Liuskekivien asennus - ihan(an) kamalaa

Tuli tuossa kolme vuotta täyteen tähän mörskään muutostamme. Se on pitkä aika. Niin pitkä, että luulisi kämpän olevan valmis. Vaan kun ei ole. Kaiken maailman kaiteita ja valoja puuttuu edelleen. Lopputarkastuksen deadline olisi kesällä 2025, mutta alan valmistautua anomaan lisäaikaa, ettei vaan tarttisi liikaa asioita edistää. Niinhän sitä sanotaan, että liialla kiireellä ei synny kuin IV-urakoitsijoita.

Jos jossain uskoisin olevani ihan hyvä, niin se on hankkiminen. Tämä ei päde talomme tekijöihin, joiden hankkimisessa olen kerta toisensa jälkeen mokannut. Sen sijaan jos tarvitaan lippalakkia, Rick Riordanin kirjoja, mandoliinia, hattarakonetta, haitaria tai mummopyörää, niin meikäläinen on sellaisia tontille roudannut erinomaiseen hintaan. Mutta siinä missä on maniskassa säästänyt markan, on toheloihin tekijöihin tuhlannut tonnin. 

“Liialla kiireellä ei synny kuin IV-urakoitsijoita.”

Liuskekivet löysin jo pari vuotta sitten. Sen jälkeen ne ovat vaihtaneet pihassa paikkaa useamman kerran ja venähtäneen välilevyn verran. Meidän liuskekivemme eivät ole mitään pergamentin paksuista laattaa, vaan kymmenenkin sentin paksuisia jöötejä, joilla voisi päällystää panssarivaunujen testilaboratorion lattian. Kestävät isältä pojanpojanpojanpojanpojanjne:lle. Mutta niin kestää kyllä niiden asentaminenkin.

Liuskekivet ensimmäisessä sijoituspaikassaan niihin aikoihin, kun keisari Augustukselta kävi käsky.

Liuskekivet seuraavassa sijoituspaikassaan, kun maatöiden tekijältä kävi käsky siirtää ne pois siltä paikalta, jossa ne olivat olleet siitä lähtien, kun keisari Augustukselta kävi käsky. Kevyttä hommaa, sanoi välilevy, kun titaaniin vaihtui.

Pihaurakoitsija otti pihaa tehdessään fiksusti huomioon liuskekiviemme paksuuden: mitä jöllimpi kivi, sen enemmän asennushiekkaakin on oltava. Hyvä näin, sillä onneksi kivien alta ei ole joutunut raapimaan mursketta, vaan hiekan paksuus on riittänyt. 

“Meidän liuskekivemme eivät ole mitään pergamentin paksuista laattaa, vaan kymmenenkin sentin paksuisia jöötejä.”

Nyt siellä kamikazelentäjä Kauppisen leski (yllättäen) tahtoo tietää, onko kivet nyt sitten asennettu. No kuulkaas Kauppiska, vastaus on kyllä ja ei. On kiviä asennettu ja on kiviä asentamatta. Niitä kun tuli meleko reipas satsi. Mutta millaista kiviä sitten on ollut asentaa? Pureudutaanpa projektiin väliotsikoiden avulla. Ensinnäkin asentaminen on ollut 

Hidasta

Jos kohtaan A tarvitaan katujyrän alle jääneen saksanpaimenkoiran kokoinen ja palttiarallaa Petteri Orpon pernan muotoinen liuskekivi, niin ensin etsitään kiveä. Nostellaan kiviä toisten kivien päältä, kannellaan potentiaalisimpia kiviä oikeaan kohtaan vain todetaksemme, että vääränmuotoinenhan se perkele on. Joku kivi olisi oikean muotoinen, mutta liian iso. Joku taas sopivan kokoinen, mutta väärän muotoinen. 

Näistä kivistä jokin saattaa olla juuri sopivan muotoinen ja kokoinen. Todennäköisesti tuo alin tuolla noiden painavimpien kivien alla.

Lopulta löytyy kelvollinen kivi, joka istuu riittävän hyvin kyseiseen kohtaan. Sitten aletaan kaivaa asennushiekkaa pois ja katsellaan, onko kiven alapuoli jostain kohtaa paksumpi ja/tai ohuempi. ja onhan se, koska kivi. Koetetaan saada pohja oikeaan syvyyteen ja muotoon. Laitetaan kivi paikalleen ja todetaan, että kivi on ihampaskasti ihankaikilla tavoilla. 

Kaivellaan lisää, sormiin tulee pieniä haavoja, koska hanskoja ei ole keksitty ja lopulta kivi tuntuisi istuvan suunnilleen oikeaan kohtaan ja korkoon. Sitten täytetään saumat hiekalla ja letkutetaan vettä saumoihin, jotta löysempi hiekkavelli hakeutuisi täyttämään kiven alla olevat kolot. Ja hakeutuuhan se sillä seurauksella, että nyt se halvatun möltti keikkuu. Kokeillaan, missä voisi olla keikunnan alku ja juuri, nostetaan kivi pois (27 kg) ja sirotellaan hiekkaa oletettuun ongelmakohtaan. Nyt kivi ei enää keiku, mutta nousee liian korkealle ympäröiviin kiviin nähden. 

“Katujyrän alle jääneen saksanpaimenkoiran kokoinen ja palttiarallaa Petteri Orpon pernan muotoinen liuskekivi”

Edellisen kappaleen voi lukea neljä-viisi kertaa, välillä voi korvata liian korkealla olevan kiven liian matalalla olevalla kivellä. Joskus lopulta kivi istahtaa paikalleen, joskus hermo menee ihan täysin ja joskus kivi (27 kg) lentää helevettiin ja sen mukana tunti turhaa työtä.

Seija mittaa, kiskoo, kaivaa, siirtää, kiroaa, kääntää, mallaa, ruopsuttaa, mäjäyttää ja priimaa pukkaa!

Puuilosta tuli parin tunnin hommien jälkeen kivimurhe.

Tämä nuija on kestänyt kivityön paineita pidempään.

