keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Hirret irvistää - piiput piiputtaa

 


Kaikesta voi triggeröityä, jos tosissaan haluaa. Vaikkapa sateesta. Kun nimittäin kunnolla ropisee - ja viime päivinä on ropissut - minua stressaa, että jostain IV-byersien jättämästä ylläriaukosta alkaa tiputtaa vettä. Tai että ulkona kastuu jotain, minkä ei kuulu kastua. Tai sitten stressaan ihan muuten vain.


Talon nurkkalaudat on nyt saatu maalattua kahteen kertaan ja kasteltua kuuteen. Ennen niiden asentamista ne olisi varmaan hyvä vielä homehduttaa. Vinkki muille vähemmän idiooteille: kun marja-aroniat naapurien pensaissa kypsyvät, linnut syövät niitä ja ilmeisesti saniteettitilan valkoisiksi maalatut nurkkalaudat saavat naakkaeläinten suolet sykkimään riemukkaasti. Melkoista sinipunahallituksen perspalveluministeriön mietintöä oli nimittäin laudoille ruikittu. Siinä mielessä sade oli ihan hyväksi, että se huuhtoi ainakin osan jöödeleistä pois.


Otsasuonta kiristää, vaikka hirsiä pitäisi


Meillä on seinissä melkoisia rakoja siellä täällä hirsien saumoissa. En tiedä, mistä se johtuu, joten pitänee maksaa jollekin, joka tietää enemmän. Esim. oravalle pihakuusessa tai horsmalle kompostissa. Osa seiniemme kiristyspulteista on piilossa selluvillan alla yläpohjassa. Jotkut ovat jumissa ja joistain puuttuu mutteri. Olisi pitänyt osata tarkistaa nämä, jotta olisi osannut neuvoa vastaavaa mestaria tarkistamaan ne, jotta vastaava mestari olisi voinut olla tekemättä mitään asian eteen. 


Jos hirsi päättäisi äkkiä painua, laulusoundi voisi nousta aika nopsaan kastraattitasolle.

Hirsien kiristämiseen liittyy myös seinien painuminen. Hieman huolestuttaa, onko kaikki se, minkä ei pitäisi painua, kiinnitetty oikein painuviin hirsiin. Onko oven- ja ikkunankarmit liukukoolattu oikein? Päästävätkö följärit seinät painumaan? Ovatko runkorakenteiset seinät hirsien urissa niin, että talon painuminen ei riivi vaikkapa kaakeleita vessan seinästä?


Kuvan veri ei ole verta, vaan punamultaa. Tai näin ainakin aion väittää oikeudessa.

Korostan, että nyt en puhu hirsien halkeilusta. Halkeamat hirsissä ovat monessa paikassa suorastaan komeita ja tuovat kotiimme hienon ja persoonallisen säväyksen. Mutta kaikkialla palikat eivät ole kovin tiiviisti sylikkäin ja tälle tarttisi jotain tehdä. 


Nämä halkeamat ovat suosikkini. Jos niitä katsoo tarpeeksi kauan, saattaa kuulla turskan laulua meren luodolla.

Muistuttaisin, että nämä asiat ratkeavat parhaiten pohtimalla niitä öisin klo 3.27 - 4.53. 


IV-piip


Samaa painumisen tematiikkaa edustavat katolla olevat ilmanvaihto- ja savupiippumme. Niissähän on pellit päällä, mutta jos pelteihin ei ole jätetty painumisvaraa, pelti joko repeää tai painaa piippuja. Ainakaan täksi talveksi en haluaisi sortuvaa savupiippua, jos meinataan selvitä edes siedettävillä sähkölaskuilla. 


“Asiat ratkeavat parhaiten pohtimalla niitä öisin klo 3.27 - 4.53.”


Talossamme on painovoimainen ilmanvaihto, joten se mitä tapahtuu Vegasissa, ei jää Vegasiin, vaan kuuluu meille sisään. Velcon tuloilmaventtiileissä on kelvot äänenvaimentimet, mutta jos harakka kynsii kassejaan katolla, nautinnon rapsutus kantautuu peltisiä poistoilmaputkia sisään kuin harakka keittäisi huttuaan sisällä huoneessa. Koska IV-suunnitelmaan äänenvaimentimet oli merkattu pelkkänä varauksena, ketään ei missään vaiheessa kiinnostanut tsekata tai kysyä meiltä, laitetaanko niitä. 


Kun teippaa solukumia piipunhattuun, Airbusit lakkaavat lentämästä yli. Vanha viidakon sanonta.

Olisi kannattanut laittaa. Kävin katolla teippaamassa paksua solukumista Armaflex-eristettä piipunhattujen sisäpintaan. Tämä on kuulemma yksi tapa parantaa äänieristystä.


Paransiko, kysyy kamreeri Kukström Kyrvätsän kauppalasta. 


Yhtä paljon kuin Venäjän valtion toiminta parantaa eurooppalaisten elämänlaatua. 


“Harakka kynsii kassejaan katolla.”


Jos mielisairaalaan joutumisen sijaan päätyisin vielä rakentamaan toista taloa, tietäisin aika monta asiaa, joita EI kannata tehdä tai hankkia. Alkaen vaikka sellaisista vastaavista ja valvojista, jotka eivät vastaa, valvo tai ole edes pallokartalla pohjoisella pallonpuoliskolla. 


Savupiip


Reilun viikon päästä meiltä loppuu kelvollisen hintainen sähkö ja alamme maksaa siitä 49 senttiä kilowattitunnilta. Sauna napsahtaa pois päältä. Kuljemme pimeässä kuin Menninkäinen, tosin Päivänsädettä ei näy, vaikka aurinko kuinka päättäisi retken. Peseydymme hankaamalla itseämme lumella metsässä ja toivomme, että kuusenhavu on parempi kuin kusenhaju. Ruoka laitetaan puuhellalla, alkuviikosta on paistettua perunaa ja loppuviikosta perunaa paistettuna. 


Palamaan vaan. Mitäs irvisti.

Mutta se sauna. Narvin Löylyvalmis sähkökiuas pääsee tauolle, mutta mitä tilalle? Kannattaako saunaan asentaa teräshormi, jos sähkönhinta kääntyy vuodenvaihteessa laskuun? Tai maaliskuussa? Tai edes kesällä? Entä jos ei käänny? Hormin hinta olisi +/- 500 euroa ja siihen päälle asennus. Sen hinnaksi veikkaan kahta tonnia (plus alv.), ja jos sen asentaisivat IV-hopperimme, kaupan päälle palaisi Rooma, hihat ja Lassie kotiin. Puutahan meillä on sen verran, että pari vuotta niillä jonkinlaista praasua pitäisi. Sen jälkeen voisi alkaa hakata talon nurkkia yksitellen ja nakella niitä uuniin.


Lamput vilk


Elämme vuotta 2022 ja kaikenlaista tekniikkaa on keksitty. On pyörä, on haarukka, on sähkö. Ja meillä katossa lamppuja, jotka himmennettyinä välkkyvät kuin kynttilä sillä erotuksella, että näistä saa migreenin. Kynttilä aiheuttaa vain astmaa. 


Ledien loimussa isoisä parkitsee isoäidin nahkaa.

Olen kuullut, että amerikkalaiset meinaavat ehtiä jopa kävelemään Kuuhun ennen neuvostoliittolaisia, joten ehkä näille valoillekin voi vielä jotain tehdä. Koska kyllähän tekniikka ratkaisee kaikki ihmiskunnan ongelmat. Ja jos ei ratkaise, niin raha sitten ainakin. Ja ellei sekään, niin poliitikot kyllä hoitavat kaiken kuntoon.  


