinhän siinä tosiaan kävi, että minuu iski hatruu ja perään ehkä pieni hatraus. Sokerit tulivat Puolasta reipasta kyytiä ja olihan niitä melkoisesti:


Piparinmakuinen sokeri oli loppu ja viskinmakuista en tilannut. Tyhmä minä!

Hattaroinniksi meni, mutta pikkuhiljaa hattaroitsemisen ja hatartelun seurauksena harras hattaristiperheemme alkoi hallita hatartamisen jalon taidon. 


“Paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”


Keikkaakin pukkasi ja pääsin hatartajana tositoimiin, kun myimme Perintörinsessan luokan buffetissa hattaraa niin maan hatvetisti. Koska hattara on kevyttä ja tahmeaa sokeria, se myös leijailee melko leppoisasti, joten vähitellen kuulemma koulullla tuoksui hattara monen käytävänkin päässä. Olin hulluna hattarahemmona myös tämän sokerihötön peitossa: viiksissä, parrassa, tukassa ja käsissä oli halloweenin kunniaksi hämähäkinverkkoa muistuttavaa höttöä. Perintörinsessa oli huikean reipas apuri: hän rahasti, annosteli sokeria ja toimi jopa palovaroittimena, jos sokeri alkoi kuumeta koneessa liikaa. 


Perintörinsessa oli pukeutunut minioniksi. Koska tein hattaraa lapsille, minäkin olin pukeutunut.

Jonkinlaista taikaa tuossa tuhnussa kuitenkin on, sillä nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä. Ensimmäinen pikkutyttö alkoi huutaa jo pihassa “hattaraa, hattaraa”, kun vasta työnsin hattarakärryä koulun aulaan. 


“Nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä.”


Sokeria meni reilut pari kiloa kahdessa tunnissa, joten tämä oli erinomainen treeni tulevia koitoksia silmällä pitäen. Eikä tullut edes palohälytystä. 


Kolme vuotta sitten


Talomme piirros kelpasi rakennusvalvonnalle. Ei ihan ekalla yrittämällä mennyt läpi. Miksi, lue täältä.


Kaksi vuotta sitten


Teräspilarit, joille talomme pystytettiin meinattiin rälläköidä 30 senttiä liian lyhyiksi. Miksi, lue täältä.


Vuosi sitten


Kuten tuossa postauksen alussa keuhkosinkin: me muutimme kotiimme. Mutta koska kukaan ei ole koskaan missään muuttanut yhtä paljon kuin me, niin eihän meille nyt muuttotarkastusta silloin järjestynyt, kun oli tarkoitus. 


Tämäkin on vanha kuva. Mikä siinä on, kun ei sen vertaa jaksa, että ottaisi uusia kuvia? Taitaa olla laiska paska tämä bloginpitäjä.

Ai niin. Hattaroista vielä: olen pohtinut firmankin perustamista. Voisin brändätä itseni kiltiksi perheenisäksi, joka myy hattaraa. Firman nimeksi ajattelin antaa Sugardaddy.



“Talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti.”



perjantai 28. lokakuuta 2022

Lämmönlaskuja - ja nousuja



Ei ole kylmä. Mutta nurkista vetää. Siinä pieni tiivistys syksyn fiiliksistä. Taloa testattiin jo viime talvena, eikä mitään katastrofaalista ilmennyt. Nurkista tosiaan hieman viileää humisee, mutta toivotaan, että nurkkalautojen ja talon painumisen myötä veto vähenisi. Toki on mahdollista, että pystyttäjät päättivät oikaista välillä lampaanvillan määrässä samaan tapaan kuin päättivät jättää tulematta tontillemme ja mennä muille tonteille sen sijaan. 


“Toivotaan, että nurkkalautojen ja talon painumisen myötä veto vähenisi.”


Mutta tarkenee, tarkenee. Tätä kirjoittaessa sisällä on pitkälti päälle 20 ja ulkona niukka 10 astetta. Olemme useampana iltana pitäneet praasua leivinuunissa ja se on selvästi nostanut olohuoneen lämpöjä. Tavallaan on liiankin lämmin, mutta ajattelimme pitää tuota tiilikönttiä pikkaisen lämpimänä koko ajan. 