Kaiken osaava puolisoni Seija Ala-Kautta aloitti tämän asennussouvin jo kesällä ja hoiti sitä hienosti. Itse olin siinä vaiheessa viilaamassa kynsiäni ja käsittelemässä niitä Anti Aging Nurturing Nail Polish Formulalla, joten en ehtinyt häntä auttamaan. Seijan jälkeen ja lisäksi toimeen tarttui poikamme Nonstoppolos, jonka tarmo ja taito saavat säännöllisesti minut pohtimaan isyystestin tekemistä. Homma siis eteni, kunnes tyssäsi. Aikaan oli joka tapauksessa saatu kulkureitti talolta piharakennukselle.

“Kivi (27 kg) lentää helevettiin ja sen mukana tunti turhaa työtä.”

Hidasta ei ole pelkästään asentaminen, sillä silloinhan sentään on päästy jo tositoimiin kuin renki juhannusyönä. Esimerkiksi kun seinän viereen piti saada reilun neliön kokoiselle läntille liuskekivet, niiden sommitteluun meni aikaa kolme tuntia. Ja siis yhtään kiveä en vielä tuossa ajassa kaivanut maahan, vaan ainoastaan kantelin, kokeilin, kääntelin ja kiroilin niitä sopiville kohdille. Kun lopulta sopivat kivet olivat löytäneet sopivat paikkansa, satoi ensilumet ja homma jäi (taas) pariksi viikoksi. Eli onhan tämä homma nyt ihan helvetin 

Raskasta

Jos oma lihaskunto on miinuksella ja raskain asia mitä omassa työssään joutuu käsittelemään on huoltajien wilma-viestit (joissa on kyllä välillä kestämistä), niin tällaiset isien syntien painoiset kivilaatat ovat kyllä nätisti sanottuna saatanallisperkeleellisen raskaita. Eikä siinä mitään, jos kivi pitäisi vain nostaa kasasta, kantaa paikalleen ja korkata kalja, mutta kun prosessikuvaus on sen kaltainen, mikä tuolla ylempänä on jo kerrottu, niin homma on hitauden lisäksi myös sangen raskasta.

Kahdeksan kiveä ja kolme tuntia kantelua, siirtelyä, kokeilua, kiroilua, valkkailua, lisää siirtelyä ja lisää kääntelyä. Mukaan ei ole laskettu varsinaiseen asentamiseen käytettyä aikaa. Eikä itkemiseen.

Kivien kantelun lisäksi kroppaa kuormittavat kaivaminen, kökkiminen ja konttiminen. Henkisellä puolella taas kyrpiminen ja kiroilu. Kivet ovat itsessään painavia kuin Villu-Piparin huoltajan argumentit, mutta siihen päälle niiden sommittelu vaatii tarkkuutta, jotta ne saisi sopivasti kohilleen ja korkoon niin laajemmassa kuvassa kuin viereisiinkin primadonniinkin verrattuna. Seija Ala-Kautta käytti vatupassina pitkää lautaa, minä taas perstuntumaa ja maailman likinäköisintiä silmämäärää. Kunhan apinan raivon nostattama pöly ensi keväänä on laskeutunut, tulee olemaan jännä nähdä, millaista topografiaa on tullut tehtyä. Veikkaan, että ihan Argentiinan pampaan ei ylletä, mutta kunhan oltaisiin maastonmuotojen suhteen edes lähempänä Suomen Lappia kuin Andeja. 

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kyllähän tässä tulee myös konkreettisia työn tuloksia. Vaikka hommaan on uponnut kymmeniä tunteja ja tuhansia perkeleitä, niin onhan tällainen liuskekiveys (jopa amatöörien tekemänä) ihan jäätävän

Upeaa

Siis katto itte:

Jos tässä kuvassa olisi valmis liuskekiveys ja se olisi upea, voisi sanoa vaikka että "kyllä se valmis liuskekiveys on upea!"

Kun ylempää kuvaa vertaa tähän, voi sentään todeta, että kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Ihan sama, jos nyt johonkin kohtaan vähän kerääntyy vettä, tai kaikkialla ei ole ihan jokainen kulma samassa tasossa. Luonnonkivillä ei tähän hintaan nämä tekijät tämän parempaan pysty. Välillä jopa miettii, että vaikka kukaan ei olekaan kärsinyt koskaan yhtä paljon kuin me, tähän liuskekivitykseen uhrattu aika on sen väärtti.

“Kivien kantelun lisäksi kroppaa kuormittavat kaivaminen, kökkiminen ja konttiminen. Henkisellä puolella taas kyrpiminen ja kiroilu.”

Kiviä on vielä jäljellä jäätävästi, mutta se olennainen eli kahden talon kolmien portaiden välinen ala on nyt saatu suunnilleen katettua. Jos ei kaikkia kiviä jakseta asennella tai niille ei ole tarvetta, niin eiköhän noille joku omista asennuskyvyistään liian itsevarma idiootti ostajaksi löydy. Palkataan niillä rahoilla sitten seuraava surkea urakoitsija.

Kivi, kiven, kiveä, kivelle, kivestä, kivekseen, kiveksineenköhän.

Viisi vuotta sitten 2019

Vanhan ja jo maailmankartalta kadonneen kotimme tontin asemakaavamuutos meni vihdoin läpi, kun naapurien valitus hylättiin. 

https://kodotus.blogspot.com/2019/12/odottelu-ohi-kaavamuutos-meni-lapi.html

Neljä vuotta sitten 2020

Sähkömies (R.I.P.) ryhtyi hankalaksi ja siitä alkoi parin vuoden käsittely Kuluttajariitalautakunnassa, joka päättyi vastapuolen kuolemaan - meillä ei ollut osuutta asiaan, ellei aiheuttamaamme ****tusta lasketa. 

Talon seiniä nousi ja sitten taas laski, kun mittavirheen takia piti pätkä purkaa pois ja korvata uusilla hirsillä.

https://kodotus.blogspot.com/2020/12/taloa-kasataan-ja-taloa-puretaan.html

Kolme vuotta sitten 2021

IV-jesuiitat hoitivat tonttiaan samalla menestyksellä kuin aiemmin ja jälkeenkin. Oireita heidän suurimmasta mokastaan on luettavissa jo tästä postauksesta, mutta diagnosoin heidän sohlaamisensa tason nuorena optimistina tuolloin alakanttiin. 