“Kuusenhavu on parempi kuin kusenhaju.”


Mutta nyt kun tarkemmin miettii, niin välkkyvät valot, kesken saunomisen pois päältä menevä kiuas tai katosta valuvat vedethän voidaan tiivistää uusimpaan #raksasloganiin:






“Kaikesta voi triggeröityä, jos tosissaan haluaa.”


keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Halpaa kiveä - kallista sähköä



Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi. Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan ja vaihtaa ne seuraavan kerran jouluna puhtaisiin. Vähän taisi olla kesän viimeisten hitaiden epätoivoa ilmassa silläkin hyttysellä, joka vielä ehti minua terassilla imeksiä. Kehtaako sellaista öttiäistä enää edes tappaa, kun tietää sen kuitenkin kuukauden sisällä jäätyvän munasarjoistaan mustikanvarpuun?


Nythän on ollut kyllä mitä mainioimmat ilmat. Lähes joka päivä olen päässyt harmittelemaan, kun ei tänäänkään jaksanut maalailla talon nurkkalautoja. Hyvähän ne olisi saada tuulelta suojaamaan, etenkin kun lokakuussa


sähkön hinta nousee yli viisinkertaiseksi 


Olen ollut erittäin tyytyväinen sähköyhtiöömme, Keravan energiaan. Hinnat ovat olleet maltilliset ja raha ei ole valunut australialaisille eläkerahastoille tai Mikael Liliuksen bilepottiin. Meinasi pikkuisen  nieleksityttää, kun heinäkuussa 11 senttiin kilowattitunnilta nousseen sähkönhinnan piti pompsahtaa lokakuussa kivasti 59 senttiin. Jouluun saakka siis olisi pitänyt maksaa kilowattitunnista hintaa, millä Prisman paistopisteeltä saa croissantin. Sen jälkeen hinta voi toki yhä nousta tai laskea, mistä näitä tietää. 


“Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan.”


Olin salaa toivonut, että Keravan energia olisi tarjonnut asiakkailleen vähän löysää ja lämmintä, mutta tökkäsikin aika jäykkää ja kylmää kakkoseen.  Pari viikkoa ehdin jurnuttaa perinnetalon nurkassa, kunnes Keravan energialta tuli uutta tietoa, että ihan noin korkealle hinnat eivät nousekaan. Nykyinen sähkösopimuksemme tuleekin olemaan 49 senttiä kilowattitunnilta jouluun asti. Jos olisi valmis sitoutumaan kahdeksi vuodeksi, määräaikaisen sopimuksen hinta olisi 29 senttiä kilowattitunnilta. Vaihtoehtoina on siis joko aika kova hinta ainakin jouluun saakka tai aika pitkä aika.  


Suunnattoman suosion saavuttanut #raksaslogan sopii lokakuusta lähtien kuvaamaan myös sähkölaskun suuruutta.

Mutta kamoon, 49 senttiä kilowattitunti. Sillähän ostaa Petroskoista jo vähän käytetyn ydinvoimalan ja vielä jää rahaa puolikkaaseen vodkapullolliseen metanolia. 


Toistaiseksi on ollut sen verran lämmintä, että lämmitystä ei ole juurikaan kaipaillut. Säädimme Sipoon metsäsiantuntijat ry:n emerituspuheenjohtaja Laurien kanssa maalämpöpumpun tuhinaa vähän maltillisemmaksi. Lauriella oli kokemusta lämpökäyrän kanssa värkkäämisestä ja hänen neuvoillaan laskimme lämpöjä, mutta jätimme käyrää hieman koholle 0-5 asteen ulkolämpötiloissa. Tuolloin Laurien mukaan ulkona usein tuulee ja pieni suhteellinen lisälämpö kompensoi tätä. 


Tässä on käyrie, jonka teki Laurie.

Lauriesta oli triplasti enemmän iloa kuin Tom Allenin “käyttöönottokoulutuksesta”, joka oli kuin hyvä lyriikka - herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Plussaa oli myös, että Laurie osasi käyttää maalämpöpumppuamme eikä sammuttanut talomme lämmitystä - toisin kuin KVV-IV-valvojamme taannoin talvella. 


Sauna sanoo soo soo soo!


Ennen joulua meille tuli rinnan jäitä liuottamaan Narvin Löylyvalmis-kiuas. Olemme olleet siihen erittäin tyytyväisiä; on ollut luksusta päästä saunaan käytännössä aina ja heti kun siltä on tuntunut. Ja siltä on kyllä tuntunut. Ainoa kauneusvirhe johtuu sähköurakoitsijastamme, jonka mielestä käyttöohjeet ovat sanonkomäkenelle ja mukana tulleilla osilla voi heittää silkkiuikkua (Podiceps cristatus). Hänpä siis kytki kiukaan pikaliittimillä mukana tulleen asennusliuskan sijaan sillä seurauksella, että kiuas pomppaa välillä pois täysteholta. Asennuksen laskutti kuitenkin täysteholla. 


“60 senttiä kilowattitunti.”


Nykyisillä sähkönhinnoilla saunominen on ollut riittävän kustannustehokasta, mutta lokakuun alusta saunaa ei voi enää pitää valmiudessa. Pelkkä muhimislämpötila maksaisi monta sataa euroa kuussa. Siksipä syyskuun viimeisenä päivänä napsautamme haikein mielin saunan pois päältä. Vielä en tiedä, miten ja millä korvaamme saunomisvajeemme. 


Horrostajat Habitaressa


Maineikkaana influensserina minulle satelee erilaisia etuja kuin Anskulle fakseja. Kodotus-yritysimperiumiin on viime vuosina pitänyt palkata useampi kymmenen työntekijää ihan vain pitämään ylenmääräiset tuotelahjat poissa konttoriltamme. Toimitilojemme kuudesta kerroksesta eteläisessä Helsingissä (köh, Eira, köh) kaksi on käytännössä pelkkää varastotilaa. Nyt kun kaikki 386 kodotuslaista jo ajelevat lahjoituksena saaduilla Tesloillaan ja katselevat Samsungin The Frame -telkkareista Salkkareita, loput seitsemän Teslaa ja 63 Framea lojuvat käyttämättöminä konttorillamme. Puhumattakaan sadoista iPhoneista ja Apple Watcheista, Pleikka vitosista sekä Vuittonin ostoskasseista. Ne kolmetoista Kobe-härkääkin alkavat olla ongelma, sillä vaikka niiden liha olisi kuinka herkullista, niiden kakka haisee siinä missä peruslemmujenkin. Varsinkin AD-jäbä Nicozuganov jaksaa tästä Balin retriiteissä avautua.


Messukeskuksen kansainvälisetkin vieraat voivat desfioida kätensä.

Mutta ei kuormiteta teitä tavallisia kuolevaisia meidän somejumalien harteilla kannattelemillamme huolilla. Ette te koskaan kuitenkaan tajua. Mennään sen sijaan Habitareen, jonne sain liput ja arvoinkin niistä osan Kodotusta jumaloivien fanien kesken. Sen suurempaa mellakkaa ei tällä kertaa onneksi syttynyt. Kodotus-fanit ovat pääosin rauhallista sakkia, mitä se yksi oranssi pelle siellä Amerikassa nyt välillä vähän turhautumistaan raivoaakin. 


