keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Ammattimiehet - haloo?



Viikon teemana oli säädöt, oharit tai muuten vaan reagoimattomuus. Sähkömiehen kanssa sovittiin, että soittelee samana iltapäivänä, kun tietää milloin pääsee käymään työmaalla. Siitä samasta päivästä alkaa olla viikko. Vastaavalle mestarille soittelin torstaina. Tuli viesti, että ei pysty nyt vastaamaan. Soittelin perjantaina. Tuli viesti, että loppukatselmus kesken, soittelee sen jälkeen. Melkoinen festari taisi tuosta katselmuksesta sukeutua, kun soittoa ei kuulunut. Eikä kummankaan soittoa ole kuulunut tämän postauksen mennessä painoon eli kuuteen päivään. Jos kuitenkin vaikka aina joka karkausvuonna vastaisivat. 


Ihan periaatteestakaan en soittele kolmatta kertaa enää perään. Tosin omaan nilkkaanhan tuo nasahtaa: jos timpureita alkaa tällainen ämpyily riittävästi rassaamaan, he siirtyvät toiselle työmaalle. Ja sitten muuten tämän blogin kirjoittaja vetäytyy luolaan ja se oli siinä. 


Puutavara F3R tulisi siirtää kattoturvatuote #347:n tieltä, jotta lankkukasa (koodinimi Zürich) saataisiin siihen, missä Arskaa puukotettiin. 


Mieluusti teen projektin eteen sen mitä osaan, jaksan ja ehdin. Se ei ole paljon, mutta toisaalta kompensoin sitä muulla tyhmyydelläni. Jotain pääsin silti tekemään. Taannoin tarvittiin kovaa palovillaa ja kipsilevyjä yläpohjan ääniloukkuihin, jotka oli määrätty ääneneristysselvityksessä. Rautakaupastahan tarjottiin ensin väärää villaa. Kun tämä huomattiin ja tarjous korjattiin, tontillemme silti toimitettiin väärää villaa. Jostain syystä vääriä villoja ei viety pois samalla, kun korvaavat villat (kiitettävän nopeasti) toimitettiin tilalle. 


“Ihan periaatteestakaan en soittele kolmatta kertaa enää perään.”

 

Samaan tilaukseen tuli palokipsilevyjä ja tavallisia kipsilevyjä. Näistä tavalliset tilattiin tosin aivan turhaan. Tontilla oli jo kipsilevyt pystyttäjille piharakennuksen yläpohjaan. Olin kyllä kertonut viestissä vastaavalle, että tontilla on pystyttäjien kipsilevyjä, jotka ovat piharakennuksen yläpohjaan. Vastaava silti tilasi kipsilevyjä piharakennuksen yläpohjaan. Niitä ei tarvittu, koska tontilla oli jo pystyttäjien kipsilevyjä. Sinne piharakennuksen yläpohjaan.


Puolisentoista viikkoa kipsilevyt (joita siis ei tarvittu piharakennuksen yläpohjaan) marinoituivat etupihallamme viemässä tilaa tontiltamme, joka on pienempi kuin pygmin kantasolu. Niiden päällä istuksittiin kahvittelemassa, mutta siinäpä niiden tarve lähinnä oli. 


Osittain maalattuja otsalautoja vasemmalla. Kuvaajan otsassa onkin ihan jokin muu.


Oli puhetta, että vastaava mestari tilaa levyjen poishakemisen. Koska en saanut vastaavaa vastaamaan, otin itse puhelimen pieneen karvaiseen käteeni ja soittelin ihan itte rautakauppaan ja kysyin, mitä villojen ja levyjen suhteen kannattaisi tehdä. Villat haettiin pois rautakaupan kustannuksella, mutta omana mokana tilattuja kipsilevyjä ei kannattanut lastailla siihen kyytiin, koska niiden kuskaamisesta olisi tullut meille tuntuvat kulut. Ihan ymmärrettävää, meidän mokahan se oli tilata turhaa kamaa tontille. Eli niitä kipsilevyjä sinne piharakennuksen yläpohjaan.


Tämän rautakaupan rakentajapalvelun myyjä tuntuu olevan melkoinen poikkeusyksilö ystävällisyydessään ja asiallisuudessaan. Sovittiin, että roudaamme kipsilevyt takaisin ja voin kertoa ne palauttaessani, että asiasta on sovittu hänen kanssaan. Siispä Seija Ala-Kauttan kanssa nostelimme 21 levyä iskän peräkärryyn ja ajelin puolisen tuntia rautakauppaan. Vähän Lahden motarilla jännitti, pysyykö kärry kiinni, mutta mitä pahaa voisi tapahtua, kun alla on rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto? 


“Kipsilevyjä”


Peräkärryn ajelu rautakauppaan ei ole ydinosaamisaluettani, mutta pääsin kuin pääsinkin noutopihalle ja nostelimme levyt kyydistä. Oho. Osasin. Jännitys purkautui rautakaupan parkkiksella hysteerisenä nyyhkytyksenä. Oli pakko ostaa vaniljatikkari lohdutukseksi. 


Tätä kaikkea turhaa työtähän ei tosin olisi tarvinnut tehdä, jos niitä kipsilevyjä ei olisi tilattu. Sinne piharakennuksen yläpohjaan. 


Koetin tuohonkin tuuttiin huutaa, mutta ei vastaava mestari vastannut.


Emeritusahmanmoottorikelkallakuoliaaksiajaja Jeremias Tippurstöm sieltä Runkauksen luonnonpuiston Ahma-aavalta kysyy, onko tämä nyt taas sitä samaa väninää ja volinaa, josta koko blogini on tunnettu. Arvon ahmanmurhaaja, ehkä osittain kyllä. Mutta minä kyllä teen mielelläni sen mitä osaan jne, jos saan ohjeet ja käskyt. Minä en kuitenkaan tällä koulutuksellani kykene mestaroimaan enkä suunnittelemaan. Tätä toivoisin joltain muulta. Kukin päätelköön, keneltä. 


Piharakennuksen alapohjaan oli timpurien mukaan jäänyt laittamatta riittävä määrä palkkikenkiä. Tästä päästäänkin taas rakentamisen ydinalueelle: amatöörirakennuttaja maksaa ammattirakentajan virheet. Kun timpuri hakee työajallaan puuttuvia palkkikenkiä, jotka asentaa päästäkseen laudoittamaan alapohjaa umpeen, me maksamme sekä palkkikengät että ylimääräisen työn. Toki nämä jutut maksetaan jo kertaalleen pystyttäjän laskussa, johon nämä työt ja materiaalit sisältyvät. Mutta ei kai pienistä kannata nillittää. Se nyt vaan on rahaa, eikä edes muiden kuin meidän rahaa. 


Pystyttäjät saivat siis halleluja, praise the Lord ja Diggiloo vihdoin kaiken katettua. Pystytys alkoi toki marraskuussa, että ei tätä voi ihan pikavauhdiksi moittia. Tajusin itse asiassa, että kun pystyttäjiltä ei kukaan vaadi mitään, se on viesti, että ihan sama koska hommat tehdään. Tyhmä pikkuasiakas (ihan vaan viiskytä donaa) väistää, kun oikea asiakas (iso hirsifirma) ilmoittaa, mitä tehdään ja milloin tehdään. Ei näitä hommia ilkeyttään näin hoideta. Ne vaan hoidetaan näin, koska asiakas on todettu riittävän tyhmäksi ja kärsivälliseksi. 


“Amatöörirakennuttaja maksaa ammattirakentajan virheet.”


Olohuoneeseemme tulee ns. koristehirsi. Se on siis ihan oikea hirsi, jolla ei ole rakenteellista funktiota, mutta jonka tarkoitus on tuoda rustiikkinen tuulahdus savupirttien auvosta nykypäivään. Tämä koristehirsi toimitettiin muiden hirsien mukana ja sielläpä se hangen alla lepäsi talven kuin ojaan suistunut Sulevi, jota ei kaivannut kuin asuntolan Arska, kunnes sai puukosta. 


Vinkki: jos voit jättää jälkiä, jätä jälkiä!