Sinänsä turha huonetermostaatti, mutta onpahan ainakin ylihintainen lämpömittari. Sitä en tiedä, näyttääkö se oikein.

Kovimmillaan leivinuunin lämmöt näyttivät olevan hetkellisesti yli 200 astetta, mutta se oli harhakuva kuten Venäjän demokratiakehitys. Aika nopsaan lämpö putosi reiluun sataan asteeseen, mutta Seija Ala-Kautta sai haudutettua tuossakin lämmössä yön yli kelvollisen uunipuuron ja seuraavana yönä bataattipadan. 


Tässä vaiheessa ajattelin jo perustaa pizzerian, jossa olisi jälkiruoaksi - kyllä - hattaroita.


Napolilaista pizzaa tosin kaipailen edelleen. Todennäköisesti jään kaipaamaankin; jos uuni pitää saada kolmeensataan asteeseen, huonelämpötilatkin noussevat tämän myötä varmaan 45 asteeseen. 


Käyrä alas


Olin jo aiemmin lämpöasiantuntijakaverini Laurie Samboran kanssa muokannut maalämpöpumpun lämpökäyrää. Koska talossamme ei edelleenkään paleltanut, päätin pudottaa käyrää vielä asteella. Jos leivinuuni tähän malliin huutaa jatkossakin, en tiedä, pitäisikö käyrää laskea vielä tästäkin. 


Onhan se symppistä, kun vuonna 2022 maalämpöpumpun näyttö on kuin grafiikkaharjoitus 80-luvun ATK-tunnilla. 


“Harhakuva kuten Venäjän demokratiakehitys.”


Märkätilojen lattioista huomaa, että ne eivät entiseen tapaan hohkaa lämmintä. Lautalattioista en sen sijaan huomaa kummempaa, tosin minulla onkin aina sisällä huopatössökkäiset, joten aika kuuraiseksi saa Ponttiset-koivulautalattia kyllä mennäkin.


Hobitteja ja hirsinurkkia


Syyslomalla piipahdimme Turussa tsekkaamassa Hobitti-näytelmän. Olimme Seijan kanssa käyneet katsomassa Turun kaupunginteatterin aiemmankin Tolkien-proggiksen, eli Tarun sormusten herrasta. Se oli yllättävän hyvä, kun ajattelee, kuinka pitkä tarina piti tunkea kolmeen tuntiin. 


Dildo Peppuli ja zumban salaisuus.

Hobitti oli ihan yhtä kelpo. Näytelmässä oli joitain aivan huippuratkaisuja kuten peikot ja hämähäkit, toisaalta kirjassa hyvinkin merkittävä hahmo, lohikäärme Smaug, lähinnä piipahti näytelmässä. Aina kriittiset lapsemme olivat jo etukäteen kypsinä, kun joutuivat omien sanojensa mukaan katsomaan “jotain tonttunäytelmää”. Rankkaa olla lapsi. Hirsitalosta Hobittilaan. 


“Jotain tonttunäytelmää.”


Nurkkalaudat näyttävät olevan samalla tavalla kuin meilläkin. Eiku meillähän ei niitä vielä ole.

Seuraavana päivänä teimme vielä tripin Luostarinmäen ulkoilmamuseoon, jossa oli kivan perinteisiä ja kovin tutunoloisia hirsinurkkia. Mitään kaipuuta entisaikojen asumiseen käynti ei herättänyt, mutta lämmin läikähdys kyllä kävi rinnassa, kun ajattelin meidän talomme olevan osa hienon puurakentamisen pitkää ketjua. 


Hyvin kasteltu on puoliksi poltettu


Leivinuunimme pesässä palaa koivuklapi, joka on pilkottu keväällä 2019. Sen siis pitäisi teoriassa kuivempaa kuin August Öhrnbergin luento “Nila ja jälsi - ilmansaasteiden vaikutus solurakenteen hygroskooppisiin muutoksiin Kuhmon Kyrvätsässä välirauhan aikaan”. Vaan kun ei ole. Pressut ovat päästäneet sen verran vettä eri puolille, että edelleen meillä on muutama motillinen semituoretta klapia. Toki osa on kuivahkoakin ja tuntuvat nuo sentään kelvosti palavan. 


