Alkuhaaveet - ja loppurealismi

Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme. Taustalla painoi murhe vanhasta kodista lähtemisestä, toisaalla orasti toivo ehkä mahdollisesti ihan kivasta uudesta kodista. 

Spoileri: ihan kiva tästä tuli. Mutta paljon muuttui matkalla. Osa haaveista kaatui, osa kaadettiin, osa oli ihan paskoja ideoita ja osa ihan paskoista ideoista on nyt meidän talossamme. Esitelläänpä siis väliotsikoissa pikkuidioottien haavekuvat ja kerrotaan perään, miten kävi.

Käytetään osia vanhasta talostamme

Rakas revitty rintsikkamme. Lasten syntymäkoti, johon suhtauduimme suurella tunteella ja jonka purkua murehdimme vielä silloinkin, kun taskut tursuivat kahisevaa, josta rakas kotikaupunkimme niisti tuhdin tukun. Se oli asumisen standardi; viihtyisä, vähän rispaantunut koti, josta listat revittiin lattiarempan tieltä vuonna 2007 ja onneksi niitä ei turhaan laitettu takaisin, kun talo kuitenkin purettiin jo vuonna 2021. 

Ahdistava kuva ihmisistä epäluonnollisessa ympäristössään. Ensi kesänä saadaan loputkin luontofiilikset asfaltoitua.

Talossa oli perinteiset vaneriovet pukinsarvikahvoilla, Sorsakosken terästiskipöytä, koivulautalattia, toimivat vessanpöntöt ja suihkut. Miksei siis siirrettäisi niitä uuteen taloomme?

No siksi, että vaneriovet olivat aika kapeat ja matalat (ei haitannut meitä, mutta normaalikasvuiset kaverit lähtivät luotamme kuhmu otsassa). Tiskipöytä ei toiminut Ikean keittiön kanssa, tosin terästiskipöytä Stalalta tuli uuteenkin keittiöön. Koivulautalattiaa ei jaksanut ryhtyä repimään, mutta samaa Ponttiset-lautaa samalta toimittajalta ruuvattiin uuden kodin lattiaksi. Vessanpönttöjen tiivisteiden kuivuminen ja niiden vaihto olisi maksanut sen verran, että otettiin uudet pöntöt. Suihkut sama juttu. Ei ollut meistä kiertotalouden mannekiineiksi, vaikka kerran viikossa koetankin jotain Fidan kirpparilta varastaa. 

“Rakas revitty rintsikkamme.”

Osa vanhasta kodistamme sai uuden kodin jonkun muun kodissa. Sinne meni sisäovia, tiskipöytä, keittiö koneineen (halvalla), maalämpöpumppu, patterit ja ties mitä yöastiaa. Kelpasipa rakennusliikkeen veijarille Juholta lainatut työkalutkin, mutta paljon meni myös kaatikselle. Harmi. Sori. Yhä vähän itkettää, vaikkei enää jaksaisi.

Säästetään tontilla mahdollisimman paljon puita

Kun sitten pääsimme möyrimään uudelle tontille, ajattelimme, että talomme pullahtaa keskelle koskematonta metsää kuin teinille finni. Valkoselkäpeura nakuttaa kaikessa rauhassa naapuripuussa kiimaviestejä naapurikuntaan. Jepjep.

Lapsille on hyvä opettaa jo nuorena, että luonto on vihollinen.

Mettää kaatui kuin Tunguskassa ja Veikko-peippo joutuu etsimään pesäpuunsa jatkossa jostain Budapestin korkeudelta. Tontista tuli pelkkä sorakenttä ja se sora muuten sitten maksoikin. Tavallaanhan kuitenkin puuta säästettiin, kun meille ei tullutkaan puukiuasta ja klapit kuluvat hitaammin kuin ajateltiin.

Sinne vaan Veikko-peippo pesää tekemään. Matti-myyrän alivuokralaisena olisi tilaa.

Pilariperustus on halpa ja hyvä

Ei ole halpa. Toivoakseni ihan hyvä kuitenkin. Kuviteltiin, että kun tontti pitää paaluttaa kuitenkin, niin halvimmalla päästään, kun tehdään talo pilareille. Mutta jos pilareita tulee 80, niin eipä se enää halvaksi tullutkaan. 

Jo Sibeliuksen joululaulussa manataan, miten Ainola piti rakentaa märälle maalle: "Suo mulle maja rauhaisa". Ja lasten joulupuut kyllä tältä tontilta kaatuivat.

Ei tämä nyt mikään sikakallis perustuskaan ollut, mutta tässä(kään) ratkaisussa ei varsinaisesti tienaamaan päästy. 

Puinen alapohja on halpa ja hyvä

Halvan määritelmä ei varsinaisesti ole kaksi timpuria nakuttelemassa tuntipalkalla ponttilautaa kaksi viikkoa putkeen. Tai että takalle piti tehdä erillinen perustuksensa, joka maksoi tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus alv. Hyvä toki toivotaan tämän ratkaisun olevan. 

Kilpailutetaan tekijät ja säästetään

Lähdetään siitä, että tarjolla oli hyviä tekijöitä, mutta valitsimme usein huonommat. Kokemattomuuttamme, luottavaisuuttamme ja / tai silkkaa paskuuttamme. Olisimme voineet ottaa samalta luukulta sähköt, vedet ja maalämmön. Sen sijaan otimme sähköt tyypiltä, joka ei osaa käyttää vatupassia, vedet firmalta, jonka IV-usainit eivät osaa tontille ja maalämmön, no, maalämpöfirmalta. 

Nuorena sitä vielä jaksoi semikiihottuneena sukellella talobrosyyreihin.