Vesijohto jäätyi, muttei viimeistä kertaa, koska mitä siitäkin tulisi, jos ihminen oppisi virheistään. Eihän silloin kukaan jäisi IV-benediktiinin hommiin. 

Ja hupaisaa (todella joo, toim. huom.), että nurkista veti jo tuolloin, koska nurkista vetää edelleen. Hihi. 

https://kodotus.blogspot.com/2021/12/muuttotarkastus-lapi-vesijohto-jaassa.html

Kaksi vuotta sitten 2022

Vetoisat nurkat mainitaan ekassa virkkeessä. Meillähän on tässä kantava teema. 

Elimme pompsahtaneiden sähkönhintojen ja sähköyhtiöiden piiiitkien riistosopimusten kulta-aikaa. Me selvisimme tämän kriisin läpi hyvin pienillä vaurioilla, mutta joillain taitaa vasta nyt olla parinkymmenen sentin kilowattituntihintaiset määräaikaiset sopimukset katkolla. Siinä saatiin rahastettua pitkään ihmisten hädissään tekemillä ratkaisuilla. 

https://kodotus.blogspot.com/2022/11/tuli-ja-sahko-avainasemassa.html

Vuosi sitten 2023

Kooma

“Tuli tuossa kolme vuotta täyteen tähän mörskään muutostamme. Se on pitkä aika.”

Jämäpuut - arvotavaraa

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on kasa kultaa. Tässä otsikkokuvassa onkin sateenkaari. Sen toisessa päässä sijaitsee kaupungin kassa, jonne maksoimme maankäyttömaksumme ja toisessa päässä Nordean konttori, jonne olemme nalkissa munuaisiamme myöten kunnes kuolema meidät erottaa / vapahtaa. Ja onhan kuvassa myös rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme, joka on kasa paskaa.

La-la-lautakasatsa-tsa-tsaa!

Reilu vuosi sitten tontilla lojuneista puukasoista oli välillä sellainen olo, että joku voisi ne vain hakea pois ja lopuista voisi tehdä juhannuksena kunnon kokon. Ihan hyvä ettei näin tehty. Puun hinta on noussut lähes yhtä korkealle kuin oma ****tukseni ja molemmat ovat yhä nousussa. 

Tämä lautakasa tuli kolmanneksi sarjassa Lautakasat alle 350 kg, siviilisääty: single.

Kullankalliit paneelit ja laudat pääsivät uusiin tehtäviin, kun ne nakuteltiin alapohjan rimoitukseksi, autokatoksen kattoon ja teknisen tilan portaisiin. Paraatipaikkojen rimoitukseen käytettiin kelvompaa paneelia, joka sirkkelöitiin puoliksi. Talon pohjoispäätyyn oravien ja muiden tuhohyönteisten silmäniloksi sai luvan kelvata karvalauta. 

Pitkin matkaa rimoitukseen on tehty kulkuluukkuja alapohjaan, sillä etenkin terassien alla on yli metrin korkuista säilytystilaa aika hemmetisti. Sinne on kätevä päästä mahdollisimman monesta kohtaa. 

“Puun hinta on noussut lähes yhtä korkealle kuin oma ****tukseni.”

Koska olemme tunkeneet talomme niin lähelle tontin rajoja kuin lupa on annettu, palosuojauksen on oltava näillä rajoilla kunnossa. Hainkin kuitusementtilevyä talon ja piharakennuksen alapohjien suojaksi niille sivuille, joilla rimoitus ei riitä. Mitään nättiä matskuahan tällainen virkamiehenharmaa levy ei ole, mutta ei se onneksi myöskään näkyville paikoille tule. Ja ihan sama tässä vaiheessa, vaikka sinne ladottaisiin goottilaisella limityksellä Uuno Turhapuroa, Shrekiä ja laiskiaisen pukamia. Kuha saadaan valmista.

Jos et ole varmaa, valitze harmaa. Vanha viidakon sananpasku.

Lehtikuusen pätkistä syntyi teknisen tilan portaat. Niihin on turha upottaa isoja rahoja, joten keräilyerien kautta B-finaali on riittävän hyvä lopputulos kuten Suomen lätkämaajoukkueelle kaheksankytluvulla. Mustavalkotelkkarista sitten katsottiin, miten Larionov, Makarov ja Krutov lätkivät isojen poikien finaalissa Kanadaa vastaan.

Kari Tapion laulun sanoin: "Kelpaat kelle vaan että halkeen."

Asioita, jotka saavat otsasuonen poksahtamaan nopeammin, osa 9247509

Seija Ala-Kautta suti rimoihin tunteja ja tunteja Virtasen neljän öljyn maalia, sävynä vanha kupari. Kivan neutraali punertavan ruskea sävy ja kunhan lehtikuusiset otsalaudat vielä harmaantuvat, niin istuvat varmaankin kivasti yhteen. 

Oma hommansa on itse talon maalaaminen. Se saa otsasuoneni poksahtamaan - jostain syystä maalaushommat triggeröivät minut välittömästi. Vaikka maalaamalla tuleekin nopsaan näkyvää jälkeä, niin oma hermoni menee heti, kun pitää tussuttaa pikkutarkasti jotain helvetin listannurkkaa. Etenkin, kun lopputuloksena on maalitahroja kaikkialla siellä, minne ne eivät kuulu. Etenkin Kainuussa, pernassa ja kaupunginkirjaston CD-levyhyllyssä.

Täydellinen kuva omasta kiinnostuksesta, jaksamisesta ja osaamisesta pensselöinnin saralla.

Ja se talon ulkoväri. Vanhan, puretun talomme kohdalla päätin, että jos joskus talomme jollain maalataan, niin se maalataan punamullalla. Siksipä talomme lupakuvissa talon väriksi on määritelty italianpunainen ja päätettiin vetää seiniin punamulta. Tästä väristähän jo edesmennyt naapurimme jaksoi älähtää. Eipä sitten hänen rauhaansa ehditty talon värillä häiritä. 