Ns. uunirupi

“Lämmin läikähdys kyllä kävi rinnassa, kun ajattelin meidän talomme olevan osa hienon puurakentamisen pitkää ketjua.”


Olisihan tämän kuitenkin paremminkin voinut hoitaa. Toisaalta pitäähän tässä meidänkin unelmaproggiksessamme jokin kauneuspilkku olla. Ei sentään ole tullut vedet poistoilmakanavista lautalattioille tai vastaava mestari tehnyt oharia. Eiku. 


Lisää märkää


Etuterassimme kaidelankkua ei tullut aikoinaan tarpeeksi ja timpurit hankkivat pari suunnilleen samanlaista lankkua tilalle. Nämä on kuitenkin asennettu ilmeisesti turhankin timmisti tasan ja just ja vaakaan, koska sateella kaiteiden päälle jää vesi lillumaan. Ja olen ymmärtänyt, että jos vesi jää puulle lillumaan, niin jossain vaiheessa puu sanoo smoosh flöösh ja siitä voi tehdä levitettä vegaaneille. Pitänee pyytää IV-gandalfit korjaamaan asia. Pyydän heitä asentamaan lankut ehdottoman suoraan, niin ne saadaan varmasti ehdottoman vinoon.


Etualalla tuleva smoosh flöösh, taka-alalla tuleva eläkkeeni maksaja.


“Puu sanoo smoosh flöösh ja siitä voi tehdä levitettä vegaaneille.”


Meilejä meille


Vastaavasta mestarista (siltä oharibjörniltä) puheenollen olen nyt saanut kahdesti hänen meille buukkaamaltaan suunnittelijalta sähköpostia liittyen keilailuseuran toimintaan. Olen ystävällisesti molemmilla kerroilla vastannut, että meili taisi tulla väärälle henkilölle. Jätin myös yhtä ystävällisesti mainitsematta, ettemme ole saaneet laskua hänen piirustuksistaan. Mitä sitä ammattimiestä turhalla paperityöllä rasittamaan.


 

“Ei ole kylmä. Mutta nurkista vetää.”


perjantai 21. lokakuuta 2022

Liuskekiviä - ja lisähöttöä



Joskus alussa on orastava haave. Siitä kasvaa toive. Sitten se realisoituu tavoitteesta teoiksi. Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!


Viime postauksessa kerroin hankkineeni hattarakoneen ja Tallinnasta mukaan tarttui mansikan-, vadelman-, jäätelön-, omenan-, banaanin- ja vesimelonin makuiset hattarasokerit. Voi nuorta ja vaatimatonta minua tuossa rinnakkaistodellisuudessa. Kävi nimittäin niin, että laitoinpa Euroopan suunnalta tilaukseen 23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita. Ja mä sanon nyt mun maut:


  • sitruuna virsta vielä
  • kiivi (ei liuske-)
  • abbelsiini (abbedissan lempihedelmä)
  • trooppiset hetelmät (peruna, lanttu ja näätä)
  • kaffi
  • pitahaja (kavereiden kesken lohikärmeshedelmä)
  • kaktus 
  • bananananaa
  • piärynä
  • mansukka
  • vittulisvattulis
  • kokis 
  • jäzkilö
  • vanilja (kinkymmille on kakkosvaihtoehtona kaktus)
  • ombu
  • mojito 
  • hubbabubba diibadaaba barbapapa
  • tsuklaa
  • arbuusi eli muhkea melóna
  • mustaheruttaja
  • punainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • keltainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • vihreä sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • oranssi sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
  • Pate Mustajärven nahkahousujen sisäpuoli festarikeikan jälkeen


Vastasin tohon ihan läpällä, että "grwstnizg brjas blabnottgiwja". Ne tietää ketkä tietää.

Niukastihan tuossa on, mutta jos nyt pari viikkoa 23 kilolla pärjäisi. Ennen joulua pitää varmaan tilata lisää. Jos ei muuta, niin pallolaajennus ja/tai arkku. Esperi Caresta saa halvalla kätevän kokonaispaketin, jossa on korona, hautakivi ja johtajan bonukset kaikki samassa ysköksessä.