Tähän päälle vielä oma urakkansa katosta ja muutama muu tontilla haahuileva suhmukki, niin aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida. Vaikka muuttovalmiissa taloissakin on ongelmansa, niin yksi luukku, jonne huutaa, olisi ollut usein aika kiva. Etenkin kun naiivisti kuviteltiin, että

Vastaava mestari ohjaa homman maaliin

Sellainen Esko Salmisen karismalla ja Lemmy Kilmisterin katu-uskottavuudella varustettu moniosaaja tulee tontille, haukankatseellaan bongaa ongelmat, ripittää ystävällisen tiukasti tekijät korjaamaan asiat ja ratsastaa horisonttiin vain palatakseen pelastamaan meidät huomenissa, kun IV-tysonin peukku on juuttunut peppuliin. 

Tähän asti riitti oma osaamiseni tässä projektissa. Ja koirakin piti lopettaa.

Ei tule tontille. Ei suunnittele. Ei valvo. Ei johda. Ei muista. Osaa kyllä hommansa, jos häneltä kysytään, mutta aika usein on vaikea osata kysyä asiasta, josta ei tiedä. Homma ajelehtii yhä kohti maalia. Katsotaan, koska kokka kossahtaa rantahietikolle. 

“Aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida.”

Itse ei osaa, muita ei kiinnosta. Mut hei tsemppiä silti.

Urakoitsijat hoitaa homman

Ei hoida. Sieniä syöneitä eskarilaisia HopLopissa joutuu kaitsemaan tiukalla kädellä, mutta niin näköjään aikuisia asentajiakin. Joskus tuntuu, että jokainen hana, kytkin tai putki on aina uusi ja yllättävä asia. “Mut et sä sanonut, että nää pitää laittaa suoraan” tai “kun mä en muistanut, että hirsitalo painuu ja vesijohtoja ei saa asentaa niin että ne rusentuu”. 

Ja jos ei ole tyytyväinen ammattimiehen kötöstelyyn, ammattimies suuttuu. 

Jämäkkä kattokulma olisi kiva

Niin olisi. Mutta tuli lerppa lussukka. Ullakolla seisomakorkeutta maksimissaan 170 senttiä.

Lerppa, lerpampi, meidän talo.

Poreallas terasilla, Malibu kourassa

Kun kerroimme lapsille kotimme myynnistä ja uudesta talosta, menimme heikkona hetkenä lupailemaan ulkoporeallasta. Olisihan se kiva tuijotella terassilta Linnunradan tähtiä linnunmaidossa lilluen. Välillä siemaistaisiin Juhon ja Terhin (sori molemmille toiveiden valumisesta sepeliin) kanssa Malibua ja lapset tekisivät pellehyppyjä. Joskus jopa altaaseen. 

Joskus kaadan salaa vedenkeittimestä vettä vessanpönttöön ja sivelen lämmintä posliinia. Näköjään tästäkin irtosi rivoja konnotaatioita.

Terassin tukiraudat ja koko suunniteltiin poreallasta silmällä pitäen. Tein vertailuja ja päädyinkin jo pariin vaihtoehtoon. Sitten loppuivat omat rahat ja pankin rahalla porealtaan hankkiminen tuntui vähän nihkeämmältä ajatukselta; oma viisi tonnia on eri asia kuin pankilta lainattu viisi tonnia.

“Olisihan se kiva tuijotella terassilta tähtiä Linnunradalla linnunmaidossa lilluen.”

Mutta olisihan se kiva altaassa rentoutua. Etenkin kun kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Meille tulee puukiuas, ei todellakaan sähkökiuasta

Vanhassa talossamme meillä oli hyvä puukiuas. Se itse asiassa otettiin mukaan ja aiottiin viimeiseen asti asentaa uuteen saunaan. Lauteet oli suunniteltu sen mukaan, kiukaan suojaseinät oli hankittu. IV-yohaneilta oli pyydetty tarjous savuhormista ja tätä tarjousta IV-asafat eivät saaneet aikaiseksi toimittaa, kuten eivät tähän päivään mennessä ole saaneet IV-urakkaansakaan loppuun. 

Raksapähkinä: Jos laudelaudan leveys on 120 mm, kuinka monta lautaa tarvitaan, että perusleveä perinneperse ei lopsahda laidan yli?

Puutakin olisi omasta takaa, kun peippojen pesät pilkottiin klapeiksi eikä tuota lautaakaan nyt ihan niukasti jäänyt yli. Ajatus oli, että porealtaaseen voisi pulahtaa aina kun kaipaa kohdunlämpimään joutsenlampeen ja puusauna lämmitettäisiin rituaalinomaisesti tulen ikiaikaista räiskettä kuunnellen. 

Ei tullut poreallasta. Ei tullut puukiuasta. Tuli löylyvalmis sähkökiuas, ja saunottu on vähintään kerran päivässä. Tuskin olisi samaa tahtia saunottu, jos joka ilta / aamu olisi pitänyt klapeja nakella pesään.

 

Piharakennukseen tulee takka

Lisää pienhiukkasia, beibi. Ei tullut puukiuasta. Eikä tullut takkaakaan. Ensimmäinen vastaava mestari oli sitä mieltä, että “älkää helvetissä laittako tulisijaa noin pieneen tilaan”. Mitä sekin muka tiesi? Olisihan se nyt herttaista, kun Seija Ala-Kautta hipsisi aamusta piharakennukseen töihin ja virittelisi pienet valkeat takkaan. Tai saunan jälkeen perheemme takan tunnelmallisessa loimotuksessa keskustelisi vaikeistakin asioista tai vain tuijottelisi tulta ikiaikaisen atavistisissa kylmissä väreissä. 