Seija Ala-Kautta alkoi sitten pohtia, josko kuitenkin kuullote ja mahdollisimman lähellä puun luonnollista väriä oleva sävy. Siis suomeksi joku näädänripulin värinen ruskeahko. Taustalla Seijalla oli ajatus, että kauniit puunsyyt jäisivät näkyviin. Se on kiva ajatus, joskin edelleen mielestäni punainen hirsitalo olisi kiva. 

“Hermoni menee heti, kun pitää tussuttaa pikkutarkasti jotain helvetin listannurkkaa.”

Soittelin Virtasen maalitehtaalle ja hieman kuullotusintoa vähensi se tosiseikka, että kuullote pitäisi vetää kertaalleen tänä kesänä ja ensi kesänä uudelleen. Sen jälkeen uusintakäsittely olisi 5-8 vuoden välein. Ei muuten olisi. En perkele ala kasata maalaustelineitä seuraavalla viikolla, kun ne on edelliseltä maalauskierrokselta saatu purettua. Virtaseltakin sanottiin, että aika moni maalaa ensimmäisen kerran kuullotteella ja viiden vuoden päästä neljän öljyn maalilla, kun ei enää kiinnosta panostaa uusintamaalauksiin puolen vuosikymmenen välein. 

Seijan sutinat. Sopisi nimeksi myös pälkäneläiselle sinkkufestarille.

Soittelin myös Virtasen rakkaalle kilpailijalle, eli Uulan maalitehtaalle. Sieltä vaihtoehdoksi tarjottiin Roslagin mahonkia, eli kuullotetta, jossa on myös tervaa. Roslagin mahonkihan on perinteinen käsittelyaine ja -tapa ja tämäkin tökötti olisi sävytettävissä eri väreihin. Ei tosin kaikkiin, sillä mukana oleva terva tummentaa sen verran, että jotkut sävyt vetävät kuulemma likaisen oloisiksi. 

“Lupakuvissa talon väriksi on määritelty italianpunainen ja päätettiin vetää seiniin punamulta.”

Elikkä siis tota niinku emmätiä. En aio maalata taloamme uudelleen enää 2020-luvulla. 2030-luvulla taas minulle ei anneta suljetulta osastolta enää lomia, joten suht kestävä väri olisi kiva löytää. Todennäköisesti ensimmäisenä uusintakäsittelyä huutaa talomme paraatipääty, se kun on eniten auringolle ja sateelle alttiina ja hankalin maalata. Kiva kombo, vähän kuin suu- ja sorkkatauti. Terassien alla ja itä-pohjoissuuntiin olevat seinät todennäköisesti pitävät pintansa paljon pidempään. 

Mutta emmä silti tiä, tiäkkö. 

Ranskalaistyyppinen aamukahvi(tus)terassi

Tällä nimellä etuterassimme etunurkka kulki koko suunnittelun ajan ja nyt minulla on ilo ilmoittaa, että sellainen siitä saatiin. Bongasin torista ihan nurkan takana myynnissä olevan pyöreän terassipöydän ja siihen ympärille nasautettiin jo yli vuosi sitten hankkimani Calligarisin Skin-tuolit. Nyt kelpaa heristellä pärinäpojille nyrkkiä ja käskeä surinasussuja parturiin. Aamukahviterassi kyseessä on nimenomaan siksi, että isolle terassille ei vielä aamuaurinko paista, joten mikäli haluaa jo aamusta altistaa ihonsa pigmenttimuutoksille, se on tehtävä tällä terassilla.

Je voudrais un café latte coloré comme une diarrhée de blaireau, s'il vous plait

Kivaa sen sijaan on, että nimenomaan ilta-aurinko paistaa isolle terassille ollessaan tarpeeksi alhaalla. Samoin saunan ikkunasta loimottaa klo 20.30-21 kiva auringonsilta. Olen siis (outoa kyllä) edelleen enemmän kuin tyytyväinen talon sijoitteluun tontille. Tämän suojaisammassa eivät piha ja terassit oikein voi kaupungin tiheään asutulla omakotialueella olla.  

Mutta edelleen vaivaa, mikä piharakennukselle nimeksi. Mörskä / möksä / mökki / tönö / tölli / piharakennus / sivuasunto / eerpii enpii / lemmenpesä / Sauli Marin / Hartwall Areena / hourula / muu, mikä?

“Sateenkaaren päässä on kasa kultaa.”

Kappas - korona kylässä

Hirsitaloissa on kuulkaas pikku perseilijä-Ernot sellaista taikavoimaa, että niissä elää onnellisempaa väkeä kuin koskaan missään kuinkaan mitenkään, joten pikku Covid halusi saada ystävän hirsitalostakin. Tarkemmin sanottuna tämä pikku Covidin lemmennylkytys kohdistui muuan bloggariin.

Siksipä annetaan blogin tason laskea kuin lehemän häntä ja kirjoitetaan vain muutama klikkotsikko tulevaa postausta varten.

“Oohwau nyt on kuumaa settiä.” Katso kuvat LVI-urakoitsijasta ja vastaavasta mestarista saman pöydän ääressä!”

“Asiakas valehtelee kuin Stefu!” LVI-urakoitsija muistaakin nyt kaiken ihan eri tavalla kuin puoli vuotta sitten.

Herkkä tutkielma aiheesta "Puska, talo ja virus". 

Katso koskettavat kuvat sisään valuvasta loskavedestä. Urakoitsija: “No joo olihan tää nyt vähän sellainen moka, mutta kyllä oli asiakkaassakin paljon…”

Hirsitalotyömaan kulisseissa kuohuu. Mitä tekee LVI-urakoitsija? “Tässä nyt on sellainen pieni muuttuja, mutta kyllähän asiakkaassakin...”

Bloggaajalla vihdoin seksihelle. Lähipäivinä ylletään jopa 39 asteen lämpötiloihin.

Jösses mitkä melonit! (klassikko)

Lassi Massi-Kassin katkera tilitys: “Olen raskaana, kaksi viivaa tuli.”

Lukijat hylkäsivät Kodotus-blogin: “Sitä samaa tuubaa tulee viikosta toiseen, eikä edes tavuviivoja!”