Glrian kti sallistuu malta saltaan säästötalkisiin. Mistä sä visit lupua?

Aiemmin kävimme Habitaressa tsekkailemassa talotoimittajia ja sisustusideoita. Nyt kun taloa on sentään jo vähän rakennettu, eikä rahaa ole enää sisustaa, tilanne, fiilis ja asennekin olivat hieman toisenlaiset. Ja se yleisfiilis oli edelleen väsy - väsy raksaamiseen, väsy kiertelyyn ja väsy messukarkkien kahmimiseen. 


Sanni, jos luet tän, niin mun sectorille saa kyllä laittaa alarmia. Mä ehkä soitan sulle.

Seija Ala-Kauttan kanssa kuitenkin tunnollisesti haahusimme koko messukeskuksen läpi. Silmämme pyörivät kuin Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit. Ei vaan tärpännyt. Kivannäköistä kamaa toki ständeillä oli ja sähkönmyyjäsällitkin olivat kokeneet reinakarnaation liittymäjäbinä. Ei vaan ole ylimääräistä kuutta tonnia laittaa Aarnion pallotuoliin. Tai siis olisi, muttei vaan huvita. 


Aleksis Liuskekivi ja seitsemän reissua


Tämä taloproggiksemme on ollut alusta asti leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla. Varmistaaksemme, ettei jatkossakaan kukaan missään koskaan kärsi enempää kuin me, päätin hankkia jo ensi kesällekin pankkoon pientä puuhattavaa. Nämä pienet ja näppärät puuhapalikat ovat muutaman miljardin vuoden ikäisiä liuskekiviä. 


“Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit.”


Jotenkin ajattelin, että liuskekivet olisivat sellaisia kylppärin lattialaatan paksuisia lipareita, jotka saa kerralla kärryyn ja kotipihassa ne levitoivat automaagisesti paikalleen. Eipä olleet. Olivat itse asiassa jykeviä kuin NHL-kiekkoilijan leuka kasvuhormonikuurin jälkeen ja painavia kuin Putinin synnit. 


Kivi on englanniksi rock.

Olen metsästellyt liuskekiviä jo pitkin kesää, mutta ryökäleet pyytävät niistä melkoisia hintoja. Kamoon, vanhaa kiveä. Ja jos jossain liuskekiviä onkin lahjoiteltu pienempiä määriä, ne ovat menneet ennen kuin olen ehtinyt sanoa edes kyr-. 


Sitten Internetin Messengeriini tömähti viesti, että tarjolla olisi parisataa isoa ja isohkoa (piti paikkansa, toim. huom.) liuskekiveä talon pihasta itse kaivaen. Hinta: euron per kivi. Siitä tuli diili nopeammin kuin ehdin sanoa per-. 


“Leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla.”


Kärry vuokralle Puuilosta. Kolmekymmentä kilometriä ajoa Kehän varteen. Paikalla äärimmäisen mukava naisihminen ja hänen poikansa. Minulla oli apuna 13-vuotias Nonstoppolos, joka hämmästytti jälleen aikaansaavuudellaan. Aikaan nimittäin pitikin saada: kivet eivät tosiaan olleet mitään rimpuloita, vaan painoivat 10-30 kiloa kappale. Ja jos kärryyn sai lastata viitisensataa kiloa, niin aika nopeasti selvisi, että yhdellä, kahdella tai kolmellakaan reissulla tätä Stonehengeä ei kotipihaan kärrätä. 


Niin vähän ja niin painavia.

Meille oli tarjolla nokkakärryt, rautakanki, pari lapiota ja - mikä parasta - niiden käyttelyapua. Kivikauppiaat nimittäin itse asiassa kaivoivat ja irrottivat kivet pihastaan käytännössä itse. Kivet oli aikoinaan hankittu Westendistä ja jostain Mannerheiminten tienoilta (käytettyjäkin siis kaiken muun lisäksi!) ja nurmikko oli kasvanut niiden päälle. Kivet olivat kuin Titanicin upottanut jäävuori - suurin osa väijyi piilossa pinnan alla. Sievä pieni liuskekivi paljastuikin jönäkäksi laataksi, jolla oli paksuutta parhaimmillaan yli kymmenen senttiä. 


Yksi tällainen jötkäle mossahti totta kai vasemman käteni keskarille kärryä lastatessamme. Sen verran elosalamoita silmissä säkenöi, että pohdin jo, pitääkö minun peruuttaa maailmankiertueeni Steve Vain kakkoskitaristina. Onneksi pahin vältettiin, sormi oli turpiinsa saaneen näköinen, mutta jokseenkin toimiva. Kuten omistajansakin. 


Tuossa vasemmalla on se kivi, joka teki keskaristani Rainbow-limpun.

Lienee siis tullut jo selväksi, että nyt oltiin louhintahommissa. Olen näköjään varoittavalla esimerkilläni onnistunut kasvattamaan pojastani melkoisen työmiehen. Nonstoppolos lastasi kiviä nokkakärryyn, kiskoi niitä kadun varteen peräkärryn viereen ja kyytiinkin. Myyjätkin katsoivat ihmetellen ja ihaillen poikani taitoa, tekniikkaa, tehoa ja tahtoa. Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!


Vähän kuin peräkammarin poika vierailtuaan ensi kertaa kunnankurtisaanin vuokrakammiossa: tässäkö tämä jo oli?

Ensimmäinen reissu: reilut 30 kiveä. Kotipihassa kasa näytti murheellisen mitättömältä. Pieni välipala kotona ja toinen reissu perään. Se meni jo reippaammin ja lastasimme kärryä hieman muhkummin. Saldona niukka 50 kiveä lisää. Nyt näytti jo paremmalta. Nonstoppolos oli sitä mieltä, että nämä keikat riittävät. Grillailimme ja chillailimme hetken kotosalla. Hikikin pääsi kuivahtamaan. 


“Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!”


Halusin tehdä vielä kolmannen reissun, kun kerran vuokraa kärrystä maksetaan. Nonstoppolos ei varsinaisesti säteillyt riemua, mutta kun pääsimme jonkinlaiseen sopimukseen hänen lintukaukoputkensa rahoitusjärjestelyistä, intoa löytyi vielä jonkinlainen rikkahippunen. Perillä homma sujui tuttuun tapaan ja nyt kasassa oli rapiat sata kiveä. Toiset sata jäivät vielä odottamaan seuraavaa noutokeikkaa. Näillä hinnoilla ne kannattaa talteen noutaa. 


Ja hei:


Peruutin peräkärryn kanssa!


Siis eka olin niinku, että irrotetaan kärry ja käännetään se ja työnnetään se kadulle ja kiinnitetään siellä, mutta sit mietin kuiteski, että jos kokeilen vähä peruuttaa, kun naapuritkin on mökillä ja kukaan ei huomaa, jos peruutan niiden kukkapenkkiin. Sit aloin peruuttaa ja peruutin niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja ajoin taas eteenpäin ja sit peruutin uudestaan ja peruutin taas niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja sit ajoin taas eteenpäin ja suoristin auton ja peruutin melkein ojaan ja suoristin taas auton ja meinasin törmätä naapurin roskiskatokseen ja sitten taas suoristin auton ja sitten peruutin taas ja sitten auto menikin aika suoraan ja sain peruutettua tielle!


Rrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto ei tällä kertaa päättänyt ruveta pistelakkoon keskellä motaria.