“Peippojen pesät pilkottiin klapeiksi.”

Njääh. Päätettiinkin, että 

Piharakennukseen tulee telkkari

Mietimme, tulisiko piharakennuksessa tuijoteltua mieluummin takkaa vai telkkaa. Telkka voitti. Saunan jälkeen perheemme pikselien kimmellyksessä nauraisi ja liikuttuisi laatuviihteen äärellä. Vaikka lapset eivät kyllä kovin montaa kertaa viikossa edes tykkää saunoa. 

Kerrankos sitä kännissä kotinsa suunnittelee.

Ehkä se telkkari tulee sittenkin taloon. Mutta ei kyllä olkkariin!

Telkkari tuli olkkariin

Päätimme siis, että telkkaria tuijotellaankin talossa eikä piharakennuksessa. Onhan se näppärämpää. Sähkösuunnitelmassa oli piirretty antennipistoke pianohuoneeseen (siinä on i-kirjain keskellä) ja muutenkin pidimme hieman halveksittavana, että olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla. Olohuoneessa keskustellaan. Henkevä keskustelu on vauhdikkaampaa kuin yksikään toimintaleffa. Aiheitahan on vaikka kuinka paljon, ei siinä telkkaria tarvita. Voi keskustella vanhoista ranskalaisista taide-elokuvista, uusista ranskalaisista taide-elokuvista tai molemmista. Joskus voi vain istua hiljaa ja tuijottaa hirsiseinän karhean aitoa kauneutta. Ei siihen telkkaria tarvita.

Vapaalla kädellä. No shit!

Telkkari on nyt olkkarissa sen komean hirsiseinän edessä. Sohva on sillai, että siltä on hyvä katsella telkkaria. Antennipistokettahan olkkarissa ei ole, koska olkkariin ei tule telkkaria. 

Piharakennukseen tulee varasto, muttei tule, mutta tulee, muttei ole

Kaupunki vaatii lämmintä varastotilaa vähintään 8 neliömetriä. Meillä on talon yhteydessä neljän neliön varasto ja piharakennukseen piirrettiin kolmisen neliötä. Nämä täyttivät vaatimukset. Ajattelimme, että piharakennuksen varastoon hankitaan paskin ja halvin ovi mitä pikkurahalla saa ja tehdään niin kevyet seinät, että ne saa kaadettua röyhtäisemällä sillä sekunnilla, kun rakennustarkastajan hybridiauto kaartaa kirvesvarreltamme tielle. 

“Olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla.”

Sitten aloin pohtia, että varasto voisi sittenkin olla hyvä dumppauspaikka kaikelle sillä sälälle, roinalle ja sälppeelle, jota meille on kertynyt. Lisäksi varaston seinään voisi laittaa telkkarille seinätelineen. Sille telkkarille, jota ei tullut piharakennukseen, vaan pianohuoneeseen, mutta sittenkin olkkariin.

Ei saatu vinoja seiniä. Mutta saatiin sentään naula lattialämmitysputkeen.  

Varastoa ei vielä ole. Olen ajatellut kysyä rakennusvalvonnasta, ajaisiko saman asian varaston kohdalla tuhdit seinähyllyt, joille saisi vähintään yhtä hyvin jemmattua kamaa kuin erilliseen varastohuoneeseen. Tietty, jos kaikki roina / sälä / sälpe ei ole ihan esteettistä (vespan kumimatto / ruohonleikkuri / kadulta löytyneet tekarit, joissa on vielä vähän mummoa kiinni), niin seinät voisivat olla kuitenkin ihan hyvä idea. Ja sitten meillä olisi - varasto, jota ei pitänyt tulla, mutta joka jne. 

Olohuoneeseen tulee takka. Ja leivinuuni. Ja puuhella. 

Suunnitelmaa oli monenlaista, mooneenlaista. Erikokoisia ja -näköisiä monoliitteja, joita yhdisti se, että kaikissa roihuaa tuli kuin takanamme palavat sillat. Puuhellaa olin himoinnut jo vanhaan taloomme ja nyt tuli mahdollisuus toteuttaa haaveet. Puuhellalla saisi tehtyä sapuskaa ja siitä saisi nopeaa lämpöä, leivinuunissa voisi leipaista tussuvaaralaisia huttuhässiköitä ja takassa voisi, no, öö, polttaa tulta. Mutku mutku myös puuhellassa ja leivinuunissa poltetaan tulta, joten miksi takka? Tähän kysymykseen kun vastasimme, päädyimme lopulta hellaleivinuuniin. Eri asia, leipastaanko siinäkään koskaan yhtään haarajokista herkkupemppua. 

Siinä ei millimetripaperi paljon auta, jos osaaminen on kilometrin päin helvettiä.

Ei kipsilevyä

Kiusa se on pienikin kiusa, mutta kipsilevy on silkkaa vittuilua. Pahvin väliin lapioitua ulostetta, jota pitää kasassa vain rakennusalan ahneus. Ja meillehän ei tällaista tule, näin päätettiin. Siksi runkorakenteisiin seiniin laitettiin tuhdit vanerit. Tämän jälkeen - ja vasta tämän jälkeen - joku valisti meitä, että vanerin päälle jos tapetoi, tapetti suurella todennäköisyydellä repeää puun eläessä. Ja sittenpä vanerin päälle laitettiin - aivan oikein - sitä raksaguanoa, kavereiden kesken kipsilevyä. 

Huonosti suunniteltu on vasta puoliksi sössitty.