Millaisen klikkiotsikon sä kirjoittaisit tästä meidän taloproggiksesta?

3 vuotta blogia - kiitokset!

Kolme vuotta sitten, kun olin viisitoista vuotta nuorempi, en tiennyt mitään koronasta, Ukrainan sodasta tai miten vähällä osaamisella voi asentaa IV-töttöröitä. Kolme vuotta sitten luulin, että ammattimies on ammattimies siksi, että hän osaa hommat eikä siksi, että hänellä sattuu olemaan toiminimi. 

Kolme vuotta sitten keksin blogille nimen Kodotus ja aloin kirjoittaa. Olin mielestäni tosi hauska. Nyt olen vain vanha ja väsynyt. Kolme vuotta sitten meillä ei vielä ollut edes nykyisen talomme tonttia, eivätkä lapsemme vielä tienneet heidän synnyinkotinsa katoavan kartalta kahta vuotta myöhemmin. 

“Kolme vuotta sitten.”

Pikkuhiljaa lukijoita on karttunut. Ei tämän bloggaamisen takia kannata edelleenkään jättää päivätyötä kennelissä, mutta sosiopaattisen itseilmaisun tuoman mielihyvän lisäksi olen saanut tehdä myös erinäisiä blogiyhteistöitä. Tästä lämmin kiitos Pihla, Kaskipuu, Termex, Ponttiset, Stala, Narvi sekä Suomen Terveysilma. Näistä firmoista on löytynyt sympatiaa projektillemme sekä kannustuksen sanoja - ja toki olen kiitollinen myös yhteistöiden suomista aineellisista eduista. 

Sopivasta kulmasta kotimme näyttää ajoittain ihan ihmisasumukselta.

Google Docsissa minulla on dokumentti nimeltä “Talotoiveet”. Siinä on 86 sivua. Osa toiveista on toteutunut, osa muuttunut, osa ollut alusta astikin naurettavia. Yksi asia on kuitenkin matkan varrella tullut selväksi: tällä osaamisella ja ulkopuolisen suunnittelun ja projektinjohdon laadulla ja määrällä haukkasimme liian ison palan. Sen verran pahasti sen verran usein päähän (yleensä yläpäähän, mutta tuli sieltä iskuja vyönkin alle) nasahteli naakkoja tapulista. 

Mutta nyt siis asumme kuitenkin kodissa. IV-jorget ovat yhä pysyneet poissa hommiaan viimeistelemästä ja vähitellen pitäisi kai aloittaa pihatyötkin. Ja maalaus. Ja alapohjan rimoitus. Rahat paloivat kuitenkin siihen malliin, että lisälainaa ei enää tekisi mieli ottaa. Se voi hieman hidastaa tai sitten tarttisi itse tarttua toimeen, sahaan, vasaraan ja ensihoitajan tuomiin paareihin. 

Tämä pistorasia on mallinimeltään ABB Perse.

Koska isoa kerrottavaa ei edelleenkään raksahommien suhteen ole, otetaan tähän kertaus projektin etenemisestä. Sen otsikoksihan sopii vaikka

Prosessi / Näin sitä sählättiin

Ostimme tontin kesäkuussa 2019. Uskaltaisin sanoa, että paljon tätä parempaa tonttia ei tällä etäisyydellä kaupungin keskustasta näin rauhallisella sijainnilla ole ollut viime vuosina myynnissä. Vielä kun nuo kolme aamukuudelta räkyttävää tiskirättiä adoptoitaisiin Ambomaalle, niin sijainti tuntuisi vielä paremmalta.

Rrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrraksa-auto hankittiin heinäkuussa 2019. Joku kehtasi vihjata, että ranskalaiset autot olisivat huonoja. Ei pidä paikkaansa. Nämähän ovat ihan paskoja! Tällä tunnelmamunalla ollaan rutkutettu siellä täällä Suomessa ja roudattu kaikkea kipsilevyistä iPadeihin. 

“Osa toiveista on toteutunut, osa muuttunut, osa ollut alusta astikin naurettavia.”

Elokuussa 2019 tapahtui ihan konkreettisia asioita, kun maaperätutkimuksessa tonttimme todettiin olevan sataprosenttista savea Uuteen Seelantiin saakka. Perustamistapalausunto suosittikin, että taloon ei kannata päästää vettä lattian kautta. 

Marraskuussa 2019 rakennusvalvonta hyväksyi tuhertelumme talon pohjapiirrokseksi. Tämä taas tarkoitti, että aloimme kuvitella talotehtaiden olevan kiinnostuneita kauniista sieluistamme, vaikka ne koettivatkin vain päästä kähmimään kaikkein kalleintamme eli nahkakantista kukkaroamme.

Lopulta rakennusvalvonta vaati näin yksityiskohtaisen suunnitelman talostamme ennen kuin rakennuslupa heltisi.

Tammikuussa 2020 annoimme kenkää ensimmäiselle kolmesta(!) vastaavasta mestaristamme. Voi kun olisi tuolloin tiennyt, että vastaavan mestarin kanssa pätee sama kuin parisuhteessa: sitä voi kuvitella, että nurkan takana on joku kuumempi hanibeibe, mutta sieltä nilkuttaakin vesikauhuinen kujakatti, joka on pakkoraossa adoptoitava.

Raksa-autokin hajosi ja kunnolla hajosikin. Siitä tuolla myöhemmin lisää. 

Helmikuussa 2020 näimme ensimmäistä kertaa, miltä talomme voisi näyttää ulkoa. Saimme siis julkisivukuvat.

Kai tossa sitten voi asua.

Maaliskuussa 2020 selviteltiin niin maan perskurkkanasti. Ensin selviteltiin, kuuluuko jumbojettien jyly sisään taloon ja sitten, tuleeko kotona kylmä. 

Huhtikuussa 2020 tehtiin vihdoin talokaupat Eurohongan kanssa. Naapurien kuulemisessa tuli turpaan ja katsoimme parhaaksi loiventaa kattokulmaa. Uljaasta perinnekatosta tulikin vähän sellainen lerpahko runkku. 

Elokuussa 2020 päsähti rakennuslupa. Perääntyminen koko katastrofista kävi yhä vaikeammaksi. 