Itse asiassa olen nyt peruuttanut elämässäni kolme kertaa peräkärryn kanssa, kaikki samana päivänä ja olen aika ylpeä itsestäni. Alan ehkä peruuttamaan muutakin: teatteri- ja pöytävarauksia, lentoja ja peukkuuni.



“Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi.”



keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Turha tomaatti - tiskipöydällä



Aika pitkään on tullut leijailtua sellaisen aukileenpehmeän pilven päällä. Tuparit olivat, menivät, jäivät mieleen ja jättivät jäljen. Vaikka kukaan ei koskaan missään olekaan kärsinyt yhtä paljon kuin me, niin onhan meille nyt ihan vahingossa ja vasurilla syntynyt aika kelpo koti.


Kelpo koti ei tietenkään tarkoita sitä, että täällä olisi jo kaikki kuosissaan. Ollaan itse asiassa yhä suunnilleen yhtä kaukana valmiista kuin aiemminkin kesällä. Kaikenlaista pientä on hankittu ja touhuttu. Sitä kai sanotaan elämäksi. Suuret teot ovat jääneet taakse, nyt vaan kuunnellaan, kun tumman virran takana joku jo höylää arkkua. 


Tää kuva kyllä pääsee niin Glorian kodin kanteen. Tai ainakin Alibin. Jallun? 

Autommehan pärähti, kärähti, astui alas Tuonelaan, mutta nousi taas kerran kuolleista. Ihan kiva, joskin sinne meni metallinhohtovioletti Toyota Avensis 2.4-litraisella moottorilla - rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto petti meidät ensin hajoamalla ja sitten uudelleen pääsemällä kuntoon. 


Teräksen hehkua kodinhoitohuoneessa


Se hyöty autosta oli, että tupariroudaukset hoituivat huomattavasti kivemmin kuin vaikkapa polkupyörällä. Ikean second hand -osastolta löytyi Vilto-hyllykkö vessaan. Ylläripylläri, sekin on vaaleaa puuta. Siis hylly.


Tanssi-Jarmolle tuli kevyempi olo, kun laksatiivi alkoi vaikuttaa.

Tupareiden hyvä puoli oli myös se, että kodinhoitohuone saatiin parempaan kuosiin. Seija Ala-Kauttallahan tuo hommien tekeminen on vähän sellaista ja tällaista. Esimerkiksi ennen tupareita minä vaihdoin kuusi kieltä kitaraan, mutta Seija maalasi vain yhden piharakennuksen. 


“Tumman virran takana joku jo höylää arkkua.”


Kodarissa hehkui hetken aikaa sedimenteistä puhtaana myös Stalan terästaso. Mehän päätimme ottaa terästasot sekä keittiöön että kodinhoitohuoneeseen. Keittiössä taso on ollut juuri niin hyvä ja huoleton kuin nyt ruostumaton teräs voi olla. Naarmua ja iskuahan taso saa ihan väkisinkin, mutta ei sen ikääntyessään kuulukaan sokaista kuin miljoona aurinkoa, vaan nimenomaan vähitellen muuttua tyylikkään mattapintaiseksi. Sama prosessi alkoi nyt kodinhoitohuoneessa, jonka tason kuorimme sinisen suojamuovin alta. 


Tältä kodarissa ei näytä enää koskaan. Koskaan.


Mursunviiksisuihku, joka raapii juuri oikeista kohdista.

Kodinhoitohuoneessa päädyimme yhteen isoon altaaseen ja karvasuihkuun mallia “vuorenpeikon bidee”. Tällä rapsuttaa jynkemmätkin trumpit grand canyonistaan. Keittiön tason suunnittelu kuumotti taannoin ihan tosissaan, kun pelattiin milleillä ja minä ymmärrän vain dekametrejä. Kodinhoitohuoneessa oli vähän enemmän pelivaraa ja onneksi se ei loppunut kesken. 


Kappas. Tavarat ovat löytäneet paikkansa ja loput jonottavat ovella.

Aiempi pesukonehan meillä oli työtason alla, mutta nyt pesukoneseikkailujemme onnekkaan oloisella välietapilla pesutorni on huoneen nurkassa. Tästä seuraa, että tason alle jää tyhjä väli ja Ikea suuressa viisaudessaan on poistanut keittiömme ovimallin valikoimastaan. Mutta ehkä kodarissa on ihan hyväkin olla vähän vapaata ilmatilaa, jonne saa jemmaan lisää kaikkea turhaa roinaa. 


Tuonti- ja vientitomaatti


Siitähän me lähdetään, että omavaraisuuteen pyritään. Kuokitaan (bileissä), kylvetään (naapurin ulkoporealtaassa), aurataan (Talman laskettelurinteessä), korjataan (rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaista rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-autoa) ja puidaan (nyrkkiä mopojonneille). Osa tätä suurta suunnitelmaa oli Seija Ala-Kauttan tomaattifarmi.


Tässä se saatana sitte on:


Siinä se kurkottaa uljaana kohti korkeuksia kuin öö tota siis no vaikka niinku punkin pili.

Ei ihan vielä päästy käynnistämään laajamittaista pyree- ja ketsuppibisnestä. MUTTA sentään tätä Luciferin luikuraa kuskattiin ympäri Suomea. Kyllä! Kun lähdettiin Pohjois-Savoon mökille, tämä ruikku lähti mukaan. Siellä se nautti kanssamme suppailusta ja imi itseensä hyttysten ininää. Sitten se suuntasi kanssamme Pohjanmaalle, antoi karvojensa liehua lakeuden tuulissa ja tappeli puukoolla häjyjen kanssa. Lopulta monia kokemuksia rikkaampana tämä perkeleen plörttö palasi takaisin Etelä-Suomeen ja huokaisi onnesta päästessään takaisin kotiterassilleen. 


Kyllä oli komee sillon kesällä! Sellanen sato oli kuule odotettavissa että!

Tekikö tomaatteja? No ei.


Yrittikö edes? No vittu ei. 


Tämä huitula helvetistä on kasvimaailman vastine Mikkelin vahakabinetin drag queeniltä näyttävälle Tauno Palolle. Jos jonnet ei tiedä, niin Tauno Palo oli Johnny Deppin faija.


Taunon tunnetuin elokuva on Pirates of the Tukkijoella: Ansa on viritetty.


Hästäg raksaslougan


Mikäli arvon lukijani ei vielä tiedä, niin Instagram on merkittävä osa Kodotuksen some-imperiumia. Sinne pukkaa sellaista setätuubaa, että kaikkia alle Esperi Caren koronauhrien ikäisiä myötähävettää. Kun raksauikutus on vähenemään päin eikä puuttuvista nurkkalaudoistakaan saa joka viikko postausta räävittyiltyä, niin keksinpä raksasloganit. Tai siis #raksaslogan, kuten meillä Somessa päin sanotaan. 


Been there, done that.

Ideana on listata kuolemattomia lausahduksia tai ajatuksia, joita raksalla on kuultu tai tullut mieleen. Aika kiitettävän määrän olenkin saanut kontribuutioita muilta IG:n influenssereilta. Reilu kymmenen raksaslogania on nyt julkaistu ja kymmeniä on vielä odottamassa. 


Been theremmin, done thatimmin.

Ootko sä kuullu #raksasloganeita? 


Been therest, done thattest!


Tästä tuli säälittävän lyhyt postaus


Ajattelin tehdä tuosta erillisen otsikkonsa, niin saisin edes vähän lisää pituutta tälle räpsäykselle. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin eihän tässä paljon asiaa ollut. Jostain tomaatista koetin repiä huumoria ja onnistuin kuin Fortum Saksassa. Sentään tuli esiteltyä Stalan terästiskipöytä, mutta ehkä senkin parhaus hukkuu kaiken tämän muun surkean urpoilun alle. Emmätiä. Onkohan tämä tähdenlentoni jo tiputellut tarpeeksi tuubaa blogosfääriin? Pitäisikö tehdä tilaa nuoremmille, tulosorientoituneemmille, notkeille ja muutosmyönteisille bloggaajille, joilla on muutakin annettavaa kuin verbaalisen nylkytyksen paisuttama ego? 


“Tekikö tomaatteja? No ei.”


Olen alkanut jopa pelätä, että jossain on joku, joka on kärsinyt enemmän kuin me koskaan missään. 



“Onhan meille nyt ihan vahingossa ja vasurilla syntynyt aika kelpo koti.”


tiistai 30. elokuuta 2022

Upeat tuparit - hajonnut auto



Motarilla kuului ensin klonk. Sitten klops ja toinen klops. Katsoin nopsasti sivuilleni ja peräpeiliin: ei näkynyt eksynyttä eskarilaista. Ehkä se oli vain kivi, joka kopsahti rrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton pohjaan. Ehkä. Ainakaan auto ei käyttäytynyt mitenkään oudosti. 


Moottoritien lopussa hiljensin ensimmäisen kerran vauhtia ja pysähdyin valoihin. Liikkeelle lähdettäessä oikealle kääntyminen oli kuin koettaisi kääntää makaavaa lehmää. Ei se tainnut sittenkään olla kivi. Onneksi ei myöskään eskarilainen. 


“Motarilla kuului ensin klonk. Sitten klops ja toinen klops.”


Pääsimme kotiin. Jo vuosi sitten oli korjaamossa sanottu, että jossain vaiheessa rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisesta rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-autosta menee hammastanko, ja sitten menee rahaa. Nyt taisi olla se vaihe. Soitto autoja diilaavalle kaverille, että jos ja jos niin haluan Toyotan. Kaverilla oli niitä kolme, joista Avensis kuulosti houkuttavalta. Aloin muodostella Toyota-miehen identiteettiä. 


Plussaa: tilaa riittää. Miinusta: aina välillä rikki.

Seija Ala-Kautta halusi kuitenkin viedä auton korjaamolle tsekattavaksi, menisikö korjaukseen a) paljon, b) liikaa vai c) ihan helvetisti rahaa. Minä harjoittelin jo Toyota-miehen tebarilauseita kuten “neljän ja puolensadan tonnin jälkeenhän nää on vasta ajettu sisään” tai “eipä tota oo tällä vuosituhannella tarttenut juuri huoltaa”.


Seuraavana päivänä puoli tuntia ennen korjaamon sulkemista tuli soitto: ”Tää auto olis nyt korjattu. Sieltä oli pohjasta irronnut pari pulttia, jotka oli rikkoneet hydrauliikkaputket. 475 euroa.” Monologin jälkeen jouduin kohteliaasti toteamaan, että puolisoni Seija Ala-Kautta oli nimenomaan pyytänyt vain tsekkaamaan auton, ei korjaamaan. Ihan hyvässä hengessä korjaamolla käytyjen keskustelujen päätteeksi loppusummasta puolitettiin työn osuus ja maksoimme 291 euroa. Sillä hinnalla myytiin samalla onnellinen tulevaisuuteni Toyotan omistajana. Citroën Xsara Picasso kolisee kohti seuraavaa katastrofia. 


Linnan juhlat, eiku tuparit


Aloitimme raksaproggiksemme samoihin aikoihin, kun eräs virus alkoi niittää mummoa Esperissä. Ensimmäiseksi jouluksi uuteen kotiin kutsuttiin kolmetoista vierasta. Vieraita tuli neljä koska korona. Eipä siinä paljon tupareita pidetä, jos viikatemies viuhtoo kutsuvieraslistan kärjessä. Mutta nyt pidettiin ja voin kertoa, että ihan helvetin hienoa oli. 


Kaikki paitsi rakentaminen on turhaa. Jep.

Ennen kuin tuparivieraat saapuivat, piti tehdä kaikkea pientä, kuten oliivitahnaa, aurinkokuivattutomaattitahnaa, marinoituja punasipuleita ja muita äyriäisiä. Nämä hoiti Seija, joka itse asiassa kirjoittikin juhliemme menun tähän alle (ja laittoi minulle selvennökset sulkuihin, koska hot dog on kuuma koira ja Seija itse kuuma kissa):


Baba ganoush (munakoisotahna)

Tapenade (oliivitahna)

Hummus (kikhernetahna)

Maissiletut

Pasta-tomaatti-rucolasalaatti

Falafelit

Coleslaw

Hedelmät, marjat ja suklaadippi

Pavlova


“Hot dog on kuuma koira ja Seija itse kuuma kissa.”


Minun hommakseni jäi hakea vuokraamosta astiat, Prismasta ruoat ja vaihtaa kitaran kielet, koska tuttavapiirimme epämääräiset muusikonrentut saattaisivat intoutua illan kuluessa tekemään muutakin kuin tappelemaan. Maalasin myös vähän piharakennuksen seinää punamullalla. On yllättävän raskasta roikkua yhdellä kädellä tikkaista ja maalata toisella seinää katon tyvestä. Lisäksi huojuvalle telineelle nostamani tikkaat huojuivat sen verran huolestuttavasti, että jouduin tukemaan itseäni päälaellani räystäslautoihin huojuntaa hillitäkseni. Harvoin sitä kynäniskan henki on niskalihasten varassa. 


Juhlia valmistellessa kannattaa kolauttaa jalka mikkitelineeseen sen verran kovaa, että varpaalle löytyy jatkossa töitä Pride-lippuna.

Perinteisestihän juhlia pitää valmistella niin pitkään niin myöhään, että juhlien alettua nukahtaa sohvalle ensimmäinen kuoharilasi rinnuksilla klo 19.27. Seija onnistui kuitenkin olemaan muuttumatta berserkiksi ja pysyi tolpillaan jäätävästä hääräämisestään huolimatta. Sitten tulivat vieraat. Ja sitten oli hienoa.


Jee! Sus siunakkoon!


Koska lähipiirimme lähipiiriin kuuluu pappi, Seija Ala-Kautta harmitteli torstai-iltana, ettei ollut tajunnut ajoissa kysyä, voisiko tämä pappi siunata kotimme bileissä. Vaikkemme nyt sen suurempaa hengellistä kipinäsuihkua syöksekään, niin jonkinlaiset riitit ja perinteet ovat tärkeitä. Viimeksi kodissamme on kastettu molemmat lapsemme, Nonstoppolos ja Perintörinsessa. 


“Harvoin sitä kynäniskan henki on niskalihasten varassa.”


Viisi minuuttia Seijan harmittelusta olin sopinut kodin siunaamisesta ja päätinpähän vielä, että homma pidetään Seijalta salassa. Sain ohjeita ja kysymyksiä papilta - kutsukaamme häntä jatkossa vaikka Lateksi - ja pohdin, mitä musiikkia ja kuinka paljon sitä toimituksessa olisi. Päätin soittaa alkuun sellolla Sarabande-osan Bachin ensimmäisestä soolosellosarjasta, mutta toinen biisi tuotti hankaluuksia. Virret eivät oikein napanneet, joten koetin miettiä jotain koti-aiheista kappaletta. Lopulta valitsin loppuun yhden hienoimmista tuntemistani kappaleista: Tom Waitsin Take It With Me.


Kas Joonatanilla pitää aina olla jotain pureskeltavaa.

Koska Seija ei buukkailuistani mitään tiennyt, en oikein voinut biisejä treenailla. Buukkasin Waitsin biisiin seurakseni kuuluisat keikkajyrät Tommyn ja Laurien soittamaan viulua ja kitaraa. Seijalta koetin kautta rantain kysellä, tuleeko hänelle mieleen mitään kotiin liittyvää kappaletta, joka voitaisiin bileissä vetää yhteislauluna. Ei perjantaina tullut. 


Lauantaiaamuna sitten tuli. Seija oli täyttämässä varastoa kaikella, mitä ei haluttu vieraille näyttää, kun hän kertoi bileiden soittolistaa tehdessään saaneensa idean yhteislauluun. Se biisi oli Tom Waitsin Take It With Me. Vähän nieleskelin yllättyneenä. 


Vähän itkettää, kun tuppaa flashbackit nousemaan pintaan.

Siispä edelleen Seijan selän takana vieraille lähti tieto sekä kodin siunaamisen aikataulusta (“tule joko ennen 17.30 tai 17.50 jälkeen pyhyytesi asteesta ja / tai motarin ruuhkista riippuen”) että Waitsin biisin kertosäkeiden sanat (“laula mukana jos huvittaa”). Vastauksena tuli peukkua Lauttasaaresta, Leppävaarasta ja Porvoosta.


Yllärisiunaus, ylläriverta ja yllärilauluja


Vieraat saapuivat. Kohteliaisuuttaan hyperventiloivat kämppämme viehkoutta. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän se hiveli ja jopa liikutti, kun kämppää niin kovasti kehuttiin. Onhan tämä meistä kaunis, kodikas ja viihtyisä ja kiva, jos muutkin tykkäävät. 


“Tom Waitsin Take It With Me”


Kutsu bileisiin oli klo 17 alkaen ja puoli kuuden maissa oli sovittu siunailut. Kantelin sellon diskreetisti asemiin ja asetuin soittamaan. Juuri kun olin aloittamassa, kuulin Seija sanovan, että “täällä on pieni tilanne päällä”. Laitoin sellon pois, sillä Seija oli roiskinut verta saarekkeelle, lattialle, matolle, kaapinoveen, housuilleen ja maissiletulle. Siis omaa vertaan. Ei me mitään viikinkejä olla. Seijan edellisenä päivänä sormeensa riipaisema haava oli päättänyt maksimoida saamansa huomion aukeamalla uudelleen. 


Siellä sello soi ja Seija sen kuin suikaloi salaattia.

Kun hurmeen roiske oli saatu taltutettua, asetuin uudelleen sellon taakse ja aloin soittaa. Seijan reaktio oli suhteellisen huvittava: hän vilkaisi lyhyesti suuntaani ja ilmeisesti totesi, että “siellä se taas jotain säätää”. Seija jatkoi vuoan rasvaamista tai jotain muuta vastaavaa, eikä sen koommin kiinnittänyt enää huomiota kuolemattomiin sulosäveliin, joita selloni huokaili, kuiskaili ja itki. Sitten pappimme Late alkoi puhua ja Seijan tajutessa, mistä oli kyse, reaktio olikin sitä vahvempi. Se reaktio oli liikutus. Suunnitelma onnistui ja talon emäntä oli ainoa, joka ei ollut tilaisuudesta tiennyt. 


Laten puhe oli hieno kombinaatio hauskuutta ja koskettavuutta. Hän oli rakentanut puheensa antamieni tietojen pohjalta ja haastatteli vielä Seijaakin kesken seremonian. Tilaisuuden päätteeksi laulettiin - kyllä - Tom Waitsin Take It With Me. 


Some-influensserin sydän suli viimeistään näiden säkeistöjen myötä.

Juhlallisen osuuden jälkeen alkoi juhlintaosuus. Vieraita tuli, kämppää esiteltiin, lahjoja tuli - kuoharia, pelargonia, atsalea, omenapuu, suklaata, ulkovalo, boho-henkinen ihana maljakko (Leppävaaran Sisustussu Unnittelu Oy:ltä), sähkösavustin (Salonkylä Design Shopista), Santahaminan historiikki ja vielä aineetontakin ylläripylläriä, nimittäin pari biisiä. 


Reipashenkinen bumbeli ja vähän tussukkaakin sen suulla rehottaa.

Hämmentävänä yllärinä saimme kuulla ensin Oulunkylän Stock-Aitken-Watermanin eli Cathrynin, Laurien ja Alexin sanoittaman feat. Tommy pianossa “Kaikki paitsi rakennus on turhaa”, jonka sanoituksia olen sirotellut sinne tänne tätä postausta. Kämmäilymme kipukohdat kammattiin kappaleessa kiitettävän kivuliaasti. Huikea.


Klaus Urtikaria und seinen Kvartett

Totaalisen tuoretta tuotantoa tarjosi toinen toverimme Yargos Dzinglbellos, joka oli tehnyt biisin meille ja meistä. Kyllä. Musiikillinen täsmäisku, joka oli kuulemma valmistunut 16.50 ja sen jälkeen biisin tekijä ja esittäjä olikin samantien koukannut suihkun kautta tupareihimme. Tämän tuoreempaa ei ole edes Lidlin paistopisteellä. Biisi kävi läpi matkaamme uuteen kotiin ja tässä muutama poiminta: 


“Soon there will be a massive house in our backyard 

and we will be packing our shit 

and renting a pelican to store our shit in 

and we will eat shit and it will all shitty and shit and shit and shit 

'till the bitter end”


sekä


“People's hands were deep in your pockets

so many fuckers and idiots involved in this project

the air vents were done all wrong”


Ja biisin lopetus. Tällä mennään suoraan klassikkojen syvään päätyyn:


“You can kiss her now under the mistletoe

right on her cameltoe”


Ihan paras! Biisin koskettavimmat kohdat kätken sydämeeni, enkä julkaise niitä tässä. Mutta että sellaista jengiä, jolla on sellaisia lahjoja.



Erityisen kunniamaininnan vierailtamme sai bilispöytä, joka on ollut tilapäisesti keskellä olohuonetta jo yhdeksän kuukautta.


Onnellisen olotilan omaatuntoa kolkuttava paha kaksonen oli, että tuntui kuin olisin ollut pieni voinökäre, jolta ei riittänyt tarpeeksi yhdellekään näkkärille. En siis tällä kommentoi mitenkään vieraidemme ihon kosteutta ja kimmoisuutta, vaan sitä, että kenenkään kanssa ei oikein ehtinyt hengata rauhassa. Sitä kai tämä diplomaattirouvan / trophy husbandin elämä nyt on. 


“Seija oli roiskinut verta saarekkeelle, lattialle, matolle, kaapinoveen, housuilleen ja maissiletulle.”


Kuusi tuntia hujahti, enkä ollut ehtinyt juoda kahvia tai edes käydä huippunätisti valaistulla terassillamme. Jälkeenpäin Seijan kanssa tajusimme myös, ettemme olleet ottaneet käytännössä yhtään kuvaa koko iltana. Se siitä muistojen helminauhasta. Ja sitten vieraat alkoivatkin lähteä, yksitellen, pareittain, pikkuhiljaa. Sentään muutama jäi istumaan myöhempään ja kiitos pihatuvan (bungalowin? chalet’n?) pariskunta Urtikaria jäi vieläpä yöksikin. 


Vieraiden hienovarainen vihje, että näitä voisi tarjota sitten niissä seuraavissa bileissä.

Harvoin sitä on hyrissyt, sykkinyt ja hehkunut hyvää mieltä. Nyt oli sellainen ilta, yö, aamu ja päivä. 


Ja hei vielä yksi juttu! Nimittäin kun hetkeksi ehdin istahtaa juhlissa kaverimme Mayan seuraan, sain kuulla vielä 


V***uilua haudan takaa


Maya aloitti kertomalla, että hän ei halunnut tätä meille aiemmin kertoa, mutta että ehkä nyt jo voi. Maya oli nimittäin aikoinaan ollut kävelyllä lähimetsässämme ja pysähtynyt katselemaan rakenteilla ollutta taloamme. Siihenpä sattui muuan naapurin mies, jonka rähjäämisestä olen aiemminkin postannut tässä ja tässä. Kyseinen herrasmieshän siirtyi alkuvuodesta taivaallisten rakennusvalvojien joukkoon. Kyllä, juuri se sama. 


Kun tämä herra oli nähnyt Mayan katselevan taloamme, hän oli tältä kysynyt, että “eikö olekin kauhean näköinen”. Kun Maya ei vastannut, mies oli jatkanut, että “kun se on niin v**un korkea”. 


“Se on niin v**un korkea.”


Tämä oli aivan loistava niitti bileille! Tämä mies tuli elämäämme ajamalla tontillemme ja huutamalla, kuka perkele on antanut luvan tehdä tällaisen talon. Jatkoi seuraavana kesänä soittamalla ja kysymällä talomme tulevaa väriä ja sen kuullessaan kommentoi, että ei saatana. Ja vielä hänelle tuntemattomalle kaverillemme jaksoi haukkua taloamme vitun korkeaksi. Kai tällä bingolla saa jo jonkun sapenmakuisen kahvipaketin jostain katkeruusbingosta? Rauha hänen muistolleen, talosta tuli silti punainen ja v**un korkea. 


Pöllökin on sitä mieltä, että ei pöllömpi naapuri.

Sanoinko jo, että oli ihanat, liikuttavat, kauniit, kivat, hauskat ja merkittävät bileet ja huikeat vieraat? Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä onnellinen kuin me tuona iltana. I'm gonna take it with me when I go.



“Oli ihanat, liikuttavat, kauniit, kivat, hauskat ja merkittävät bileet ja huikeat vieraat.”


tiistai 23. elokuuta 2022

Pesukoneita - paljon pesukoneita



Aika rientää. Jäähyväiset vanhalle kodillemme jätettiin jo puolitoista vuotta sitten. Marraskuussa tulee jo vuosi tässä tönössä asumista. Alle vuoden sisällä olemme myös roudanneet neljää pyykkikonetta kotiin ja pois ja kotiin ja pois. 


Nyppärlän kermankuorijoiden sotevastaava Mjölnir Välilevytyrässon sieltä tiedustaa, että olemmeko me tässäkin asiassa keskimääräistä idiootimpia. Pakko kai sen on arvon sotevastaavalle tunnustaa, että näin se taitaa olla. Mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan tai kenguru kasseistaan pääsisi.


Tämä souvihan alkoi, kun muutimme vanhasta talostamme. Siellä oli 50 eurolla ostettu ja erinomaisesti palvellut Siemensin pyykkikone. Kun sitten älyn jättiläisinä kiskoimme Siemensiä nokkakärryillä kellarin portaita ylös, kone lipesi kärryiltä, rysähti seitsemän porrasta ja kävi Seija Ala-Kauttan kimppuun aikeissa tappaa, halvaannuttaa tai vähintään valloittaa Kiev. 


Laitan tähän ekaksi tällaisen hassun heppakuvan, kun kaikki muut kuvat on huonoja kuvia paskoista pesukoneista. Oho, nyt pääsi spoileri.

Koneesta irtosi kansi, mutta halusimme uskoa, että saksalainen teräs kestää kolhuja kuin Acceptin Balls to the Wall -biisi kuuntelua. Veimme koneen ensimmäiseen tilapäiskämppäämme, jossa se edelleen pelitti huolimatta irronneesta kannesta. 


Siemens näyttää ulospäin ihan chilliltä koneelta, mutta sillä on MURHAAJAN sielu. Ja hiiliharjaton moottori, joka ei sisällä kuluvia harjaksia ja on käytössä erittäin pitkäikäinen. Tämän lisäksi hiiliharjattomat moottorit ovat erittäin hiljaisia, mikä tekee koneen sijoittamisesta helpompaa. Hiiliharjattomalla moottorilla varustetut pesukoneet eivät ylikuumene, joten voit pestä useamman koneellisen putkeen ilman huolta koneen hajoamisesta. Kestävän tekniikan ja rakenteen ansiosta hiiliharjattomilla moottoreilla on usein 10 vuoden takuu.

Seuraavaan tilapäiskämppäämme emme pesukonetta tarvinneet, sillä siellä oli kerrostaloklassikkojen ikiklassikko, pesutupa. Roudasimme siis pesukoneen varastoon, jossa se jöpitti toukokuusta marraskuuhun. Taloon muutettuamme tarvitsimme toki heti myös pesukonetta, joten ähräsimme sen varastolta kodinhoitohuoneeseemme, kytkimme sen (tai siis joku muu kuin minä kytki, no okei, se oli Seija) ja saimme kuulla sen soittavan biisiä, joka meni näin:


SCHHWONKK SCHHWONKK

UGIUGI GMOTT GMOTT

FÄLÄLÄLÄÄ TSÄBÄX TSÄBÄX

WRRRRRRUUUUUUÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖööö 


Versio vulgaris tästä kuolleen meren kääröstä olisi: ***kana se on, ***tana. **ttu mikä ***kku.


“Kone lipesi kärryiltä, rysähti seitsemän porrasta ja kävi Seija Ala-Kauttan kimppuun aikeissa tappaa, halvaannuttaa tai vähintään valloittaa Kiev.”


Meillä oli siis 50 euron arvosta saksalaista romurautaa (lausutaan Scorpions) kodinhoitohuoneessa ja neljän henkilön likapyykkiä päivä päivältä enemmän. Kiireellä siis Toriin ja uutta käytettyä katselemaan. Koska aika on rahaa ja rahaa ei ole, bongasimme läheltä Upo Pesukarhun muutamalla kympillä. Haimme sen. Siemens jäi yhä kodinhoitohuoneeseen hengaamaan hyvään seuraan. 


Ihan kiva pesukone, vaikka olikin turhan kaponen ja haisi kuin persujen argumentit.

Pieni ylläri oli koneen koko: se olikin vähemmän syvä kuin peruspöntöt. Pakko oli kuitenkin kone mukaan napata, kun pyykkivuori alkoi olla Kolin luokkaa - maisemat tosin olivat heikommat. Edellisen omistajan jäljiltä koneesta löyhähti hieman eltaantunut mikaniikohko tuoksu, eikä tätä aromia saatu missään vaiheessa kokonaan pois. 


Seija alkoi kesällä hieman väsähtää pieneen ja haisevaan masiinaan (puhun siis pesukoneesta), joten nyt kesän lopulla päätimme ruveta katselemaan uutta käytettyä konetta. Muutama Miele ehti mennä sivu suun, kunnes Järvenpäästä tärppäsi. Hyväkuntoiseksi mainittu kone satasella. Kaupat tuli. 



Menomatkalla kävimme heivaamassa kuolemantuottamus-Siemensin rrrrrrrrrrrrrranskalaisella rrrrrrrrrrrrrraksa-autolla Järvenpään kaatopaikalle, anteeksi kierrätysasemalle, jossa oli kyllä melkoinen länsimaista kulutuskäyttäytymistä koskettavalla tavalla kommentoiva vuori erilaisia hyljättyjä pesukoneita. Kai ne sitten olivat kaikki aikuisten oikeasti rikki. Tai sitten vain valkoisen sävy ei ollut oikea. 


Myyjän naapuri oli erinomaisen mukava mies ja totesimme meillä olevan hallussamme vielä raskaampaa metallia kuin Siemens. Roudasimme tämän Rammsteinin odottelemaan asennusta siihen Siemensiltä vapautuneelle paikalle. Vaikka portaita ei ole kuin reilut viisi, 90 kiloa pesukonetta oli riittävän haasteellinen roudattava. Seija laittoi fiksusti laudat luiskiksi ja niillä kone saatiin kodariin. Laitoin samantien Upon myyntiin. Sepä meni kaupaksi kuin Trumpin valeet republikaaneille. 


“Eltaantunut mikaniikohko tuoksu”


Seuraavaksi siis roudasimme Upon etupihalle odottamaan noutoa. Heippa!


Seija kytki koneen. Hyvä Seija!


Tyhjäsimme nukkasihdin, josta valui kiitettävästi vintagevettä. Seassa oli myös jotain hiekanomaista sössöä. Voihan kummastus!


Niksi-Pirkan mukaan ryynimäisestä aineesta voi tehdä vaikkapa aamupuuroa. Tai sukkahousut. Sukkahousuistakin voi tehdä aamupuuroa.

Kone käynnistyi, otti vedet, alkoi vilkuttaa huuhtelua, tyhjensi vedet ja alkoi vilkuttaa kolmea viivaa näytössä. Kokeilimme uudelleen. Sama juttu. Voihan vietävä! 


Kohdassa 4.17 näkyy, kuinka kone räjähtää. Onneksi meille ei käynyt kuinkaan.


Selasimme ohjetta. Kolme viivaa näytössä tarkoitti, että kutsu ammattiauttaja. Kiva. Satasen kone, kolmensadan korjaus. Voihan kauhistuksen kanahäkki!


Tsekkasimme vielä, ettei poistoletku ollut tukossa. Ei ollut tukossa. Luimme mantroja ja yritimme vielä käynnistää konetta (no okei, Seija yritti käynnistää konetta). Sama juttu. Voihan helevetinperkeleenhelevetinperse!


“Hyvä Seija!”


Mielen huollostakaan ei osattu meille taikakoodeja antaa, vaan vastaus oli: 



Yhteys myyjään ja varautumista pahimpaan. Myyjä sanoi puhuvansa asiasta miehensä kanssa, joka tulisi parin päivän päästä kotiin. Ja pyykkivuori kasvoi, taas. Laitoin myyjälle vielä muutaman kuvan ja selitin ongelman, videokin olisi ollut tarjolla. Sillä näkyy majava uimassa kesämökillä. Etsin ainakin Kuluttajaviraston, Lakimiesliiton sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen yhteystiedot valmiiksi. 



Myyjä palasi asiaan, pahoitteli ja palautti rahat. Ei kuulemma kaivannut konetta takaisin. Prosessi hoitui kohteliaasti ja ystävällisesti. Halvemmaksikin tuli kuin päivä Lintsillä.


Takaisin lähtöpisteeseen. Torin selaamista, yhteydenottoja eri suuntiin. Seijalla alkoi hermo mennä, joten tsekkasimme lauantai-iltapäivästä Miele Outletin tarjonnan. Siellä oli tarjolla kaksi konetta hintahaarukassa 750-850 €. Edullisia Mieleiksi, kalliita rahaksi. Aloimme kallistua siihen suuntaan, että maanantaiaamusta hurautan hakemaan meille kovan rahan pesukoneen. Tässä muuten on tärkeää osata yhdyssanat, sillä “kovan rahanpesukoneen” viittaaa ihan muuhun. 


“Voihan kummastus!”


Mutta kuten Nyppärlän kermankuorijoiden sotevastaava Mjölnir Välilevytyrässon jo aiemmin totesi, tyhmän ei kannata ostaa helppoa. Torissa nimittäin muuan miekkonen kauppasi ihan yrittäjänä erinäistä määrää pesukoneita. Tästä valikoimasta bongasimme Mielen pesutornin neljälläsadalla. Ei siis mikään satasen rimpula feat. hiekat eskarilaisen kurahousuista, muttei myöskään pränikkä peruskone, jollaisen normaali ja / tai terve ihminen ostaisi. 


Koska epämääräisen koneen ostettuamme ostimme toisen epämääräisen koneen, päätimme varmuuden vuoksi ostaa vielä kolmannenkin epämääräisen koneen.

Soitin maanantaiaamusta myyjälle ja sovittiin, että 420 eurolla tuo ja asentaa koneet samana iltapäivänä klo 14. Hieman toiveiden lento alkoi sakata, kun sain töihin kuulla Seijalta, että klo 14.50 myyjää ei edelleenkään näkynyt. Oliko tää taas sitä, että tää on niin tätä? Tuleeko taas scheißkebab kaikilla mausteilla?


Ei. 


Myyjä tuli (tunnin myöhässä), asenteli konetta ja poraili kaapin sokkeliin suurempaa reikää, jotta sai letkut vedettyä. Ehdin itsekin paikalle myyjän vielä ollessa meillä ja totesin tämän olevan oikein mukava ja osaava kuten Seija oli ehtinyt jo viestiäkin. Kone lähti käyntiin, hoiti hommansa, eikä haissut tienpenkalla mätänevältä supikoiralta, joten alkoi olla jo siinä ja siinä, että aloimme pohtia, olisiko se siinä. Kun myyjä vei vielä sökön Mielen mukanaan (toki taas autoimme roudaamisessa), kodinhoitohuoneessa oli ensimmäistä kertaa sen historiassa yksi ja vain yksi toimiva pesukone.


Suomen kielen kaunein sana: pesutorni.


Koneella on kuukauden takuu, se toimii yhä, eikä edelleenkään haise, tärise tai lähetä viestejä Kiinan kansantasavallan kommunistisen puolueen kansainvälisen tiedustelu- ja vaikuttamisosaston Suomen tilannehuoneeseen, jossa viestiliikennettä seuraa 73 000 työntekijää, joten olisikohan niin, että muutamaan kuukauteen ei tarvitsisi pesukonetta ostaa. Seijakin pesee pyykkiä nyt mielellään. Ehheh hehheh hehe hehe hehheh hehheh hee he ehehhe hehehhe hehehhehhee ehhehe ehhehe hehehhehheehee eh he eh he hehehehehehehee.


Tai sitten me taas kärsitään enemmän kuin kukaan koskaan missään, koska sellanen se tymien kotalo vaan on.



“Olemmeko me tässäkin asiassa keskimääräistä idiootimpia?”