Kuluneella viikolla koristehirsi sai onneksi sentään jonkin funktion tässä projektissa, kun pystyttäjät laittoivat sen päälle rakennustelineen tehdessään terassin kattoa. Tuo koristehirsihän on tähän tehtävään mitä mainioin: se tulee kotimme keskeisimmälle paikalle, on pirun kallis ja sen saamat lommot tuovat tulevinakin vuosina mieleen rakennusaikaiset riemut. Ja jos hirsi nyt on pahasti kärsinyt, niin ainahan sitä voi tehdä jonkun kotelon kipsilevystä siihen päälle. 


Talon ulkonäöllähän ei sinänsä ole väliä, ainoa merkittävä asia on sen toimivuus. Siksipä rakennustelineen voi nostaa tikapuiksi terassin pylvästä vasten ja rouhia siihen jälkiä silmien korkeudelle, koska näin aina tehdään. Tupakantumppeja ei tarvitse laittaa oma-aloitteisesti vaikkapa työmiesten yhdessä sopimaan pönikkään, vaan ne voi nepata minne tahansa pihassa. 


Titta mamma, en majava!


Huomaan muuten, että näissä viimeisissä postauksissani on aika katkera sävy. Pahoitteluni siitä teille molemmille blogini lukijoille. Varmaan nyt ihan justiinsa tilanne muuttuu ja Pohjois-Koreaan tulee monipuoluejärjestelmä ja Burger King. Sanon nyt tämän ihan suoraan: Jumalauta kun ei jaksaisi paimentaa saatana aikuisia ammattilaisia, pyydellä ja odottaa, että he tekevät ne hommansa, joista heille maksetaan, eivätkä rikkoisi rakennusmateriaaleja tai muuten aiheuttaisi meille lisätyötä tai -kustannuksia. Ja nämä ovat tunnettuja ja hyviä tekijöitä, eivät mitään azerbaidzanilaisia alttoviulisteja pimeissä keikkahommissa. 


“Jumalauta kun ei jaksaisi paimentaa saatana aikuisia ammattilaisia.”


Sarjassamme “minä itte” maalasin taas otsalautoja, tällä kertaa terassilla. Koska rakennustelineitä ei ollut - paitsi se, joka oli koristehirren päällä - kurkottelin taas pensselillä terassin katolta alaspäin. Se yllätti tälläkin kertaa rankkuudellaan. Jälkikin oli mitä sattuu, kun työn laatua ei pääse varmistamaan ilman puolivolttia murskeelle. 


Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että kaverini Jarnold, Lauttasaaren kreivi piipahti raksallamme. Hän koordinoi paikkamaalaustani maasta käsin, joten lopputuloksesta saattoi tällä kertaa tulla parempi kuin aiemmista pälvikaljuistani. 


Eikö olekin ihanan iso terassi. Siihen mahtuu tuoli JA espressokuppi!


Otimme myös terassin ensimmäistä kertaa terassikäyttöön, kun kippasimme kupilliset kaakaota klo 16.28 kivasti terassille paistavan auringon kajossa. Talon sijoittelu vaikuttaa edelleen aika hyvältä. Pihaan saadaan iltapäivä- ja ilta-aurinkoakin sen mitä puut eivät estä. Ja jos estävät, niin ainahan sitä voi vahingossa kaatua kanisterillinen bensaa kuusen juurelle. 


“Azerbaidzanilaisia alttoviulisteja”


Jos tässä sähkärin soittoa ja vastaavan heräämistä onkin odotettu lähes viikko, niin vastapainoksi katontekijät olivat skarppeina. Yhtäkkiä tuli soitto, jossa ilmoitettiin, että peltimiehet menevät tänään tontille ja tekevät pitkän päivän tarkoituksenaan saada terassi ja piharakennus pellin alle. Hienoa, kiitos.


Piharakennuksessa tällaista sanotaan minikeittiöksi. Opiskeluaikana sitä sanottiin keittiöksi.


Sain muuten viimeviikkoisen piharakennuksen pähkäilyyni vinkin Salonkylän Sisustussu ja Unittelun Creative Director Juholta, että liukuovi saattaisi toimia pikkuvaraston ovena hyvin. Tällöin ovenkahva ei tökkisi jatkuvasti bebaan, jos häärää jotain keittiössä. Paitsi jos tietty nauttii sellaisesta. Siis keittiössä hääräämisestä. 


Sinänsä hassua suunnitella sisustusta kämppään, johon tehdään vasta alapohjaa. Ehkä se on todiste siitä, että haaveet eivät ota kuollakseen, vaikka niitä potkisi palkkikengillä, hautaisi kipsilevyihin ja ripustaisi koristehirteen.



“Viikon teemana oli säädöt, oharit tai muuten vaan reagoimattomuus.”


keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Piharakennus - bilekeitaan pähkäilyä



Otetaan nyt yhyy-yhyy ja nyyh-nyyh heti alkuun alta pois: jätimme avaimet viimeistä kertaa tyhjän entisen kotimme keittiön pöydälle. Itketti. Muutamasta paikasta oli jo auottu rakenteita ja jännästi oli taas lähtenyt jonkun mukaan olohuoneesta (ainakin) lasten vanha mikroskooppi. Nehän olisivat lähteneet joka tapauksessa kierrätykseen / kaatikselle, mutta silti ihmettelen sitä kiirettä, jolla noita kamoja halutaan nyysiä virkatehtävien toimittamisen ohessa. 


Nyt siis ei ole kuin vuokrakämppä ja keskeneräinen talo. Ja voi poijaat / tytöt / muunsukupuoliset sitä keskeneräisyyttä piisaa! Kuvitelma piharakennuksen minkäänlaisesta aktiivisesta edistämisestä ei vain ota elääkseen. Meillä ei edelleenkään ole mitään suunnitelmaa, jonka mukaan asiat aikataulutetaan, eikä paperia, josta seurata, missä järjestyksessä asiat tehdään. Mitäs ei otettu muuttovalmista. 


Mutta nyt on sentään vihdoin kaikki katettuna. Manailin edellisen viikon postauksessani, miten pystyttäjiä ei ole juurikaan näkynyt. Kuluneella viikolla näkyi sen verran, että aluskate on nyt sekä piharakennuksen että terassin päällä. Ja terassi näyttää yhä iiiiiiiisolta. Katsotaan nyt rauhassa, alkaako jossain välissä risoa, että olohuoneeseen ei näy taivasta, vaan päinvastoin Tuusula. Sieraimiin leijailee rikinkatku ja kadotetut sielut tulevat rähisemään talomme korkeudesta. Jos katto alkaa ahistaa, vaihdetaan valokate. Yeah right.


Kyllä tästä talosta tosi pimeä tuli. Ei edes yöllä ole valoisaa.


Hieman jännitti, miten kattamisen käy, kun perjantaina yksi työmies keikkui katolla kipeänä. Hän joutui lähtemään kesken päivän hommista. Toinen oli kai kaatunut petiin jo aiemmin. Ilmeisesti ei kuitenkaad ollud kovid kipeä, kun oli taas maanantaina oravana katetta niittaamassa. 


Katolla keikuin minäkin: maalailin piharakennuksen otsalaudat. Osan sain vedeltyä telineiltä, mutta pystyttäjän vinkistä kiersin koko kämpän katolta kurotellen. Jälki ei ollut priimaa, mutta kun itse tekee, saa sellaista, mitä sattuu tulemaan. Pätee myös omiin lapsiin. 


“Jätimme avaimet viimeistä kertaa tyhjän entisen kotimme keittiön pöydälle.”


Tyttäreni Perintörinsessa muuten maalaili sunnuntaina myös pitkät tovit yhden puolen otsalautoja. Uskon, että meille meille perheenä on iso juttu, että lapsetkin ovat kokeneet osallistuneensa talon tekemiseen. Poikamme Nonstoppoloshan pääsi tekemään isolla kaivurilla muutaman minuutin maatöitä. Ja onhan lapsissa sekin hyvä puoli, että he tipahtavat kevyemmin telineiltäkin.