“Lerpahko runkku.”

Lokakuussa 2020 lyötiin tontti täyteen terästä. Paalutus alkoi ja niin muuten jumankekka alkoi rahanmenokin. 

Siitä se talo alkoi sitten marras-joulukuussa 2020 nousta. Olihan se hienoa nähdä seinien kohoavan. Vähemmän hienoa, kun niitä välillä myös vähän jouduttiin purkamaan. 

Nuoli osoittaa paikan, jossa viimeksi näin anoppini.

Vanhemmat blogin kuuntelijat saattavat vielä muistaa sellaisen taudin kuin korona. Olivat ne hassuja aikoja, kun setä ja täti miettivät, että kumpikohan meistä tänään kuolee sinne Alepan murokäytävälle. Koronavirusten lisäksi riitti lunta. Siinä oli timpurien kiva aloittaa hommansa tammikuussa 2021. 

Helmikuussa 2021 alkoi piharakennuskin nousta. Kirjoittelen muuten juuri tätä turausta kyseisessä rakennuksessa. Tää on ihan kiva. Pian menen saunaan. 

Vanhasta kodistamme tuli lopullinen lähtö maaliskuussa 2021. Se oli melkoista tantraluopumista se. 

Kevät 2021 taloa rakenneltiin, pystyttäjät olivat löytäneen parempia apajia, eikä heitä kummemmin loppuhommissa näkynyt. Timpurit hoitivat timmisti omaa osuuttaan päivästä toiseen. 

Viemärin ja Seija Ala-Kauttan herkkä kohtaaminen.

Kesäkuussa 2021 asennettiin lattialämmitys. Letkua meni kuin Arskaan vatsahuuhtelussa, kun alikulkukäytävästä ostetussa pullossa olikin muuta kuin kolmen tähden jallua. 

Sisätyöt etenivät nätisti kesän 2021. Kattoa paneloitiin, me maalailimme kaikenlaista ja IV-manuelit esittivät variaatioita W. A. Mozartin teemasta “Mutter, ich bin nicht hier!”

“Kumpikohan meistä tänään kuolee sinne Alepan murokäytävälle.”

Syyskuussa 2021 kotimme kotiutui entisestään, kun saimme koivulautalattiat. Lisäksi aktiivisista aktiivisimpana viikonloppuna taloon muurattiin tiilipiippu ja hellaleivinuuni. Kun vielä asennettiin ulko-ovetkin, niin sehän alkoi olla jo etäisesti talohko. 

Nonstoppolos näyttää, miten TikTok-sukupolvi muuraa 15 sekunnissa yhtä paljon mitä vanhat mestarit koko uransa aikana.

Lokakuussa ja marraskuussa 2021 sisähommatkin alkoivat olla valmiit. Jopa IV-sergiot olivat käyneet jotain työmaalla tuhnuamassa. Ja kappas, muutimme marraskuussa sisään. Huppista! Ja ehkä vähän jopa kippistä!

Virallinen käyttöönottotarkastus ja muuttolupa tuli joulukuussa 2021. Juhlistimme sitä saamalla piharakennuksen vesijohdon jäähän. IV-juanit ilahduttivat meitä asentamalla tuloilmaventtiilit seiniin ja voi poka kun olivatkin valinneet uljaat tuutteroiset ja vielä meiltä kysymättä!

TikTok-sukupolven edustaja muuraamansa hellaleivinuunin lämmössä.

Sitten ollaankin tässä vuodessa. Satoja tonneja rahaa, kymmeniä koronavirusvariantteja ja säiliöautollisia Kremlin paskapuhetta myöhemmin. Alkuvuodesta saatiin lyhyen ajan sisään verta katolle, vettä lattialle ja kakkaa pihaan. Muuten olemme elelleet kevään ja kesän hommia ennakoivissa tunnelmissa ja toisaalta myös ihan vaan elelleet - ihan kivassa kodissa. 

“Voi poka kun olivatkin valinneet uljaat tuutteroiset ja vielä meiltä kysymättä!”

Mutta jotta blogimme lukijat eivät pääsisi unohtamaan sitä tosiseikkaa, että kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me, muistutetaan siitä seuraavan otsikon alla, joka kuuluu

Takaiskut ja murheet / Etuoikeutettujen kootut marttyyriulinat

“Eikö me sovittu, että vattupensaaseen ei kakita? Pyykki haisee ihan - hei, mitä ruskeeta tuolta pulppuaa? Onko se öljylähde? Me ollaan rikkaita!” 

“Nyt tää pohjapiirros on tässä. Naapuritkin tykkää, kun ne saa ihailla meidän taloa tooooooosi läheltä.”

“Ai niin lapset. Me ei taidettukaan muistaa kertoa, että tää teidän syntymäkoti puretaan.”

Tästä kuvasta on vähän vaikea sanoa mitään hauskaa. Pieneen kasaan mahtuu 16 vuoden muistot.

“Kulta, osaatko sanoa, onko se rrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrraksa-auton perusominaisuus, että kaikki valot sammuu ja moottori pysähtyy kun ajetaan tässä motarilla?”

“Kyllä tää teidän talosuunnitelma on ihan ok. Meidän ainoa vaatimus on, että te rakennatte sen kuoppaan niin, että teidän taloa ei näy ollenkaan.”

“Me ei taidettukaan muistaa kertoa, että tää teidän syntymäkoti puretaan.”

“Ettikää uusi vastaava mestari. Mä en haluu enää leikkiä teidän kanssa. Te ootte kakkapäitä!”

“Mäkin otan loparit. En oo kyllä edes käynyt teidän tontilla ja muutenkin olin vähän pihalla, mutta asiantuntemattomuuttani kaivataan muualla. Heippa!”

Kuvassa komposti, etualalla.

“Naapurista terve! Me ollaan ton sähkärin kanssa mietitty, että kun teillä on tässä meneillään elämänne stressaavin vaihe, niin me voitaisiin vähän vittuilla ja uhkailla, jos sellainen suinkin passaa?”

“Ai kato, mä oon rakennusliikkeellä töissä. Päätänpä varastaa tästä talosta vähän sen asukkaiden omaisuutta.”