No, jos postauksen otsikko on alkuhaaveet ja loppurealismi, niin onko nyt loppurealismin myötä mielemme muuttunut? Ei. Kipsilevy on yhä karseaa scheissea. Halvemmaksi olisi tullut tehdä kaikki seinät hirrestä, jolloin ne olisivat olleet kerralla valmiita. Nyt tehtiin ensin pystyrunko, laitettiin vaneria, eristettä, laitettiin kipsilevyä, jota piti leikellä, pilkkoa ja hakea lisää. Sitten sen saumoihin laitettiin nauhaa ja tasoitettiin ja paklattiin, puklattiin ja paskottiin. Hirsi maksaa paljon, mutta työ maksaa paljon enemmän.

Surkeaa matskua. Yäk. 

Meille tulee kuivauskaappi

Joku meni sanomaan Seija Ala-Kauttalle, että kuulkaas se kuivauskaappi on sitten maanmainio keksintö. Ja Seijahan uskoi ihan yhtä sinisilmäisesti kuin silloin kun väitin olevani kelvollinen mies. Mepä ostimme kuivauskaapin. Nyt puhutaan siis korkeasta vaatteidenkuivauskaapista, eikä siitä mihin keittiössä nostetaan astiat ja jota ulkomailla asuvat suomalaiset kroonisesti kaipaavat koteihinsa. 

“Kipsilevy on silkkaa vittuilua.”

Kaappi kuskattiin meille Gigantista. Sitten se nökötti paketissaan eteisessä niin kauan, että alettiin jo suunnitella muun kodin värimaailmaa sen mukaan. Ja sitten me palautimme kaapin Giganttiin.

Seija Ala-Kautta haaveilemassa, että vielä joskus meilläkin on huonosti tehty halpa keittiö. 

Emeritusprostituoitu sieltä Huutoniemen sairaala-alueelta tiedustaa, että mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte. No kuulkaas arvon matahari, sitä että ei viittitty tehdä vielä lisää reikiä seiniin. Meillä kun on joka huoneen seinässä isoja reikiä, joihin IV-justinit ehkä vielä joskus lykkivät loput patonkinsa. Kuivauskaappi olisi vaatinut vielä yhden reiän ja tuuletusputken törröttämään jonnekin Veikko-peipon reviirille asti. 

“Mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte.”

Ehkä hankimme kondensoivan kuivauskaapin. Se maksaa ehkä yli tonnin enemmän. Ehkä vaan pidetään vaatteet pesukoneessa, kunnes ne ovat kuivia. Ehkä hajuun tottuu.

Talo maalataan punamullalla, koska perinnemaali ekologinen ruispuuro naminami

Alusta saakka ajattelimme, että perinteinen italianpunainen punamulta valkoisilla nurkilla ja muilla laudoituksilla olisi kiva. Tämä värivalinta alkoi kuulostaa yhä paremmalta, kun naapurikunnan kävelevä umpisolmu aka yrmyli-ärpätti-vänykki os. Mr. Mielipaha reagoi värivalintaamme sanoilla "ei saatana". Koska tokihan 50 metrin päässä naapurikunnan puolella asuvan kärmyilijän tulee saada ilmaista kirosanoilla höystetty mielipiteensä yhteiskunnallisesti näinkin merkittävään asiaan.

Sitten Seija Ala-Kautta alkoi pohtia, että olisi kyllä kiva sekin, että talo olisikin maalattu kuullotteella, jolloin puu näkyisi sen alta. 

Saa nähdä. Ehkä päädymme vuoraamaan koko talon ulkoa kipsilevyllä. Ja maalataan se vaikka Tikkurilan värikartan sävyllä Tulehtunut rauhanen. Ei saatana.

“Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme.”

Keittiösuunnitelma - olisiko se siinä?

Oman elämänsä Sikkekokki Kamarinakki tässä moi! Keittiösuunnitelmamme on elänyt kuin Andy McCoy 80-luvulla. Koska Ikean keittiöviikot näyttävät siirtyneen historiaan, ei ole tarvinnut tähdätä tiettyyn päivään, jolloin kaiken pitäisi kristallisoitua, jotta saataisiin alennusta Rumpajumpa-kodinkoneista.

Nyt kuitenkin pitäisi kristallisoitua. Marssijärjestys on minulle suoraan sanoen edelleen hieman epäselvä. Miten nämä hommat kannattaa suunnitella? Ensin pohjapiirros, siihen keittiö, johon suunnitellaan valaistus, minkä jälkeen sähkösuunnitelma? Olo on kuin hapuilisi pimeässä tippukiviluolassa etsimässä neandertalilaisten donitseja. Kyllä, osallistun tällä vertauksella Kauneimmat metaforat 2020 -kilpailuun. Sarja miesoletetut alle vyön. Se järjestetään tänä vuonna etänä.

Etänä toimii myös Ikean keittiösuunnittelu, josta olemme varanneet ajan ensi viikonlopulle. Katsotaan, montako virhettä suunnitelmastamme löytyy. Aiemminhan olin sitä mieltä, että tämä Ikean mallikeittiö oli ihan just se mitä me ollaan aina haluttu. Mutta ei se sitten ollutkaan.

Nyt ollaan sitä mieltä, että tämä me halutaan. Kai.

Keittiösuunnittelun lähtökohtana on ollut Sibeliuksen viulukonserton alun luoma mielikuva korkeuksissa liitelevästä kotkasta.

“Miten nämä hommat kannattaa suunnitella?”