Kuuden tunnin maalaushomman jälkeenkään tyttäremme ei saanut nugetteja. Mitäs maalasi niin epätasaisesti. Sinne se jäi pimeään korjaamaan virheitään. Teeskenteli nyyhkyttävänsä.


Maalaustöitä tulee riittämään. Kaikenmaailman tolpat, pienat, kaiteet ja pylpyrät pitää jossain välissä sutia. Ja kun osa niistä on stratosfäärin rajalla, on myös pohdittava, miten ja milloin ne tuhritaan. Seuraava homma on kuitenkin maalata räystäänaluslautoja, ja nyt homma saattaa hieman helpottua, kun niitä voisi maalailla terassin aluskatteen suojassa. 


“Jälki ei ollut priimaa, mutta kun itse tekee, saa sellaista, mitä sattuu tulemaan.”


Maalaushomman lisäksi sunnuntaina tehtiin muutama tunti typerän turhan tuottamatonta työtä, kun lautanippu C piti saada timpureita varten lautanippujen A ja B alta esiin. A-nipussa oli terassin kaiteita. B-nipussa oli mm. hirsinurkkien verhouslaudat. Molemmat juuri nyt hyvin tarpeellisia. Nyt nippu A on paikassa R7 ja nippu B hevonpersiissä. 


Toi siirty niinku tohon, koska niin pitää olla ja niin pitää aina oleman.


En edes aloita siitä silpun, sälppeen, purun, töhnän ja moskan määrästä, mitä tonttimme tursuaa. Isot muovit sun muut on näppärä kerätä ja kuskata pois. Mutta kaikki talo(je)n alle kertynyt tauhka onkin hankalammin putsattavissa. Märkäimuri? Napalmi? Rotat? Ei paljon ideologis-ekologis-idioottista rakentajaa lohduta rakentaa taloa paaluille irti maasta, jos talon alla on alapohjaan asti jöötiä, mössöä ja kökköä. 


En tiedä, miten muiden lähes yhtä idioottien rakentajien talon suunnittelu ja toteutus ovat sujuneet, mutta huomaan, että suunnitteluprosessini jatkuu, vaikka taloissa on jo seinät ja katekin. Erityisesti piharakennuksen suunnittelu on tästä hyvä esimerkki. Laitetaan siis otsikoksi


Piharakennuksen suunnittelu


Tein jo jurakaudella postauksen siihenastisesta sekoilustamme piharakennuksen muodon kanssa. Tai taisi niitä kirjoituksia olla parikin


“Nippu B hevonpersiissä.”


Perusasiat ovat nämä: puusauna, pesuhuone, jossa myös vessa, sekä saunatupa, joka toimii työ-, vieras- tai AirR’n’B-huoneena. Koska lämmintä varastotilaa on oltava vähintään 8 neliötä, piharakennuksessakin on lupakuvissa 2,9 neliön varasto. Jos ette kerro rakennusvalvontaan, niin puramme sen heti, kun rakennusvalvojan Teslan takavalot katoavat tontilta. 


Vai purammeko? kysyy monsieur Poirot naalin anaalirauhasista puristetulla vahalla siveltyjä viiksiään sukien. 


Niinpä. Viime päivinä on mielessä käynyt, josko tuon varaston silti säilyttäisi. Sinne voisi dumpata kaiken karsean skeidan, Seija Ala-Kauttan ammattikirjallisuuden, minun vintagemiestenlehteni (“Katso jos uskallat kuinka Irma-karjakko vilauttaa perinneleivostaan kiulun takkaa! Rajut kuvat vain Ilpossa”) ja kaiken sen, mitä emme tarvinneet edellisessä kodissamme emmekä tarvitse tulevassakaan. 


Laitetaan tähän väliin kipeän vertauskuvallinen muistutus siitä, että kukaan ei koskaan eikä missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.


Itse saunatuvan koko on 15,2 neliötä, eli samaa luokkaa kuin helsinkiläinen neljän hengen asunto. Siihen pitää saada työpöytä, joka toimii myös AirTNT-majoittujien ruokapöytänä - toki myös muiden vieraiden. Nurkkaan tarvitaan vaate- ja astiakaappi ja sen viereen 140-senttinen keittiö. Mitään uunilohia AirVMP-vieraat eivät pääse kokkaamaan, koska uunia ei tule. Siirrettävä induktioliesitaso, mikro ja pieni jääkaappi saavat riittää. 


“Irma-karjakko vilauttaa perinneleivostaan kiulun takkaa!”


Oleskelutilassa on oltava vuodesohva, koska erillisiä sänkyjä tilaan ei mahdu. Iso osa vuodesohvista näyttää siltä kuin koettaisi tunkea maitoautoa kukkaroon, joten haeskelimme mahdollisimman kevyttä ratkaisua. Mutta jos kevyt on yhtä kuin epämukava, sen ainoa hyöty on, että anoppi ei suostu piharakennuksessa majoittumaan. Nyt kun tarkemmin miettii, niin… No juu, koetetaan nyt ainakin esittää etsivämme mahdollisimman siroa ja mukavaa vuodesohvaa. Ja mistähän etsimme? No Ikeasta, javisst och snälla Svante, jörna mig inte så hårt.


Kuten yllä totesin, kahden metrin normivuodesohvasta käsinojat vievät n. 173 senttiä. Väliin jäävä kaistale kiskotaan jonkinnäköiseksi vuoteeksi, joka horjuu, nitisee ja vaappuu kuin uskoni tulevaisuuteen. Isosta osasta parin metrin levyisistä vuodesohvista saa sitä paitsi aikaan vain 140-senttiä leveän sängyn. Ja jos aiomme vuokrata piharakennusta AirS&M-bileisiin, olisi sängyn oltava vähän leveämpi, jotta siihen mahtuisi näpsäkästi kaikki seitsemän osallistujaa “majoittumaan”. 


Tyttäremme syöksähtää ovesta lähes samaa vauhtia kuin vastaava mestari kuullessaan setelien kahinan seuraavalta työmaalta.


Yksi vaihtoehto on panna (en viittaa edeltävään kappaleeseen) rahaa haisemaan ja hankkia esim. Tapio Anttilan On Wood (en edelleenkään) -vuodesohva. Se maksaa tarjouksessa n. 28 bitcoinia, vasemman munuaisen, esikoispojan ja puoli valtakuntaa. Mutta onhan se päheäkin. Vähän halvemmaksi tulisi Tapio Anttilan Day&Night-vuodesohva. Siinä munuainen säästyisi ja ehkä puoli esikoispoikaakin. Idea molemmissa on mainio: sohva on kaksi päällekkäin pinottua sänkyä ja sohvatyynyissä on täytteenä peitot. Mutta design maksaa. 


“Iso osa vuodesohvista näyttää siltä kuin koettaisi tunkea maitoautoa kukkaroon.”


Ikealla on (aika jännä juttu) juuri samanlainen idea Utåker-sängyssään. Sängyt päällekkäin on yhtä kuin sohva. Hinta kymmenen kertaa halvempi kuin Anttilan On Wood -sohvassa. Kustannusero tullee siitä, että sohvan puut on pirtupäissään hakannut raivotautinen metsuri tylsällä kirveellä, minkä jälkeen vietnamilainen eskarilainen on teipannut osat kasaan. Sielläkin on nääs nykyään Touhula-päiväkoteja ja jotenkin ne veroparatiisien pääomasijoittajien tuottovaatimukset on täytettävä. Kunnallinen päivähoito on niin last season - yksityisellä puolella kihomadotkin katsovat Disney Channelia. 


Eli onhan se Utåker robusti siinä missä Anttila on kallis. Mutta sitten löytyi Vallentuna-sarja. Juu, Ikeasta. Sohvamoduuleja, jotka saa auki sängyksi. Jos näistä tekisi kolmen(!) moduulin sarjan, olisi ensinnäkin AirSck’n’Fck-majoittujille tilaa pelmuta ja reunimmaisen moduulin auki vuoteena pitämällä saisi kulma-/divaanisohvan. Kas näin:


Odotan, että hetkenä minä hyvänsä Graafikot ilman rajoja -yhdistys kutsuu minut kunniajäsenekseen.