“Jésus Maria, löysitsä sieltä tukusta ne halvimmat venttiilit? Olikohan niiden nimi persrunk tai jotain sellasta? Aletaanko asentamaan, sain just pyyhittyä IV-suunnitelmalla bebani!”

Nykyään on voiteita, joilla näitä voi hoitaa. Hankalammissa tapauksissa joudutaan turvautumaan leikkaukseen.

“Diego. Mitäs sanot, jos jätetään katolla IV-hommat ihan kesken ja tullaan takaisin vasta, kun vedet on valuneet taloon sisään ja asiakas on raivona?”

“Sain just pyyhittyä IV-suunnitelmalla bebani!”

Eihän minulla näiden kolmen vuoden aikana oikeasti ole ollut juurikaan järkevää sanottavaa. Blogin asiasisältö mahtuisi afaatikon tviittiin. Iso osa blogista koostuu yhyyyhyy-uliuli-valivalin lisäksi mukahauskasta viisastelusta ja omassa nokkeluudessani piehtaroinnista (mukana myös haju). Ja kukapa muukaan niistä muistuttaisi kuin omassa nokkeluudessaan piehtaroitsija itse. Siispä tässäpä vielä 

Hörhöilyt / Vitsi kun mä oon hauska

Onko tontti? Vaihtoehtoja on kaksi. Joko on tontti tai sitten ei ole tonttia.

Kyllä se valmis talo vaan olisi ollut helpompi hankkia.

Tärkeintä on, että talossa on paljon pieniä tiloja, joilla ei tee mitään.

Meikäläisen taidolla ja kokemuksella talon piirtäminen tulee olemaan ihan yhtä iso riemuvoitto kuin koko muukin projekti!

Ei ne kyllä ennen osanneet rakentaa. Katsokaa nyt vaikka Hämeen linnaa!

“yhyyyhyy-uliuli-valivali”

Otettaisko muuttovalmis, sisusta itse vai avaimet käteen? Siinäpä pulma.

Ihquja mielikuvia piisaa, kun apinaa koijataan. Taloesitteet, nuo raksafantisoijien Anttilan kuvastot (ne tietää ketkä tietää). 

Mirbeli-Berberique se tässä vaan myy uutta ilmalämpöpumppua. Tai kiintoavainsarjaa. Tai ET-lehden vuosikertaa, koska myös lehtimyyjä soittaa kotiin.

Keitä ovat KVV-, HV-, EVVK- ja ties mitkä vastaavat?

Päätin sitten vääntää väkisin raksaläppää Heurekan dinosaurusnäyttelystäkin. Oon mä kyllä hauska. Täällä mä kierin lattialla ja lasken alleni.

Piisaiskohan tämä? 

Eiku vielä yksi juttu. 

OMASTA SEKÄ KAIKKIEN LÄHEISIÄÄN TERRORISOIVIEN MARTTYYRIASENTEELLA VARUSTETTUJEN VERBAALINARSISTIEN PUOLESTA HALUAN LÄMPIMÄSTI KIITTÄÄ JOKAISTA LUKIJAA.

 ERITYISKIITOS KAIKISTA KIVOISTA JA KANNUSTAVISTA KOMMENTEISTANNE. 

Eli siis niinku tiäkkö Kodotus kiittää. Ihan oikeesti.

“Kolme vuotta sitten keksin blogille nimen Kodotus ja aloin kirjoittaa.”

Kakkaa lumella - ei mennyt putkeen

Pitäisikö lopettaa bloggaaminen? Niinku nyt. Heti.

Ja että miksikö? No siksi, että minusta tuntuu, että niin kauan kuin kirjoitan tätä blogia, joku perverssi pikkujumala blogosfäärin nurkassa kehittelee kokkelipäisen konsultin raivolla uutta matskua. 

Ennen kuin menen siihen, esitellään IV-pablojen terkut poistoputkista:

Mä oon aina toivonut marsua...

...mutta kelpaa mulle hiirulaisetkin.

Sinänsä ihan hyvä suoritus. Ei mädäntynyttä vuohta, ei JVG:n feat. Paha Tapio sinkkua “Tissikaljasporttijee”. Vain pari palaa kivivillaa, joka oli kaiken lisäksi kuivaa. Ei paha, meidän IV-diegojen mittapuulla suorastaan huippusaavutus.

“Tissikaljasporttijee”

Mutta että mitäs sitä vielä keksitään? Vaikkapa sellainen juttu, että otsikoidaan sen alku vaikka että

Pihassa alkoi haista paska

Siis sellainen kunnon paska, ei mikään “lehmä usvaisella laitumella Akseli Villen-Gallelan maalauksessa” -tyyppinen kansallisromanttinen lehahdus. Olimme tätä putinin tuulahdusta pohtineet aiemminkin, mutta nyt auton eteen oli ilmestynyt sula kohta kunnon pakkasista huolimatta. Ja tämä kraatteri sykki sitä ihtiään.

Sinänsä harmittoman näköinen läntti, mutta haju kuin liettualaisessa lietealtaassa.

Voi Jésus Maria ja muut Mirjami-tädin latinorakastajat. Mitä helvettiä nyt taas?

Pikapäätelmä oli, että joko

a) viemäriputki on rikki maan alla ja sykkii visvaansa, joka on kyllästänyt maaperämme täältä Mumbaihin ja nousee nyt pintaan ja saamme syytteen ympäristörikoksesta

b) jöödit ovat jäässä, jää on tukkinut viemärin ja toistaiseksi sula sössä on noussut pinnalle

c) viemäri on tukossa ja dejá vu saatana! 

Aika nopsaan sain selville, että kökkögeysirin kohdalla on viemärin tarkastuskaivo, joten oli oletettavaa, että sieltä se lavrov tulvii. Ilta meni murehtiessa. Ilta- ja yöpisut käväistiin tekemässä ulkona talon nurkalla. Mahtavaa, kesämökkielämää hiihtolomalla. 

Kesäinen tuulahdus, ilman hajua. Piti tarkistella vanhoista kuvista, mistä lähteä kaivoa etsimään. Ei tämä kuva mitään auttanut.