“23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita.”


Ehkä hieman jännittää, menivätkö rahani perille, kun tilausvahvistus tuli meiliin puolaksi. Mutta oletan, että “ksldwatrsn btrbitsjkwa nze brgstwowa” tarkoittaa, että homma on ok. Ja hei, tonni sinne tai tänne. 


Harras harrastajahatartaja hatartaa. Makuna joko güava-pähkylä tai schukka-schusihucca.

Veljeni poikansa kera oli kanssamme viettämässä syyslomaa, joten parina iltana vedettiin sokeripöhnät. Pari asteen lämmössä terassilla syntyi erinäisiä höpötöttöröitä. Joku taika tuossa hötössä kyllä on. Mutta mikä olisi paras termi hattaran tekemiselle? Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu? Jos oltaisiin Instagramin puolella, kysyisin, että mitä sä oot mieltä.


Liuskeet himassa


Poikani Nonstoppolos oli viikonlopun Virossa, ei hattarasokeria hakemassa, vaan lintuja bongaamassa. Siispä vanha ja raihnainen isäpappa haki omine nokkineen, polvineen ja selkineen loput liuskekivet. Nopeasti kävi selväksi, että yhdellä kärryllisellä kivet eivät edelleenkään pihaamme siirry, mutta että toisaalta kahdella kuormalla ei pitäisi olla ongelmaa. Lähes yhtä nopeasti kävi selväksi, että taannoin Nonstoppolosin kanssa yksi plus yksi oli enemmän kuin kaksi. 


Kivigiffi on kivempi ja kovempi kuin kivakaan kuva kovista kivistä.

Aika vanhalla rutiinilla kivet kuitenkin kärryyn siirtyivät, kun pahimmat siirtolohkareet oli muutenkin siirretty jo aiemmalla keikalla. Ikävä kyllä tuli Nonstoppolosia ja tämän nuorta voimaa. Seuraavana päivänä lihakset taas muistuttivat ensinnäkin olemassaolostaan ja toisekseen viettämästään vapaajaksosta, eli lähinnä viimeisestä kahdesta vuosikymmenestä. 


“Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu?”


Savua putkeen


Sauna on edelleen kylmänä. En tiedä, kuinka kauan, mutta tuskaahan tämä on. Ihan varmuuden vuoksi kävin hakemassa Sipoosta pari metrin pätkää saunankiukaan savuputkea, jos vaikka jonkinlaista tilapäissaunaa saisimme kyhäiltyä. Muuten sen suurempia hankintoja ei ole tullut tehtyä. Lähinnä olen keskittynyt murehtimaan öisin välillä 3.14 - 4.57. Hyvin olen siinä onnistunutkin. 


Vähän pelottaa, että jos savu menee putkeen yhtä hyvin kuin koko projektimme, niin tulemme nauttimaan saunassa täyttä häkää.



Kolme vuotta sitten


Opiskelimme hirsihommia, eli kutsuimme itsemme juomaan kaffea pariin massiivihirsitaloon. Talot olivat hienoja, isännät ja emännät mukavia ja tietoa kokemuksista karttui. Selvisi myös, että Forssassa on lounaalla lihaa, salaattina lihaa ja lihana lihanaa lihaa.


“Lihana lihanaa lihaa.”


Kaksi vuotta sitten 


Blogini (molemmat) lukijat olivat puhkuneet luovuuden ahjooni sen verran motivaation happea, että olin päässyt verbaalisessa narsisismissani ensimmäiseen sataan postaukseen.  


Vuosi sitten


Postauksen ensimmäinen lause tiivistää aika hyvin, kuinka suurella sydämellä tätä projektia on viety eteenpäin. Lause kuuluu: “Meidänpäs lattialämmitysputkeen lyötiin kesällä naula, eikä ketään kiinnostanut.”


Hyvät uutiset: naula on edelleen tallella, niin hyvin se saatiin putkeen lyötyä kiinni. Onneksi yläpohjankin kautta vedetty syöttöputki on ainakin ensimmäisen vuoden toiminut ongelmitta. 