Noihinhan saisi selkä- ja käsinojiakin, mutta niistä on pakko tinkiä, jotta ne mahtuvat huoneeseen. Aika millimetreillä pelataan. Tajusin juuri, että nuo kolme sohvaa vuoteiksi levitettyinä vievät huoneesta enemmän tilaa kuin koko varasto. Toisaalta, niillä olisi kiva kölliä saunan jälkeen ja katsella telkkaria. 


MITÄ?


Pastorska Römpsä-Kuivalainen sieltä Paalasmaalta ulisee, että eihän piharakennukseen mitään telkkaria saa tulla. Saunan jälkeen grillataan kuolleen eläimen lihaa kuolleen eläimeen suoleen pakattuna tappavia pienhiukkasia tupruttavan kevyttakan hiilloksessa. 


Arvon pastorska on ihan oikeilla jäljillä. Laitetaan siis tähän otsikoksi


Takka piharakennukseen vai TV piharakennukseen?


Kuten nyt jo vähän tyhmempikin blogin lukija (ja teitähän riittää siitä päätellen, että luette tätä blogia) tajuaa, me arvomme nyt sitäkin, tuleeko piharakennukseen kuitenkaan takkaa vai raastetaanko kuvat ja herjataan pyhiä arvoja laittamalla sen tilalle telkkari. Projektin näihin päiviin asti olen pitänyt selvänä, että piharakennuksen nurkkaan tulisi takka (1500e), piippu (1000e) ja läpivienti katolle (79 532e). Sitten olisi hellaleivinuuni talossa, puukiuas saunassa ja takka saunatuvassa eli tässä piharakennuksessa. Ihanan romanttista, sano miilunpolttaja kun verta yski. 


Onneksi hankittiin näitä raksaovia. Niitä voi laittaa vaikka telineiden alle, kun oikeat ovet ovat kolmatta kuukautta tontin nurkalla odottamassa asennusta.


Mutku mutku. Jos tulta tuijotellaan ja suhmuralalaisia nönköntööttejä leipastaan olohuoneen hellaleivinuunilla ja saunan kiukaassa loimottaa toiset liekit, niin tarvitaanko sitä kamiinaa saunatuvassa. Oikeasti? Tämä on siis ihan aito kysymys, koska varmaa vastausta minulla ei vielä ole. Ensimmäinen vastaava mestari oli itse asiassa sitä mieltä, että saunatupaan ei kamiinaa kannata laittaa, sillä noin pieni tila muuttuisi helvetillisen kuumaksi. Pidimme häntä epäreiluna, hölmönä ja negatiivisena. Annoimme potkut. Mutta joudun tunnustamaan, että saattoihan hän olla oikeassakin; niin huonoa kamiinaa ei olekaan, joka ei 15:ttä neliötä lämmittäisi. 


Ja jos AirSTD:n biletilan lisäksi saunatuvasta on lähivuosina tulossa rasvanaamaisten teinien yökylähelvetti, niin kumpaakohan arvostavat enemmän, telkkaria vai takkaa. Oikein: kännykkää. 


“Eihän piharakennukseen mitään telkkaria saa tulla.”


Toki tila on myös sen verran pieni, että vaatesäilytys (myssyt, nutut, huopikkaat, lapikkaat, supikkaat) pitää miettiä. Kengät ovensuuhun ja naulakko seinälle? Vai vaatteet varaston puolelle naulaan? Toki sinne pitää kävellä ovelta lähes neljä metriä. Jaksaako nykyihminen sellaista vai tilaako kyydin Woltilta?


Että mitähän tässä nyt tekisi? Enpä tiiä. Tässä joka tapauksessa pohtimani asiat kuvana, joka kertoo enemmän kuin kaksi sanaa. 



Käyttöullakon tekeminen tai pikemminkin sen suunnittelu ja aikataulutus ovat myös hieman hunningolla. Sinne kun olisi ollut hieman helpompi nostella lattialaudat ennen kuin timpurit ovat teipanneet välikaton umpeen. Nyt timpurit ovat kuitenkin teipanneet välikaton umpeen. Olihan siitä puhetta, että tarttis niitä lautoja tilata ja laskeskella, paljonko niitä tarvitaan, mutta edelleenkään en uskalla itse alkaa toimia, kun en tätä hommaa johda enkä suunnittele. 


Samoin meni uusiksi ullakkoportaiden paikan pohdinta. Kattotuolien väli on 86 senttiä. Ajattelimme, että kodinhoitohuoneessa niiden väliin mahtuu näppärästi alasvedettävät ullakkoportaat. Niin mahtuukin, mutta silloin ne aukeaisivat sivulle, jonne ne eivät mahdu aukeamaan. Vaihtoehtona on joko kattotuolien katkaisu (timpurin mukaan näin voi tehdä, pystyttäjän mukaan ei, minun mielestäni Herrey’s on paras) tai hemaisevan seksikkään luukun siirtäminen olohuoneen puolelle. Tai ainahan sitä voi heilauttaa itsensä liaanilla ullakon päätyikkunasta. 


En olisi uskonut, että vuonna 2021 teen kuvia Microsoft Paintillä. Siis miettikää, ATK:lla!


Sähkömiehen kanssa sovittiin, että ilmoittelee hommien jälkeen, milloin tulee illalla tsekkaamaan piharakennuksen. Arvaa,


a) ilmoittiko

b) ei tietenkään



“Yhyy-yhyy ja nyyh-nyyh”


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Työkalut varastettiin - työkalut palautettiin



Lähdetään siitä, että me emme osaa rakentaa taloa. Siksi muut rakentavat ja me maksamme. Ja jos talon hinta mitataan rahassa, sitä löytyy tililtä, pankilta tai kolkattujen mummojen käsilaukuista. Mutta jos hinta mitataan henkisenä taakkana, stressinä, unettomina öinä, lapsille tiuskimisina ja epämääräisenä puristuksena rinnassa, hinta alkaa olla turhan kova. Juuri nyt projektissa mennään aikamoisessa emotionaalisessa selvitystilassa. 


Vaikka en alan ammattilainen olekaan (enkä näillä kokemuksilla sellaiseksi haluakaan), niin olisihan se kiva, että joku kertoisi, neuvoisi ja aikatauluttaisi. Vaikkapa esimerkiksi, että ennen rännien asennusta kannattaa maalata otsalaudat. Kun nyt pensselöin kourujen alle valkoista, niin seurauksena oli tahroja enemmän kuin Eppu Normaalin paperilla. Ja kun yhtä tahraa koetti putsata, kädestä jäi toiseen kohtaan uutta maalia ja kun sitä yritti putsata, niin taas jäi seuraavaan kohtaan maalia ja arvon lukija varmaan ymmärtää, miten saaga jatkuu.


Sinne töpöttelin. Jälki oli erinomaista, jos tykkää valkoraitaisista ränneistä.


“Olisihan se kiva, että joku kertoisi, neuvoisi ja aikatauluttaisi.”


Mutta ähräsin kuin ähräsinkin kolme litraa valkoista maalia räystäänaluslautoihin. Eihän se pönikkä riittänyt, mutta toisaalta enempää ei olisi jaksanutkaan. Ja kun seuraavana päivänä alkoi taivaalta tulla räntää ja Trumpin pukamavisvaa, niin ihan sama. Katsotaan, koska jaksan jatkaa. Veikkaan että en. 


PRESSUMESSU


Pystyttäjiähän ei ole tontillamme pariin viikkoon näkynyt. Me olemme yksittäinen idioottiperhe, joka ei osaa vaatia (joskaan se mitään auttaisikaan) ja edellemme kiilaa isojen hirsifirmojen sopimuspystytykset. Yksinkertaistettuna: koska pystytyksen alkupuolella pystytys venyi suunnitellusta, se venyy nyt entistä enemmän. Osalla hommista ei ole kiire: terassin kansilaudat voi asentaa ihan mieluustikin myöhemmin, samoin terassin kaiteet. Mutta timpureilla alkaa tekeminen (ja vähän kärsivällisyyskin) loppua, kun pitäisi päästä tekemään hommia, joita ei pääse tekemään ennen kuin pystyttäjät vievät omaa osuuttaan eteenpäin. 