Aamu menikin sitten synkempänä. IV-fridojen kämmäily oli niin tuoreessa muistissa, että olin melko totaalisen tilassa. Ei jaksa, ei. Soitin sentään KVV-IV-valvojalle, Seija Ala-Kautta soitteli maaurakoitsijalle. Heidän ohjeistamanaan projekti alkoi. 

Ensin piti kaivaa esiin viemärin tarkastuskaivon kansi. Ja se kun ei ollutkaan siinä, missä olisi liejusta voinut päätellä sen olevan. Ja vaikka olisikin ollut, niin alumiinisella lumilapiolla ei paljon routaista mursketta kaiveta. Siispä konevuokraamosta metallinilmaisin (20 €) ja uusi rautalapio (20 €). Seija Ala-Kautta hoiti. Minä istuin kirjastossa kiroilemassa. Kävin veskissäkin, kun joissain paikoissa on sellainen luksus kuin toimiva vesivessa.

“Voi Jésus Maria ja muut Mirjami-tädin latinorakastajat.”

Kaivonkansi löytyi puolitoista metriä eri paikasta kuin missä haisi eniten kremliltä. Toki Seija ja Nonstoppolos onnistuivat kaivamaan esiin ensin huleveden tarkastuskaivon, jotta ei olisi liian helppoa. 

Haju oli lupaava. Kaivonkansi auki ja katso: täynnä kuin oligarkin käteiskassa. Miinukset: kaivo oli täynnä ja tukossa ja haisi. Plussat: lieju oli sulaa, joten se ei ollut jäässä, joten ilmeisesti putkien eristys oli kunnossa. 

Karsee kuva, mitäs katsoit.

Päätimme yrittää hoonata tukkeumaa auki samaan malliin kuin edellisessä kodissammekin. Veikkasimme / toivoimme tukoksen olevan heti kaupungin pääviemäriä kohti menevän putken suulla. Haimme siis viisimetrisen paskarassin (13,90 €) ja koetimme kaivaa kadulta esiin kaupungin viemärinkannet nähdäksemme, löryykö potentiaalinen putinismi oikeaan suuntaan, jos tukos saadaan auki. 

Suojalaseista saa kätevästi Ray-Banit, jos roiskii riittävästi.

Metallinilmaisimella löysimme kaivonkannen. Hakkasimme jäät sen päältä, flunssainen Perintörinsessa laski isoon kattilaan kuumaa vettä, jota kaadoimme sulattaaksemme kannen ja saimmekin sen auki. Se oli väärä kaivo. 

Vieressä oli toinen. Sama prosessi. Väärä kaivo. 

“Päätimme yrittää hoonata tukkeumaa auki.”

Metallinilmaisin piippasi vielä kolmannessakin kohdassa. Se olisi kaiketi ollut oikea, mutta kaivajan haba alkoi jo hyytyä. Päätimme panostaa itse ongelmaan, eli tukoksen hoonaamiseen. Nonstoppolos ja minä koetimme vuorotellen tunkea rassia oikeaan kohtaan ja suuntaan. Hommaa hieman hankaloitti, että näköyhteyden katkaisi puolitoista metriä pyllykuraa feat. etupeppumehu. Nonstoppolos rytkytti vuoroin rassia, vuoroin puukeppiä, mutta rassi ei tuntunut sujuttuvan putkeen ja keppi oli luonnollisesti turhan jäykkä pätkä. 

Mmm. Marabou.

Nonstoppolos osoitti jälleen sitkeytensä ja osaamisensa. Olin kauempana kaivolta, kun hän yhtäkkiä hihkaisi, että kaivon pinta alkaa vajua. Kyllä! Hitaasti lörssö laskeutui kohti pohjaa, välillä putken suulla törähti, kun ilmaa purkautui putkesta, mutta koko ajan paska valui alaspäin. 

Ja olihan sitä timtsenkoa kaivon (eli maanpinnan) korkeudelle myös talon ja piharakennuksen viemäreissä. Jos jotain positiivista hakee, niin talomme lattiapinta on reilun metrin korkeudessa tarkastuskaivon kannesta, joten jonkinlaisena varoventtiilinähän tuo kaivo toimii. Parempi paska parkkiksella kuin kikkare kylppärin lattialla (vanha persemäläinen sananpasku). 

“Puolitoista metriä pyllykuraa feat. etupeppumehu.”

Vetelimme talon ja piharakennuksen vessoja puhdistaaksemme putket ja testataksemme liejun liikettä. Tuntui toimivan. Hieman ihmetystä herätti kaivon kolmas haara, johon oli pakkautunut samaa satsia kuin muuallekin. Ilmeisesti kyseessä on pelkkä umpikuja ja syvennys, koska minnekään tuon haaran ei pitäisi johtaa. Koetimme huuhdella senkin puhtaaksi ylimääräisestä soigynistä. 

Jesse-Jäbäleisson ja Irma Tussunoja os. Takajorma ovat juuri onnistuneesti hoonanneet pääviemärinsä. Nyt vähän sushia ja sampanjaa. #blessed

Putsasin rassauskepin ja lapioin ruskeimmat lumikokkareet ojaan, jonka omistamme ja jota saamme nykyään jopa käyttää. Putsasin rassin hangessa. Jööti lähti, haju jäi. Ja sitten pystyimme taas hengähtämään. Silti ehkä alkaisi riittää: vesijohto jäässä joulukuussa ja nyt helmikuussa IV-putkien vuoto ja tukkeutunut viemäri. Saisiko jo välillä ihan vaan niinku asua, tiäkkö? Et olis niinku tää talo ja nää niinku olis siellä, muttei varois, pelkäis tai stressais? Jooko?

Vaikka viemäri aukesikin, Seija ei enää ehtinyt vessaan.

Muutamat meistä juhlistivat tunteellista hetkeä käymällä, kyllä, juuri sillä. Päivän teemaväri toistui myös juhlakaffeilla:

Onko kaikki sittenkään, miltä näyttää?

Mutta vaikka kuinka meidän päivämme väri olikin ruskea, maailman sävy on nyt tummempi. 

“Pitäisikö lopettaa bloggaaminen? Niinku nyt. Heti.”