Yksi yllättänyt asia on, että vaikka rintamamiestalomme keittiö on hieman ahdas ja kaappeja ja laatikostoja on siroteltu sinne tänne, ei uuteen avaraan saarekkeelliseen keittiöömme tule juurikaan enempää säilytystilaa. Itse asiassa sinne saattaa tulla jopa hieman niukemmin. Yläkaappeja on selvästi vähemmän, mutta niitä kompensoi toisaalta vetolaatikkojen suurempi määrä alakaapeissa. Mutta hankalaa on ollut. Tuskin kukaan koskaan tässä maailmassa on kärsinyt yhtä paljon kuin me keittiötämme suunnitellessamme. Tässä avoin tilitys kipukohdistamme, joista ensimmäisenä käsitellään...

Kulmakaappi

… koska sellainen saatiin, kun halusimme ison ikkunan keittiöön. Talon sijoittelu tontille on sellainen, että aamuaurinko ei nyt sitten helli keittiössä. Senkaltainen ratkaisu olisi vaatinut keittiötä nykyisen tv-/vierashuoneen paikalle, jolloin taas näkymät keittiöstä olisivat olleet naapurin seinä. Nyt näkymät ovat avarammat, mutta aurinkoa vähemmän. Kai tämän joku arkkitehti (KORJAAN, SAFA-ARKKITEHTI, TÄMÄ PITÄÄ MUISTAA AINA MAINITA!) olisi osannut fiksata, mutta minähän en arkkitehtia palkkaa. Miksi maksaa jollekin siitä, että talosta tulee toimiva?

Mutta kulmakaappi, tuo takapulpetin pokerisivustoilla roikkuva finninaama. Tuo turhien välikysymysten tehtailija. Se vie joko vähemmän tilaa ja on huonompi tai sitten se vie enemmän tilaa ja on silti vähän hönö. Päädyimme nyt pienempään ja huonompaan. Nurkkaan tulee siis kulmakaappi, jossa on karuselli pöniköille, puteleille ja purkeille. Ja miksikö? No siksi, että...

Lieden sijoittaminen

… oli vaikeaa kuin leskirouva von Knösselbergin inssiajon läpäiseminen, kun Augustin kuoltua piti alkaa itse käydä Bentleyllä Stokkan herkussa. Paremmalla kulmakaapilla nurkkaan olisi jäänyt vain kymmenisen senttiä ennen liesitasoa. Se oli kanssavelalliseni mielestä turhan ahdas ratkaisu.

Soijaa ei vahingoitettu tämän kuvan ottamisessa.

“Kulmakaappi, tuo takapulpetin pokerisivustoilla roikkuva finninaama.”

Päädyimme siis huonompaa kulmakaappiin, mutta isompaan tilaan lieden vieressä. Asiaa hankaloitti myös tärkeä asia nimeltä...

Tiskipöytä

… joka vie sen 80 senttiä pöytätilaa. Ja kuten keittiösuunnitteluoppaissa toitotetaan, tiskialtaan molemmilla puolilla pitäisi olla laskutilaa vähintään 14 kilometriä, samoin lieden ja tiskialtaan väliin tulisi jäädä tila kansallispuistolle ja muutenkin olisi kiva, jos Beatles ei olisi hajonnut.

Kanssavelallisellani oli tästä(kin) selkeä näkemys: 2 tiskiallasta. Piste. No, panokset kovenee. Minä latasin pöytään toiveen rosterisesta perinteisestä tiskipöydästä. Lalalaa, Stalalaa!

Ongelma tämän koko tason kanssa on, että se jää vähän lyhyeksi. Toisaalta tätä sakaraa ei haluta pidentää niin paljon, että jääkaappi on parisängyn jalkopäässä. Toisaalta liesitaso, tiskipöytä ja jääkaappi sekä laskutilan tarve tekivät suunnittelusta vaikeampaa kuin kellään on tässä maailmassa koskaan ollut. Lopputulos on kompromissi. Ihan kiva. Vähän kuin Neon 2.

Nyt tiskipöydän oikealla puolella on vähän laskutilaa, lieden ja tiskialtaiden välissä 60 senttiä ja lieden kulman puolella reippaammin, lähes metri.

Tieteellinen tila-analyysi auttaa hahmottamaan tarpeita ja herpeitä.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että likaiset tiskit täyttävät tiskialtaan ja lieden välisen laskutilan ja loput likaiset tiskit täyttävät lopun laskutilan.

Koska kaappitilaa ei ole mitenkään tuhlattavaksi, kanssavelalliseni / lasteni äidin kanssa hieman eripuraa aiheutti…

Korkea kaappi laatikoilla

… jonka sijoitin ison ikkunan viereen perheemme äitioletetun toiveista huolimatta. Hän kun ei tajuuuuu-uuuu-uuuu, että keittiössä pitää voida säilyttää isoäidin puusuksia, Stigaa, pölynimuria, Ampegin rantasaunaa, naapurin balsamoitua kissaa sekä Suosikin vuosikertoja vuosilta -85-92. Ja se vaatii säilytystilaa.

Etenkin näin koronakriisin yllätettyä on enemmän kuin tärkeää, että kotona on edes jonkinlaiset varmuusvarastot balsamicoa, lime-viikunaöljyä, kvinoaa, lehtikaalia, sambal ölekiä, granolaa ja anton&antonin ihanankallista ihanmitävaan. Keskiajalla ruttokin olisi vältetty, jos ihmiset olisivat tajunneet hamstrata noita elintarvikkeita ja laulaa netissä yhteislauluja.

Puolisolle on hyvä antaa välipalaa kolmen tunnin välein. Edes proteiinipatukka tai sian perna. 

“Likaiset tiskit täyttävät tiskialtaan ja lieden välisen laskutilan ja loput likaiset tiskit täyttävät lopun laskutilan.”