Suurin tulppa on nyt katot. Talossahan on jo peltikatto. Kiva. Siellä ollaan säältä suojassa. Huonommin menee piharakennuksella, jossa katteena ollut pressuviritys repsahti viikko sitten osin auki kovassa tuulessa. Sitten tuli pakkaslunta, joka täytti rakennusta. Sekin saatiin kolattua pois ja pakkaslumi ei ole pahaa matskua. Mutta sitten tulikin räntää. Ja kun räntä sulaa pressujen päällä, vesi alkaa lorista. Ja kun vesi lorisee hirsien päälle, sen katsominen tuottaa emotionaalista tuskaa. 


Ei tuolta nyt niin paljon vettä tule sisään. Paljon vähemmän kuin Viagaran putouksista.


“Koska pystytyksen alkupuolella pystytys venyi suunnitellusta, se venyy nyt entistä enemmän.”


Tähän varmaan piinkova hirsimies sanoo, että kato hirsi kato kyllä kestää ku se on kato puuta ja se kuivuu kato. Näin kannattaa sanoa etenkin, jos kyse ei ole itselle rakennettavasta talosta ja saa asiakkaalta rahaa. Mutta asiakas (lausutaan minä) on silti aika huolissaan, kun porausreikään valuu vettä ja tapitus imee kosteutta. Nyt meni kyllä vähän rivon kuuloiseksi. 


Ratkaisu: miljoonalla vittusaatanaperkeleellä ryyditetty ja apinan raivolla kiipeilty amatööripressutus. Leathermanilla ja niittipyssyllä aluskatteen palasia pahimpiin kohtiin ja lautoja ohjaamaan vesivanoja edes vähän kauemmas hirsistä. En tiedä, miten onnistui, mutta sainpahan kiroilla ja vaatteeni märiksi. Toki jos viimeisen kuukauden aikana piharakennukseen olisi saatu se aluskate, olisin voinut säästää kirosanani esim. suljetun osaston perjantaibingoon, joka on piakkoin edessä. Tunnustan, etten ole ihan kärryillä, kenen vastuulle noiden rakenteiden suojaus kuuluu. Mutta oletan, että se on sinänsä sama, koska kaikki on kuitenkin rakennuttajan vastuulla ja rakennuttaja maksaa kaikesta - myös toisten mokista ja puutteista. 


Veikkaisin, että ainoa kerta, kun tunnen iloa kuullessani lorinaa on hetki, jolloin pääsen ekaa kertaa kokeilemaan uutta vessanpönttöä.


“Tapitus imee kosteutta.”


ÄÄNILOUKUT


Timpurit ovat ähränneet ääniloukkuja. Lentomelualue laajenee suunnitelmien mukaan lähivuosina liippaamaan tonttimme rajaa. Lentomeluahan on viimeisen vuoden aikana riittänytkin, syksylläkin yksi paarma erehtyi surisemaan terassille. Siitä piti tehdä erillinen selvitys rakennusvalvontaan. Ratkaisu löytyi maksamalla 5000 euroa insektioakustikolle, joka kirjoitti paperiin, että paarma on hyönteinen, aijaijaijai paarma! Leima tuli Lupapisteestä.


Ääniloukut kuitenkin tarvitaan. Siispä vesikaton suuntaisesti tulee kovaa kivivillaa ja kipsilevyä - hirsilahkolaisten suosikkimatskuja molemmat. Saisikohan tuohon vielä yhdistettyä muovisen höyrysulun ja sädesienirisoton? Ja kuten kaikkeen, niidenkin tekemiseen menee aikaa ja aika todellakin on rahaa. Tosin timpureillemme kyllä maksan mieluusti, he ovat aktiivisesti viemässä asioita eteenpäin silloinkin, kun tuntuu, että muita ei kiinnosta. Ja eihän oikeasti ketään kiinnostakaan. Itse kaipailisin ehkä liikaakin kädestä pitäjää ja olkapäätä, jota vasten nyyhkyttää miehekkään hysteerisesti, mutta ihan skarpit ja aktiiviset ammattilaisetkin kelpaisivat. Sellaiset, jotka vastaisivat ripeästi, olisivat ajan tasalla tai parhaimmillaan jopa ennakoisivat, miten asiat etenisivät jouhevimmin (“maalatkaa otsalaudat ennen kuin rännit asennetaan”). Mutta nyt joku ehkä reagoi johonkin ja toinen toiseen ja kolmas vinkkaa, että termospullo olisi kannattanut ottaa kuopasta ennen kuin sen päälle valettiin kuusi tonnia betonia. 


Teippi kun auki on, sinne kosteus tekee asunnon.


“Aijaijaijai paarma!”


Ja ex-viemärisukeltaja sieltä keikyäläisestä sakokaivosta ulisee, että kuulostan vähän epäreilulta. Arvon ex-viemärisukeltaja, totta helvetissä kuulostan! Tämä on minun blogini, jossa minä kerron minun näkökulmastani, miten minun perheelleni tehdään taloa. Toki Titanicin neitsytmatkaan verrattuna projekti on (ainakin toistaiseksi) sujunut mallikkaasti. Mutta esim. toiveemme siitä, että hommat hoidettaisiin niin, että piharakennus olisi mahdollisimman pian muuttokunnossa, ei näy mitenkään. Asiaa toki edesauttaisi että piharakennuksessa olisi katto, minkä jälkeen voisi tehdä alapohjaa, kun sisään ei enää sada. Eli ei päästä vapuksi omalle tontille. Se taas tarkoittaa seuraavaa muuttoa. Ja muuttohan on - kuten tiedämme - elämän stressaavimpia asioita heti pinseteillä ja ilman puudutusta suoritetun hypotalamuksen poiston jälkeen. 


Mutta hei, hiljaa hyvä tulee. Vai oliko se vatsahaava? Ei kaikki voi osata kaikkea, jotkut ei osaa edes mitään.


Vinkki: jos perkeleellisen lumisen talven jälkeen tontilla on puutavaraa kateissa, homeen haju johdattaa keväällä sen luo. Vähän kuin Hannu ja Kerttu, mutta Hannulla on hepatiitti.


“Ei päästä vapuksi omalle tontille.”


Lisäksihän meiltä varastettiin tyhjästä ex-kodistamme kamaa. Laitetaan siksi otsikoksi


MEILTÄ VARASTETTIIN TYHJÄSTÄ EX-KODISTAMME KAMAA


Jepjep. Näin kävi. Mutta ei tämäkään varkaus ollut ihan standardimeininkiä. Koska ex-talomme on vielä hallinnassamme eikä sitä ole luovutettu virallisesti eteenpäin rakennusfirmalle, olin huolissani putkien sulana pysymisestä. Talostahan napattiin lämmöt pois ja tyhjättiin patterit viikkoa aiemmin. Sitten alkoi kuitenkin pukata pakkasta. Rakennusfirmasta toimitettiin ystävällisesti pari raksalämmitintä, joilla vesimittarihuone pysyisi plussan puolella. 


Kun sitten piipahdin jälleen kerran roudaamassa jotain karseaa paskaa välivarastoon, huomasin kaveriltamme Juholta lainatun Makitan ruuvinvääntimen ja hylsysarjan kadonneen eteisestä. Epäuskoisena kiertelin talossa ja varmistin, etten ollut jättänyt niitä jonnekin muualle. En ollut. Pöllitty. Ikkunoita ei ollut rikottu, ovet olivat lukossa. Kuka, mitä, häh?


Olisiko tuossa vielä jotain pöllittävää?

“Pöllitty.”


Soitin talofirman projektinvetäjälle ja hieman anteeksipyydellen esitin asiani. Että olisikohan työkalut mahtaneet tarttua niiden heebojen matkaan, jotka kävivät tuomassa talolle lämmittimet? Ymmärrettävästi hän epäili, ettei näin voinut olla, mutta lupasi tsekata asian. Minä lähdin tilapäiskämpälle,



Sitten tuli puhelu. Toinen kämpillämme käyneistä kaiffareista pyyteli anteeksi aika monta kertaa. Olivat luulleet, että kaikki kämpillämme oli jo hylättyä kamaa ja napanneet työkalut mukaansa. Lupasi tuoda ne pikapikaa takaisin. Pyyteli lisää anteeksi ja selitti, etteivät todellakaan aikoneet varastaa niitä. Olin hieman herkkänä, kun kerroin, että olemme tehneet talosta nelisen vuotta lähtöä ja nyt viime metreillä tulee vielä tällaista. Mies pyyteli vielä anteeksi. 


Työkalut palautettiin. Saatiinpa vielä kahvipaketti ja suklaalevykin. Myös projektinvetäjä laittoi viestin ja pahoitteli huonoa tiedonkulkua asiassa. 


Kuvassa varastetut kamat ja korvaukseksi saatu kahvi ja suklaa, jotka on varastettu Alepasta.


“Olivat luulleet, että kaikki kämpillämme oli jo hylättyä kamaa.”


Toki jos asiaa vielä vähän miettii, niin onko ok napata kysymättä kamaa toisen kotoa? Tai jos ajattelee, että talo ja sen irtaimisto ovat jo siirtyneet työnantajan omistukseen, onko ok napata kysymättä kamaa työnantajalta? Näitä pohti jo Platon. Platon on Pluton isä. 


Tällä hetkellä on sellainen olo, että ei oikein jaksaisi. En näe meitä asumassa uudessa talossa enkä näe sen edistystä. Joka kerran, kun olen iloinnut ja/tai innostunut, on tullut uutta räntää porstuaan, joten en oikein uskalla iloita/innostua. Perusasiat ovat vielä projektissa sentään kelvosti, joskin sateisen syksypaskan jälkeen alkaneen talvipaskan jälkeen on alkamassa märkä kevätpaska. Ehkä vähän turhan positiivisesti sanottu.


Yllä oleva on kirjoitettu maanantaina. Sen verran tämän hapantunutta Gevaliaa hörppineen avautujamummon on nyt pakko vetää takaisin, että lähetin puolisoni Seija Ala-Kauttan tiistaina työmaapalaveriin. Paikalla oli vastaava mestari, timpurit ja jopa pystyttäjät osasivat vielä reitin takaisin tontillemme. Kävivät asioita läpi ja ilmeisesti piharakennukseemme saatetaan nyt vihdoin laittaa katetta. Rautakaupasta tilaamamme palovillat ja kipsilevytkin tuotiin palaverin aikana tontille. Toki palovillat olivat väärää laatua ja jouduttiin lähettämään takaisin, mutta ehkä tässä taas yksi aallonpohja on ylitetty. Ennen seuraavaa. 


Minkä syksy kastelee, sen kevät mädättää. Vanha viidakon sananlasku.


“Platon on Pluton isä.”

 

OJAA, NO JAA


Muitakin tekstareita lähettelin. Operaatio oja. Se oja, jonka omistamme, mutta johon emme saa johtaa omia hulevesiämme. Se oja, jonka kaupunki lupasi kunnostuttaa kustannuksellaan. Oja, josta Kaupungin Yrmeä Rakennusosaston Päällikkö-Älähtelijä sanoi, että voimme sen kunnostuttaa omaan piikkiimme ja maaurakoitsija voi laskuttaa kaupunkia, jos haluamme. 


Maatyöurakoitsijahan ei halunnut tehdä erillistä 330 euron laskua, koska meitä oli helpompi laskuttaa eikä ylimääräistä työtä kannata tehdä. Siispä selvittelin, miten asia hoidetaan. Voimmeko laittaa laskun yksityishenkilöinä kaupungille? Kaupungin pomo selvitteli asiaa (eri kaiffari kuin yllämainittu kuukausipalkkainen urahtelija). Tammikuun puolenvälin jälkeen ei kuulunut mitään. Laitoin pari päivää sitten tiedustelun, oliko jotain selvinnyt. Sain viestin:


Tilinumero ja summa? 


Laitoin. Sen koommin ei ole kuulunut. Palaan asiaan juhannuksena. Onni on oma oja. Minulla on sille nimikin. Se kuulostaa vähän samalta kuin “etunoja”.


Tiesitkö, että yhteen hirsiporaukseen mahtuu koko Genesaretinjärven vesi ja kaksi kalaa?


“Tilinumero ja summa?”


PEHMEÄ SÄHKÖJÄNIS


Pohdimme myös sähkökalusteiden mallia. Purkukämpässämme on jälkeenjääneisromanttiset pömpökkeet eli Schneiderin Renovat. Aluksi pohdimme niitä uuteenkin taloon, mutta olisivat tulleet muita malleja kalliimmiksi ja eiköhän nuo ole jo nähty. 


Sähköurakoitsijamme suositteli Schneiderin Exxacteja. Hänen katteensa lisäksi niissä ilmeisesti toiminnallisuuskin on kelpo tolalla. Ja kivaltahan ne näyttivätkin. PAITSI ETTÄ MIKSI JOKA JUMALAN KOJEESEEN PITÄÄ TURAUTTAA FIRMAN LOGO? Miksi minun pitää antaa omasta kodistani mainostilaa firmalle, jonka kamoista olen jo kalliisti maksanut? Ei käy. En ota. 


Vaihtoehdoiksi jäivät Enston Intro ja ABB:n Impressivo. Urakoitsija suositti Impressivoa. Otamme siis Impressivot. Ne on saatana katkaisijoita eikä mitään sielueläimiä!


Hieman tosin ihmetyttää usb-latauspistokkeet. Onko tosiaan niin, että keskustayksiön kokoiseen laattaan ei tämän päivän insinööri ja disaineri ole osanneet tunkea kuin kaksi reikää? Ihan oikeasti? 


Täten Kodotus-blogin visuaalis-tekninen osasto tarjoaa apua. Sieltä ABB:n ja Enston kuukausipalkkainen Senior Head of Electric Apparatus Human Resources Affiliate Pylly Management Humankind Flower Power Kiss My Jazz Co-ordinator -koordinaattori voi vapasti kopypeistata nämä suunnitelmani. En ehkä osaa rakentaa hirsitaloja, mutta toisaalta osaan saada kuolettavan sähköiskun nappiparistosta. 



“Miksi minun pitää antaa omasta kodistani mainostilaa firmalle, jonka kamoista olen jo kalliisti maksanut?”


P.S. Juho, eikö olekin kiva lainata kaverille työkaluja ja lukea blogista, että ne on varastettu. That's what friends are for!



“Lähdetään siitä, että me emme osaa rakentaa taloa.”


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Heippa rakas koti - elvytys lopetettu



Nyt ei ole enää eikä vielä kotia. Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt autioksi taloksi. Autiotalo se ei ehdi olemaan ja hyvä niin. 


Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat. Olohuoneen sohvannurkassa pienet nyytit ovat tuhisseet sylissäni. Keittiön alalaatikkoa ovat pienet kädet penkoneet - laitoimme sinne tarkoituksella lasten tavaroita, jotta muut laatikot pysyisivät rauhassa. Lautalattialla pienet jalat ovat konttaillleet, kaatuilleet ja ottaneet ensiaskeleensa. Lutranneet vannassa saunan keskilauteella.


Voisin jatkaa listaa uuden talomme valmistumiseen saakka, mutta pysytään nyt kuitenkin 2020-luvulla. 


Rakentamisen köyhdyttämissä talouksissa joudutaan turvautumaan luoviin ratkaisuihin. Sama laatikko voi toimia aluksi vauvansänkynä, sitten istuimena ja lopuksi asuntona.


“Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat.”


Kyyneleitä on pyyhitty moneen otteeseen. Jokainen teko talossamme on ollut vääjäämätön mutta vastahakoinen askel kohti sitä tilannetta, jonka olemme tienneet liiankin kauan. Irtipäästäminen on kestänyt vähän laskentatavasta riippuen jo neljä vuotta. 


Osa talostamme on jatkanut matkaansa uusiin koteihin, erityisesti Laurojen uusiin koteihin.


Osa valurautapattereista lähti kaverimme (Lauran) ostamaan vanhaan kansakouluun, osa (toisen Lauran) satavuotiaaseen hirsitaloon. Kuistin ikkunoista syntyy (kolmannelle Lauralle) kasvihuone. Neljäs Laura haki pari sivupöytää. Valurautamankeli pääsi seuraavaan kotiin (ei Lauran) blokkaamaan kulkureittiä. Maalämpöpumppu vietiin Per-Olofin konehallia lämmittämään.


Lauroja ei saatu kuvaan, mutta Lauran mies sentään. Ja joku toinen mies. Tai ehkä se on poika nimeltä Laura.


“Laura”


Niin, se maalämpöpumppu. Sukulaismiehet Pohjanmaalta ajelivat sen perjantaina hakemaan. Ja samana päivänä takaisin. 


Tuokiokuva: kaksi seitsemänkympin korvilla olevaa eläkeläismiestä ähertää, ronklaa ja roudaa ahtaassa tilassa miehenmittaista painavaa laatikkoa ja kiskoo sen jäisiä betoniportaita auton peräkärryyn. Samaan aikaan minä föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani kuivaksi vessassa. Mutta hei, meillä on vaan erilaiset osaamisalueet, kaikki hommat on yhtä arvokkaita. 


Ei ole.


Maalämpöpumppu on poissa. Jäljellä on enää kesken jäänyt takaisinmaksuaika.


Näppärä koururatkaisu ovipellistä, kädestä ja fleecepaidasta.


“Föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani.”


Kun maalämpöpumppu irrotettiin, alkoi talomme hidas vaipuminen kohti tiedottomuutta. Pattereissa ei enää kiertänyt vesi, kylmä alkoi hiipiä sisään. Talossa alkoi leijua hienoinen savun aromi, ilmeisesti poistetuista takan ja leivinuunin luukuista. Tyhjät huoneet kaikuivat. Lattialle jäi kengänjälkiä, vaikka kuinka kuistin mattoon jalkoja pyyhkikin. 


Säästäväisinä koetimme itsekin ottaa jotain talosta talteen. Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon. Jos niiden ansiosta säästetään vaikkapa 500 euroa, niin meillähän on varaa ostaa kaksi tuntia lisää timpurintyötä. Oma viehätyksensä oli toki kannella pönttöä ja pohtia, mitä sieltä valuva ruskea neste sisältää. Mutta mitäpä sitä ei säästön eteen tekisi. 


Seija-tonttu esittää ahtaisiin tiloihin sävelletyn päntäneläisen paskapyttypolkan.


En tiedä, mitä tuo on, mutta pöntöstä se tuli. Jokaisen ikääntyvän miehen tulevaisuus.




Mmmmmmm. Marabou.


“Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon.”


Ja sitä kamaa. Luulin olevamme puolivälissä, kun näköjään vasta 10 prosenttia roinasta oli kuskattu. Joka nurkassa oli roudattavaa, vaikka siinä nurkassa ei enää pitänyt olla mitään. Ja kun selkänsä käänsi, nurkkaan oli ilmestynyt taas jotain uutta. Karsintaa olisi pitänyt tehdä paljon rankemmalla kädellä, mutta kun ei pysty. Ei vaan kykene. Panen toivoni siihen, että kamojen ollessa varastoituna suhteeni niihin viilenee ja pystyn osasta luopumaan. En nyt toki kaikesta, kuten kutosluokan kouluaineista, vanhasta passista, risasta (paino sanalla “kopan läpi voisi ajaa mopolla”) maniskasta tai punanuppisesta vivusta, josta en tiedä, mistä se on, mutta kun se on hieno. 


Hometta ei talostamme löytynyt. Rometta kyllä.
 

“Ja sitä kamaa.”


Teimme reilu kymmenen vuotta sitten siideriä. Oman pihan omenoista kato, sellaista artesaanisidukkaa, jolla kuvittelimme maksavamme talolainan seuraavan ravintolapäivän jälkeen käteisellä pois. Hirveää paskaahan siitä tuli. Puolet maistui kirpeältä ihan vähän käyneeltä mehulta, jossa ei ollut yhtään makeutta eikä hiilihappoa. Puolet haisi munapierulta. Pahoittelut vulgääristä kielenkäytöstäni. Ja koska siiderien laatu oli näin huikea, niin totta kai niitä varastoitiin kellarissa kymmenen vuotta, kunnes ne viimeisenä talontyhjennysiltana kaadettiin kylmentyneen kellarin pesuhuoneen viemäriin. Pakkohan niitä oli maistaa. Ei haissut enää munapieru, mutta yhtä paskalta ne edelleen maistuivat. Pahoittelut edelleen ylideskriptiivisestä kielenkäytöstäni.   


Hapoton, perskahteleva, munapieruinen. Sopii hyvin viemäristä löytyvän puolimädän karvamättään kanssa. Jättää kodittoman jälkimaun.


“Puolet haisi munapierulta.”


Operaatio pesukone päättyi kyyneliin kuin Tauskin ja Virpi Kätkän duetto. Olin ottanut oikein nokkakärryt, joilla lähdimme kiskomaan konetta ylös kellarin portaita. Portaan pirulaiset vain tekivät mutkaa, jolloin nokkakärryjen alalipareen antama tuki jäi niin vähäiseksi, että pesukone tipahti kärryiltä ja rymisi seitsemän betoniporrasta alas. Seija Ala-kautta jäi koneen ja patterin väliin. Tuloksena ruhjeet käteen ja mustelma, jonka koloristisuus saisi Rafael Wardinkin kateelliseksi.


Olisin laittanut tähän kuvankin, mutta Seija ei antanut kuvata pyllyään. Lähimmäksi pääsee kuvittelemalla jalomuotoisen joulukinkun, jolla on Pride-tatska. 


Ei tästä vielä minun kuolinsiivoukseni tullut, talon kylläkin. 


Peräkärry oli muuten jäätynyt kunnolla maahan kiinni, kun sitä tarvittiin. Toisaalta ainahan me ollaan kärsitty enemmän kuin kukaan koskaan.


“Seija ei antanut kuvata pyllyään.”


Sitten käytännön vinkki: jos sinulla on iso lämpökomposti, jossa on muhinut sellaista muhjupaskaa (pahoittelut jne), joka saa puutarhan kukoistamaan, niin tyhjää se muhjupaska kompostista. Ja tyhjää se muhjupaska ennen kuin se jäätyy kompostiin ja kompostipönikkä pitää roudata alapihalta katolta tippuneiden ja jäätyneiden lumivallien yli, kapeita jäisiä betoniportaita yläpihalle ja sieltä peräkärryn kyytiin. Valmistajan mainoslaulua mukaillen: “Yks kakkaa, kaks kakkaa, eipä muuten vitutakkaa!” (pahoittelut jne).


Pönikkä saatiin kuin saatiinkin kyytiin. Tai siis minua vahvempi kaverimme asian hoiti, minä puhaltelin voikukan hahtuvia ja tein haikuja.


(Faking komposti,

tästä lähtien kaikki

sekajätteeseen)


Kuvassa komposti. Sen edessä peräkärry ja joku pönttö.


“Muhjupaska”


Aijuu, sellainen hirsitalokin meillä on rakenteilla. Nyt jos vähän tässä jätän marttyrointia vähemmälle, niin kai sitä voi raksankin kuulumiset kertoa, vaikka kyllä tässä tuskassa marinoituminen kivempaa olisi. Luulin nimittäin aiemmin, että kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin me, mutta vasta nyt tiedän sen.


Terassi


Kun aikoinaan (hihi, nuorina ja innokkaina) suunniteltiin taloa, pohdimme terassin(kin) kokoa ja onko se normaali ja mitä muut sanoo pukuhuoneessa liikuntatunnin jälkeen. Päädyttiin suurentamaan sitä viime hetkellä vielä viitisenkymmentä senttiä. Puhun nyt siis terassista. 


Kun tontti oli lanattu murskekentäksi, piirtelimme murskeeseen talon rajoja. Totesimme tuolloin, että helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen. 


Kun tonttiin oli hakattu ne 329572304957235 terästolppaa, katselimme, että simpura se terassi onkin vielä jötkälehempi. 


Kun talon pystytyksen myötä terassin vasat oli laitettu, ällistelimme, että jumprahuitti se terassihan on suuree ku Rinta-Keturin Niilon EU-tuilla pykäämä AIV-siilo. 


Kuluneella viikolla terassille saatiin kattovasat. Tuolloin meille vasta hahmottui, että ievana se terassihan on isompi kuin Juholla, kun se oli saanut ysiluokan pojilta vinkin, mihin imuria voi myös käyttää. Juho käveli kyynärsauvoilla kolme viikkoa. 


Suviseuroista kysyivät, saisivatko osallistujat majoittua terassillemme. Neuvoin provinssirokkilaisista oikealle. Asuntovaunut voi parkkeerata kaasugrillin taakse.


“Helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen.”


Vähän pohdiskelin, kuinka paljon terassi blokkaa näkymiä ja varjostaa olohuonetta. Mutta toisaalta meillä on nyt 40-neliöinen katettu lämpimän ajan olohuone, jonne mahtuu huoletta grilli, iso ruokapöytä, säkkituoli, poreallas, jakkiaitaus, jukeboksi, leikkuupuimuri, Jehovan todistajien valtakunnansali, Opetusministeriön väistötilat (sisäilmaongelma) ja Juhon kyynärsauvat.


Ja jos nyt katon varjostus alkaa tosissaan häiritä, voihan tuon vaihtaa valokatteeseen. Sitten voi syksyllä ihailla limaisia lehtiä pään yllä lillumassa. Tuskin kuitenkaan riittää energiaa ja rahaa lähivuosina katteen vaihtamiseen.


Välillä projekti näyttää ihan idylliseltä. Pitää varmaan jatkossa ottaa kuvia omasta talosta.


“Jakkiaitaus”


Koska terassikin saa pian pellit, jouduin maalaushommiin. Talon katon ja terassin katon väliin jää suhteellisen nirkoinen pala seinää, joka on myöhemmin pirullinen maalattava. Oli se tosin nytkin. Nämä säät vaan ovat olleet vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille. Syksy satoi, sitten tuli lunta ja lunta ja lunta ja sitten tulikin 79 astetta pakkasta ja sitten tulikin vettä ja sitten yhtenä päivänä olisi voinut maalata, mutta Tonyn perhe oli käymässä ja sitten tulikin taas lunta. Sään ja almanakan kultaisesta leikkauksesta löytyi yksi sopiva päivä, joten kiskaisin haalarit päälle (sotkin silti takkini) ja läksin sutimaan. 


Maalaussää oli oikein miellyttävä: viitisen astetta pakkasta ja auringonpaiste. Vetelin ensin kolme hirsipaneelia italianpunaisella Virtasen neljän öljyn maalilla. Muu talohan ollaan ajateltu maalattavan punamullalla eli keittomaalilla, mutta Virtasen maalia voi läiskiä pakkasellakin ja sävy on suunnilleen sama. Lähes piiloonhan se jää muutenkin. Hieman sydän tykytti, kun keikuin kestopuisella lankulla, alla uudet ikkunat ja maali oli terassin kannattajapalkin päällä. Katastrofin ainekset olivat ilmassa. 


Maalaustelineen alapuolelta suhahteli lentokoneita. 


“Vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille.”


Meni kuitenkin yllättävän hyvin: litran pönikästä meni ehkä kolmannes. Jälki oli riittävän siistiä siihen nähden, että maalaus jää käytännössä piiloon. 


Sitten oli tarkoitus sutia räystäänaluslaudat valkoisella. Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä; jos punainen seinä jää piiloon, niin aluslaudat vasta jäävätkin. Nehän eivät näy oikein mitenkään oikein minnekään. Kun vielä fiksusti viime tipassa tajusimme tilata ne pohjamaalattuina Eurohongalta, ne ovat jo suunnilleen valkoisia. Eivät yhtä valkoisia kuin Trumpin kannattajien unelma Amerikasta, mutta riittävän valkoisia aluslaudoiksi, joita kukaan ei koskaan näe. Päädyin siis maalaamaan vain noin metrin matkalta ne aluslaudat, jotka saattavat teoriassa terassin katon alta pihaan vilkkua.  


Jos maalaa talon ja terassin katon väliä, niin onko sillä mitään väliä? Tää oli hauska.


“Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä.”


Sen sijaan keskitin tarmoni ja huomioni otsalautoihin: niitä on pirullista maalata, jos rännit ovat paikallaan ja muutenkaan katon päällä ei viitsi turhaan hillua. Maalasin siis otsalaudat. Maalin menekissä oli valtava ero: sileä hirsipaneeli ei imaissut maalia juuri yhtään, karheannöyhtäinen otsalauta sen sijaan sitäkin enemmän. Ehdin jo huolestua, piisaako litran purkki mihinkään, mutta aika sopivasti sitä onneksi oli. Nythän muutkin otsa- ja näkyviin jäävät räystäänaluslaudat kannattaisi maalata, mutta arvatkaa mitä. Ei ehdi eikä jaksa. Eikä kyllä pystykään, jos taivaalta tulee taas Oberstdorfillinen lunta. 


Kuuntelin Venomia ja päätinkin maalata seinän verelläni. Onneksi on niin huono hemoglobiini, että sävy oli luonnostaan italianpunainen. 


“Karheannöyhtäinen otsalauta”


Vastaava mestari piipahti työmaalla palaveeraamassa sähkömiehen kanssa. Nousi kiva pieni nokkapokka, kun sähkäri oli sitä mieltä, että sähköreikien poraaminen seiniin oli timpurien tehtävä. Timpurien mielestä taas mutsis oli. Sähkäri ei poraa, eivätkä timpurit poraa. Taidan ostaa suosista lekan ja moukuuttaa seiniä, kunnes jostain alkaa reikää pilkottaa. Samalla tavalla entisaikana käytiin kosimassa. 


Potkaiskaa muuten minua emojilla nilkkaan, jos lähden vielä siihen yhteen rautakauppaan, ellei ole ihan pakko. Kun toisesta kaupasta on tähän mennessä heikoimmillaankin tullut 38 prosenttia alennusta, niin nyt sain huimat 4 prossaa tästä toisesta. Mutta kato bonukset päälle kato. Nyt sentään tartti ostaa vain kaksi rullaa ilmansulkupaperia, mutta jo nekin olisi saanut toisaalta 9 euroa halvemmalla. Ja jos joka kerta säästää 9 euroa, projektin loppupuolella on säästänyt helposti 27 miljoonaa. Rakentajatili my ass. 



Ei helevetti. Pimeässä ja väsyneenä koetat tunkea Makitan paloja tällaiseen arvoituslaatikkoon. Ei menneet muodot kohilleen eikä neliskanttinen palikka pyöreään reikään.


“Mutsis oli.”


Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua? Olisi tarpeeksi hommaa ilman kahden tunnin kolaamistakin, eikä ne hiihtokelit kuitenkaan enää palaa. Vähän samanlaista kiusantekoa kuin talon rakennuttaminen. Mutta niin vaan kolattiin pari tuntia. Pohdintaa aiheutti seuraavanlainen vastuuketju: jos pystyttäjien piharakennuksen katolle laittama pressu lähtee kovassa tuulessa irti, minkä seurauksena lumipyry täyttää piharakennuksen, jolloin pystyttäjien piharakennukseen jättämät kamat ja härpäkkeet peittyvät lumeen, onko vika meidän? Veikkaan että on ja se maksaa 2000 euroa. 


Sieltä löytyi ainakin ruuveja, rullamitta ja Kyllikki Saari.


Todennäköisesti juhannukselta saadaan samanlaista kuvaa.


“Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua?”


Väliaikaisesta kerrostalokämpästämme poikani Yannis Nonstoppolos muuten totesi, että “kyllä tällaisessa talossa voi asua”. Omakotiasuja elämysmatkalla. Sitä seuraavaa omaa kotia odotellessa. Katse uljaasti vuoteen 2027!


Mutta kylän tuolla puolen uuden kodin saamme.


“Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt.”