Ihan tässä tulee mieleen sellainenkin ajatus, että tuskinpa tässä maailmassa kukaan koskaan missään on kärsinyt tai ostanut hattarasokeria yhtä paljon kuin me.



“Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!”



perjantai 14. lokakuuta 2022

Hattara - tosiäijän herkku



Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus. Koska olo on ollut suurimman osan aikaa kuin lämpöisillä pilvillä tanssisi, olen pohtinut, mikä herkku symboloisi tätä tunnetta parhaiten. Ja nyt tiedän: hattara.


Kyllä. Se ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa, joka ensin on hetken suussa ja sitten ei enää. Juuri kun kuvittelet puraisevasi sitä, se onkin enää makea häivähdys kielen päällä.


“Ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa”


Sieltä Kuusamon kunnankääpientunnistaja Kuppamulkkersson kyselee, miksi kaltaiseni proteiinia lihasmassaksi muuttava ja karhuja paljain käsin tappava alfaturo nyt hattarasta (iik, hiilareita!) vaahtoaa? No siksi, että tämä turo meni ja osti - rumpujen pärinää - hattarakoneen. Eikä mitään metroseksuaalien suosimaa hattarakoneen light-versiota / irvikuvaa, jolla jossain ipa-maisteluillassa kiepautetaan pari napanöyhdän kokoista nekkua vartissa. Ei! Ostin ammattivehkeen, jolla saadaan vartissa rykmentillinen erityislapsia vielä erityisemmiksi, kun hommaan lisätään sokerihumala. 


Tämä on KONE, Pohjois-Amerikassa tehty sellainen. Jos se voisi toimia dieselillä ja rakastella telaketjuila, se toimisi dieselillä ja rakastelisi telaketjuilla. 


Kato nyt: 780 hevosvoimaa ja oma ydinreaktori.

Ja että siis miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että olen pidempään ajatellut, että hattarakone olisi kiva ja nyt sellainen tuli vastaan sopuhintaan. Sopuhinta on siis kymmenen kertaa enemmän kuin millä Torissa myydään niitä hattarakoneita, jotka siirtyvät parin käyttökerran jälkeen keittiön alakaappiin pitämään seuraa jäätelökoneelle ja kuivuneelle anopille. Mutta jollen vielä maininnut, niin tämä onkin KONE


Prosessi oli suhteellisen lineaarinen: bongasin koneen Torista ja sovin kaupat seuraavalle päivälle. Jo ennen kuin olin koneen - tai siis KONEEN - saanut käsiini, olin opiskellut hattarantekoa YouTube-videoiden avustuksella. Väitöskirjan tutkimussuunnitelmakin alkoi olla aiheesta hahmoteltuna. Pilvenhahtuvain kaltaiset sokericumulukset lipuivat silmissäni ja tikkuni tökki vaaleanpunaista makeaa herkkua kuin räppäri bändäriä backstageen backstagella. Jossain vaiheessa ehdin myös pohtia, olenko idiootti, mutta koetin vältellä vastausta.


Kuollut asiakas paras asiakas sano kärpänen kun hattarakoneeseen kuoli (vasemmassa reunassa).

Saatoin mennä asioiden edelle, kun vasta kaupoista sovittuani laitoin Tallinnasta tilaukseen erimakuisia hattarasokereita. Olimme nimittäin menossa tyttäreni Perintörinsessan kanssa viikonlopuksi kyseiseen kaupunkiin. Sokerikaupan kommunikointi ja asiakaspalvelu olivat kyllä erinomaisella tasolla: tilaukseni nimittäin luvattiin toimittaa hotellimme respaan minua odottamaan.


Tallinnaan tasaisesti


Lähdetään vaikka siitä, että puolet matkasta piti puristaa bärssellä, jottei M/S Finlandia olisi kaatunut. Se oli pienestä kiinni, mutta yhdistelmä jalan painamista lattiaan ja pakaranhallintaa piti laivamme pinnalla. Hieman lohdutti, kun laivan kaupassa kassahenkilö kuvaili keliä termillä “perussyksy”. Meistä se oli kyllä pari piirua maailmanlopun suuntaan. 