Mutta korkea kaappi. Sellainen on hyvä olla siksikin, että pitäähän sitä jonnekin kaappiin mahtua, jos haluaa tulla kaapista ulos. Toki laatikoita sisältää melkoisesti jo pelkästään…

Keittiösaareke

… jossa on laatikostoa yhteensä kaksi metriä. Koska aamiaiskaappia ei keittiöön mahdu, ajattelin, että lähinnä ruokapöytää voisi olla laatikko, jossa on leivänpaahdin ja leivät. Aamiaislaatikko siis. Muihin laatikoihin sullottaisiin sitten lusikat ja haarukat ja lautaset ja mukit Nisset ja Nassut apilan lehti suus.

Ajatuksia herättävä teokseni "Jos mies leipoo pullaa metsässä ilman housuja, kuuleeko hän puun kaatuvan?"

Saarekkeen toisella puolella on istumapaikat kahdelle ja eteisen suuntaan on yksi laatikosto. Työtasoahan saarekkeessa on sen verran, että kyllä siinä mokkapaloja isompiinkin curlingvanhempien kokoontumisajoihin vääntää. Toki saarekkeen ja kaikkien muidenkin pöytäkaappien päälle olisi päätettävä…

Keittiön tasot

… jotka meillä ovat nykyisessä kodissamme lämpökäsiteltyä massiivikoivua sekä teräksinen perinteinen Hackmanin tiskipöytä. Aika jännästi uuteen kotiin kiinnostasi hankkia massiivikoivuiset työtasot ja teräksinen tiskipöytä. Ikean Köttrumpafallera (tai jotain vastaavaa) -koivutaso näytti olevan viilupintainen, joten ehkä ihan oikeaa massiivipuuta pitäisi hankkia. Saarekkeen läheisyydessähän ovat myös…

Jääkaappi ja pakastin

...jotka tosin sijaitsevat ällän eri päissä. Jääkaappia availlaan joka päivä monesti (oma ennätykseni on 749 kertaa tunnissa), mutta pakastin voi olla hieman syrjemmässäkin.

Tämän sommitelman piirsin ihan vapaalla kädellä. Tekniikkana hiili ja guassi. Vai onko se se hedelmä?

“Työtasoahan saarekkeessa on sen verran, että kyllä siinä mokkapaloja isompiinkin curlingvanhempien kokoontumisajoihin vääntää.”

Keittiösuunnitteluohjelma ei antanut laittaa kuvaan kuin integroidut kodinkoneet, mutta kaltaiseni yhteiskunnan laitapuolen hylkiö ei tuosta integroitumisesta kummemmin piittaa, joten todennäköisesti ihan perinteisillä valkoisilla mennään. Niihin saa jääkaappimagneetteja, jotka ovat kultturellin ja litteräärin kodin merkki.

Imeldique-Nellina oli keittiötä suunnitellessaan ottanut hieman turhan paljon inspiraatiojuomaa, mikä ilmeni rasvoittuneena aorttana.

Kuten sitä sanotaan: keittiö on kovin syvältä. Bumtsibum!

“Ihan kiva. Vähän kuin Neon 2.”

Koti meni - deadline tuli

Nyt ollaan sitten kodittomia. Tätä meidän projektiammehan on leimannut ja varjostanut tontin myyminen rakennusyhtiölle. Suurelle sellaiselle. Aikaa on mennyt, kuten aiemminkin olen postauksissani aikajanalle askelmerkkejä piirustellut.

Mutta nyt on kotimme myyty. Myyty kasvavan kerrostalojen rakennustarpeen rehuksi ja lähtölaskenta on alkanut. Saamme asua kodissamme (jonka muut omistavat) lokakuun loppuun. Se taas tarkoittaa, että ensin odotettiin kolme vuotta ja sitten pitäisi tulla valmista puolessa vuodessa.

Optimisteille tiedoksi, että kuvassa näkyvä kaivuri ei tee hommia meidän tontillamme.

“Nyt ollaan sitten kodittomia.”

Miksi puolessa vuodessa, huutelee chinchillaturkkinen rouva sieltä haudutusuunista? No siksi, että jos koti on täynnä roinaa banjoista vespoihin ja seedeelevyistä antrasiittiin, niin niiden roudaaminen ensin tilapäiskotiin ja sieltä vielä uuteen kotiin (jota ei siis ole vielä kuin paperilla ja metsässä kevättalven tuulissa huojumassa) tarkoittaa kahta muuttoa. Ja jos muutto on kuoleman ja avioeron elämän ohella elämän stressaavimpia tapahtumia, niin kaksi muuttoa vastannee sitten uusperheen huoltajuuskiistaa krematoriossa.

Edellämainittujen syiden vuoksi myöskään koko tänä aikana emme oikein ole osanneet iloita tulevasta, mahdollisesti erittäinkin kivasta kodista emmekä innostua sen rakennusprojektista. Kun pari vuotta on lähinnä odoteltu ja otettu vähemmän iloisia ylläreitä vastaan, niin pikkaisen pessimistisesti vuotta 2020 tulee katseltua.

Optimisteille tiedoksi, että ei ollut kotivakuutusta.

Rahat ovat nyt kuitenkin tilillä. Koronavirus rouskuttaa maailmaa rikki ja meidän pitäisi laittaa talo tilaukseen. Eihän tätä projektia nyt mitenkään nollasta aloiteta. Pohjapiirros on valmis, neuvottelut hoidettu sen verran pitkälle, että kunhan muutama asia saadaan vielä sovittua, rahaa siirtyy talotehtaan tilille aika paljon. Maankäyttömaksuhan tässä ehdittiinkin viime viikolla jo maksaa. En voi sanoa kiljuneeni riemusta, mutta kun isot pojat päättää, niin pientaloasukas joko nyökkää tai yökkää.

“Emme oikein ole osanneet iloita tulevasta, mahdollisesti erittäinkin kivasta kodista emmekä innostua sen rakennusprojektista.”

Ettei nyt ihan synkäksi menisi, niin torstaina talofirman edustajan kanssa käydyn pitkän puhelun oli ohikiitävän hetken lähes toiveikas olo. Ehkä niitä hetkiä tulee vielä joskus lisääkin.

Mutta sinne lähti rakas kotimme toisten käsiin ja kohti maanpäällisen taivalluksensa loppua.

Lopun alku vai alun loppu?

Optimisteille tiedoksi, että perheen isä ja 4 lasta tuupertuivat ojaan jo monta tuntia sitten.

“Jos muutto on kuoleman ja avioeron elämän ohella elämän stressaavimpia tapahtumia, niin kaksi muuttoa vastannee sitten uusperheen huoltajuuskiistaa krematoriossa.”

Kuvat: Pixabay

Jouluyllätys Mordorista - viemäri tukossa taas

Näin jouluna elämän syklisyys tulee lähelle. Joulu on kerran vuodessa. Palkkapäivä (lue: pettymys) on kerran kuussa. Sunnuntai on kerran viikossa. Viemäri on näköjään tukossa kahdesti vuodessa.

Kyllä. Taas oli putkeen jumahtanut Trumpin kootut, Anne Bernerin saavutukset liikenneministerinä ja maalittajien ajatusmaailma. Joulun aatonaatonaattona tsekkasin tarkastuskaivon ja siellähän

lillui ja löllyi 

tippelistappelis 

tonttujen jouluinen jööti hei! 

Otin pohjoiskorealaiset toimenpiteet käyttöön välittömästi: perheen letkullis-oletetut käyvät luovuttamassa nesteensä ku(u)siaidan juureen, sauna peruutetaan, vettä ei loroteta lavuaariin, vaan alle laitetaan kulho, joka kipataan saman kuusiaidan juureen ja kaikin puolin eletään kuin mungot Saharassa.

Tällaisina hetkinä saamme kuitenkin olla kiitollisia yleisistä palveluista: lähikirjasto tarjosi meille mahdollisuuden jättää takaoven tanakamman tavaran kaupungin viemäriin. Kipaisimme siis kirjastolle. Otin hyllystä Päätaloa ja jätin vessanpönttöön JVG:tä.

Beibi hei mä sporttaan

ja spurttaan kuin pukki

ja voitolla yöhön

meitsi kakki

Kirjasto olisi kuitenkin joulun kiinni, joten kyse oli vain hätä(!)ratkaisusta. Pysyvämpää helpotusta oli kuitenkin luvassa. Samainen tyttäreni kummisetä joka oli turauttanut auki edellisenkin tukoksen oli sopivasti tulossa seuraavana päivänä tuomaan lahjoja. Hieman nolona soitin siis hänelle ja kerroin, että viemärissä olisi taas perheemme kultaa ja mirhamia. 

Come to the dark side, baby!

Ilta meni siis pidättyväisesti kuin brittiläisellä yläluokalla. Seuraavana iltapäivänä pelastus saapui. Aleksi. Tuo tuubanrassauksen tuhannenpäämies. Paskapatojen purkupäällikkö. Viemärinaukaisun Vinnie Colaiuta.

Rassaa putkea ropsuttele

kyllä me tontut se tukitaan

Rassaa putkea ropsuttele

kyllä me tontut se tukitaan

Älä sinä turhia kainostele,

tukos on puolivuosittain vaan

Älä sinä turhia kainostele,

tukos on puolivuosittain vaan

Nyt ongelma oli tuttu ja rutiinit jo selvillä: viemärinkansi auki, rassi muovisen viemäriputken avulla oikeaan reikään ja roplaamista. Ei lähtenyt. Kokeilimme ylempään viemärinaukkoon (jostain syystä meillä on tällainen ihmesysteemi). Ei auttanut. Vielä kerran alempaan. Ei. Epätoivon hikihelmet alkoivat kihota jo muutenkin likaiselle otsalleni. Joulu hotellissa? Kuusen alla? Evakossa Pohjanmaalla? Putkassa?

Joulukakki, joulukakki

taisi tulla paskanakki

Kerro meille oiva ukki,

miks on sulla ruskee lakki

Pähkäilimme, mitä tehdä, kun yhtäkkiä putkesta kuului kuin Sauron olisi puklannut hobittikinkkua. Ja sitten: rakas, ruskea ryöppy. Jos aiempi padon purkaus (ks. edellinen linkki) oli ollut ääriliikkeiden ajatusmaailman Amazon, niin tämä nyt oli ehkä Iijoki. Iso ja vaikuttava, muttei valtaisa. Meiltä pääsi kuitenkin hotelli helpotuksen huokaus. Sauna, jes. Suihku, jes. Astianpesukone, jes. Vessanpönttö, jes. Joulu, jes.

Todennäköisesti sama rassaushomma on edessä taas keväämmällä. Mutta ei mietitä sitä nyt, kas

nythän on joulu ja nythän on joulu

ja nythän on joulu niin

ja meidän perhe saa taas päästää 

tuubaa viemäriin

Näin päättyy joulusaarnamme. Olkaa lapset kilttejä ja muistakaa syödä kuitupitoista ravintoa!

Näin viemäriini joulun teen

ja aivan hiljalleen

nyt putki tukkeutuu

taas uudelleen

Jotta viemäri pysyisi mahdollisimman pitkään auki, kaadoin kinkunrasvat viemäriin. Se varmasti voitelee ja liukastaa putken mahdollisimman hyvin.

Mambaa mä metsästän, mambaa mä metsästän. Tahdon saada suuren.

Ja mikäli luit näin pitkälle, niin kiva. Ja vielä kivempi, jos jaat tämän kirjallisuushistoriallisesti ainutlaatuisen töräyksen jossain somessa tai vaikkapa K-kaupan seinällä.

Kuvat: Pixabay

VAROITUS: Asiasisältöä! Tontti hankittu. Toistan, tontti hankittu! Ehkä. Tavallaan. Kai.

Hyvästi kotipihamme juhannusruusu, jonka sisällä on piikikäs ötökkä.

Kuva: Minä ihan itte

Se kuulkaa elämä joskus mullistuu aika muikeasti. Mahottoman mukava insinööri suuresta rakennusliikkeestä soittaa ovikelloa ja kysyy, mitä tykkäisin jos naapuritontille nousisi kuusikerroksinen kerrostalo. En tykännyt.

Ja tässä sitä ollaan yli kaksi vuotta myöhemmin. Naapuritontille nousee se kuusikerroksinen kerrostalo. Tien toiselle puolelle kolmikerroksinen. Erona on vain se, että me liityimme pimeyden voimiin ja päädyimme myymään omankin tonttimme suurelle rakennusliikkeelle. Ei tosin tämän mahottoman mukavan insinöörin firmalle, vaan toiselle. Sekin päätös tehtiin jo lähes pari vuotta sitten ja siitä lähti kaavarumba pyörimään. Osallistumis- ja arviointisuunnitelman jälkeen tuli ehdotusvaihe, sitten luonnosvaihe ja lopulta hyväksymisvaihe. Tai - kuten meilläpäin sanotaan - sokki-, viha, suru- ja alistumisvaihe.

Hyvästi kotipihamme sinivuokko.

Kuva: Ihan itte otin tänkin.

Tämä selittää myös blogimme nimeä. Kodotus on ollut ja on yhä odotusta. Rakas, rujo, rempattu rintamamiestalomme katoaa jollain aikataululla maailmankartalta. Tilalle nousee kerrostalo. 13 vuotta sitten ostimme talomme mielestämme hyvältä paikalta. Ostimmekin sen vähän turhan hyvältä paikalta.

Ja se odotus. Sitä on riittänyt. Ensin odotettiin, mitä tonteille on suunniteltu. Sitten odotettiin rakennusliikkeen tarjousta tontista. Se oli huono. Hylkäsimme sen ja totuttelimme ajatukseen kerrostalon parvekkeista omenapuidemme takana. Tuli parempi tarjous. Pohdittiin. Hyväksyttiin tarjous. Odotettiin kaavarumban käynnistymistä. Kirjoitimme rakennusliikkeen kanssa esisopimuksen tonttimme myymisestä. Itkimme.

Hyvästi kotipihamme tuoksuvitukka.

Kuva: Eikös hallittu kompositio jo sen kerro? Mun ottama!

Kaavamuutos puksutti kaupungin koneistossa tasaisen rauhallisesti. Naapureita ymmärrettävästi harmitti, kun rintamamiestalon tilalle nousee neljä kerrosta. Selitin heille meidän tilanteemme. Pakko oli valita ruton ja koleran väliltä, joskin nyt kuulostan ehkä turhan marttyyrilta tämän ensimmäisen maailman ongelmani kanssa. Mutta kai oman kodin suhteen saa ollakin vähän melodramaattinen?

Hyvästi kotipihamme Faces-festarin vakikävijän tukalta näyttävä kukka.

Kuva: Arvaa kuka!

Samalla kaupunki kaavoitti lähistölle muutamaa omakotitonttia, joihin iskimme silmämme. Odotimme näiden tonttien kaavaprosessin jurnutusta ja kävimme keskustelua, josko voisimme saada ostaa toisen noista tonteista. Asiaan suhtauduttiin myötämielisesti, mikä lohdutti kaiken tämän epävarmuuden keskellä.

Hyvästi kotipihamme durandurandran.

Kuva: Kuka näitäkään lukee. Ihan sama. 

Nykyisen (ja jollain aikataululla siis entisen) kotimme kaavaprosessi hyväksyttiin loppuvuodesta 2018. Rahat käteen, bileet Thaimaassa ja hirsitaloa uudelle tontille? Ei! Sen sijaan naapureiden valitus hallinto-oikeuteen, vuosi lisää odotusta ja hyvä joulumieli.

Se kyttäämämme tontti kuitenkin meille napsahti. Siitä tuli päätös eilen. Nyt pitää maksaa pari tonnia (vasemmassa taskussa) varausmaksua ja loput tonnistot elokuun puoliväliin mennessä.

Olisi mahtavaa tuulettaa asiaa kuin

Mutku mutku. Kaavamuutos jumittaa hallinto-oikeudessa ja lapsillekin tarttisi asiasta kertoa.

Isä: Otatko juustoa leivälle?

Lapsi: Joo.

Isä: Ole hyvä. Ja tää meidän koti muuten puretaan. Otatko mehua?

Lapsi: Mitä?

Isä: Niin että otatko mehua?

Lapsi: Eiku puretaanko meidän koti?

Isä: Kato pupu ulkona!

Mutta koska nyt sentään on tontti, niin aletaan nyt sitten perata talotoimittajia läpi. Kaikilla tuntuu olevan markkinoiden tyytyväisimmät asiakkaat, joten valinta on varmasti helppo ja kaikki tulee sujumaan ongelmitta kuin sote-uudistus.

Ja kai tästä tonttipäätöksestäkin joku voi valittaa.

Hyvästi kotipihamme ruma iso vihreä kasvi. 

Kuva: Stefan von Heroinbrenner / Drogen der Welt

Valittiinko blogille hyvä nimi?