Perintöikkunarinsessa

Kävin eKr. eli ennen koronaa vuorokesinä kummankin lapseni kanssa Tallinnassa niin, että minulla oli polkupyörä mukana ja lapsi istui tarakalla - tai jopparilla kuten Pohojammaalla tavatahan sanua. Nyt noita könttejä ei enää tarakalla raijata, joten isällä ja tyttärellä oli omat jalgrattaat. Ratkaisu oli erinomainen: vaikka matkat eivät sinänsä hillittömiä olisikaan, pyörillä pääsimme niiiiiiiin paljon näppärämmin paikasta toiseen kuin kävellen / riksalla. 


Tallinnalainen pissauuni.

Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä menivät leppoisasti: söimme erinomaisista erinomaisinta pizzaa (ja ekana iltana nautimme paikallisia herkkuja pienessä tunnelmallisessa ravintolassa nimeltä Burger King). Teimme pikavisiitin VR-lasien ihmeelliseen maailmaan Protossa, jossa meillä oli aikaa vain tunti, kun paikka menikin yllättäen kiinni klo 14 eikä klo 18 kuten tavallisesti. Ja saimme ne sokerit:


Juhlin sokerien saamista laittamalla tuplasatsin huulikiiltoa.

Alfauros minussa karjui riemuaan, kun kaivoimme paketista vadelman-, mansikan-, omenan-, vesimelonin-, banaanin- ja jäätelönmakuiset pönikät hattarasokeria. Taivutin silkasta ilosta pari putkea mutkalle ja suihkutin Axea nivusiini.


“Puolet matkasta piti puristaa bärssellä.”


Paluumatka oli onneksi tasainen kuin mieli riittävän vahvoilla psyykenlääkkeillä. Kotosalla pääsimme sitten testaamaan maailmanluokan makuja. Korkeimmalle raadin arvioissa nousivat omena, meloni ja banaani. Jäätelö oli vähän liikaa kuin halpakopio Lidlin suklaabanaanien täytteestä. Vadelma ja mansikka olivat, no vadelmaa ja mansikkaa. 


Tytär ihmetteli, kun hattarasta tuli paha olo jo ennen kuin oli edes sitä syönyt.

Pohdinnassa on, jätänkö pikkuhiljaa päivätyöni ja bloggaamisen, koska hattarabisnes on tulevaisuuden ala ja tulee tuottamaan aivan jäätävästi. Suunnitelmissa on muun muassa pekoninmakuista hattaraa persujen puoluekokoukseen, lepakonmakuista hattaraa Tuska-festareille, energiajuoman makuista hattaraa mopomiitteihin, hampunmakuista hattaraa Hörhölän hippipippaloihin ja punamullan makuista hattaraa Perskurkkanalan perinnefestivaaleille. Tuotekehittely on alkanut. Coming to hygieniapassi near you.



Palataan loppuun pilvenreunalta vielä muistojen bulevardille. Siispä:


3 vuotta sitten


Kerroimme lapsillemme, että kotimme katoaa maailmankartalta ja alamme rakentaa uutta taloa. Ja vituiksihan se meni.  


2 vuotta sitten


Paalutuksen jälkeen näytti olleen vähän tyhjäkäyntiä päätellen siitä, että pohdin sieluni myymistä ja kaupallisia yhteistöitä. Olinpa nuorena hulvattoman hauska veikkonen. Nyt olen enää sieluton kääpä. 


Koska olen pikkuhiljaa liukumassa sisustusbloggariksi, laitetaan tähän Tallinnan Kaubamajan näkemys boho-bumbelista.

Vuosi sitten


IV-pellehermannit olivat asennelleet kattotötteröihin letkupötkylöitä mitä energiajuomalla lutraamiseltaan ehtivät. Lattiaa rouhittiin hiottiin sekä vahattiin, keittiötä kahattiin (rimmasi paremmin) - tosin päin helevettiä. Vastaava mestari ajoi peurakolarin. Peura kuoli, vastaava mestari vähemmän. 


Näköjään aika paljon talossa pörhellettiin: oli laatoitusta, lamppujen, astianpesukoneen, työtason ja liesituulettimen hankintaa ja mädäntyneen peuranperseen näköisten pistorasioiden asentelua. Ja kappas, tuolloinkin masensi. Lähinnä kaikki. 



“Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus”