Työkalut varastettiin - työkalut palautettiin

Lähdetään siitä, että me emme osaa rakentaa taloa. Siksi muut rakentavat ja me maksamme. Ja jos talon hinta mitataan rahassa, sitä löytyy tililtä, pankilta tai kolkattujen mummojen käsilaukuista. Mutta jos hinta mitataan henkisenä taakkana, stressinä, unettomina öinä, lapsille tiuskimisina ja epämääräisenä puristuksena rinnassa, hinta alkaa olla turhan kova. Juuri nyt projektissa mennään aikamoisessa emotionaalisessa selvitystilassa. 

Vaikka en alan ammattilainen olekaan (enkä näillä kokemuksilla sellaiseksi haluakaan), niin olisihan se kiva, että joku kertoisi, neuvoisi ja aikatauluttaisi. Vaikkapa esimerkiksi, että ennen rännien asennusta kannattaa maalata otsalaudat. Kun nyt pensselöin kourujen alle valkoista, niin seurauksena oli tahroja enemmän kuin Eppu Normaalin paperilla. Ja kun yhtä tahraa koetti putsata, kädestä jäi toiseen kohtaan uutta maalia ja kun sitä yritti putsata, niin taas jäi seuraavaan kohtaan maalia ja arvon lukija varmaan ymmärtää, miten saaga jatkuu.

Sinne töpöttelin. Jälki oli erinomaista, jos tykkää valkoraitaisista ränneistä.

“Olisihan se kiva, että joku kertoisi, neuvoisi ja aikatauluttaisi.”

Mutta ähräsin kuin ähräsinkin kolme litraa valkoista maalia räystäänaluslautoihin. Eihän se pönikkä riittänyt, mutta toisaalta enempää ei olisi jaksanutkaan. Ja kun seuraavana päivänä alkoi taivaalta tulla räntää ja Trumpin pukamavisvaa, niin ihan sama. Katsotaan, koska jaksan jatkaa. Veikkaan että en. 

PRESSUMESSU

Pystyttäjiähän ei ole tontillamme pariin viikkoon näkynyt. Me olemme yksittäinen idioottiperhe, joka ei osaa vaatia (joskaan se mitään auttaisikaan) ja edellemme kiilaa isojen hirsifirmojen sopimuspystytykset. Yksinkertaistettuna: koska pystytyksen alkupuolella pystytys venyi suunnitellusta, se venyy nyt entistä enemmän. Osalla hommista ei ole kiire: terassin kansilaudat voi asentaa ihan mieluustikin myöhemmin, samoin terassin kaiteet. Mutta timpureilla alkaa tekeminen (ja vähän kärsivällisyyskin) loppua, kun pitäisi päästä tekemään hommia, joita ei pääse tekemään ennen kuin pystyttäjät vievät omaa osuuttaan eteenpäin. 

Suurin tulppa on nyt katot. Talossahan on jo peltikatto. Kiva. Siellä ollaan säältä suojassa. Huonommin menee piharakennuksella, jossa katteena ollut pressuviritys repsahti viikko sitten osin auki kovassa tuulessa. Sitten tuli pakkaslunta, joka täytti rakennusta. Sekin saatiin kolattua pois ja pakkaslumi ei ole pahaa matskua. Mutta sitten tulikin räntää. Ja kun räntä sulaa pressujen päällä, vesi alkaa lorista. Ja kun vesi lorisee hirsien päälle, sen katsominen tuottaa emotionaalista tuskaa. 

Ei tuolta nyt niin paljon vettä tule sisään. Paljon vähemmän kuin Viagaran putouksista.

“Koska pystytyksen alkupuolella pystytys venyi suunnitellusta, se venyy nyt entistä enemmän.”

Tähän varmaan piinkova hirsimies sanoo, että kato hirsi kato kyllä kestää ku se on kato puuta ja se kuivuu kato. Näin kannattaa sanoa etenkin, jos kyse ei ole itselle rakennettavasta talosta ja saa asiakkaalta rahaa. Mutta asiakas (lausutaan minä) on silti aika huolissaan, kun porausreikään valuu vettä ja tapitus imee kosteutta. Nyt meni kyllä vähän rivon kuuloiseksi. 

Ratkaisu: miljoonalla vittusaatanaperkeleellä ryyditetty ja apinan raivolla kiipeilty amatööripressutus. Leathermanilla ja niittipyssyllä aluskatteen palasia pahimpiin kohtiin ja lautoja ohjaamaan vesivanoja edes vähän kauemmas hirsistä. En tiedä, miten onnistui, mutta sainpahan kiroilla ja vaatteeni märiksi. Toki jos viimeisen kuukauden aikana piharakennukseen olisi saatu se aluskate, olisin voinut säästää kirosanani esim. suljetun osaston perjantaibingoon, joka on piakkoin edessä. Tunnustan, etten ole ihan kärryillä, kenen vastuulle noiden rakenteiden suojaus kuuluu. Mutta oletan, että se on sinänsä sama, koska kaikki on kuitenkin rakennuttajan vastuulla ja rakennuttaja maksaa kaikesta - myös toisten mokista ja puutteista. 

Veikkaisin, että ainoa kerta, kun tunnen iloa kuullessani lorinaa on hetki, jolloin pääsen ekaa kertaa kokeilemaan uutta vessanpönttöä.

“Tapitus imee kosteutta.”

ÄÄNILOUKUT

Timpurit ovat ähränneet ääniloukkuja. Lentomelualue laajenee suunnitelmien mukaan lähivuosina liippaamaan tonttimme rajaa. Lentomeluahan on viimeisen vuoden aikana riittänytkin, syksylläkin yksi paarma erehtyi surisemaan terassille. Siitä piti tehdä erillinen selvitys rakennusvalvontaan. Ratkaisu löytyi maksamalla 5000 euroa insektioakustikolle, joka kirjoitti paperiin, että paarma on hyönteinen, aijaijaijai paarma! Leima tuli Lupapisteestä.

Ääniloukut kuitenkin tarvitaan. Siispä vesikaton suuntaisesti tulee kovaa kivivillaa ja kipsilevyä - hirsilahkolaisten suosikkimatskuja molemmat. Saisikohan tuohon vielä yhdistettyä muovisen höyrysulun ja sädesienirisoton? Ja kuten kaikkeen, niidenkin tekemiseen menee aikaa ja aika todellakin on rahaa. Tosin timpureillemme kyllä maksan mieluusti, he ovat aktiivisesti viemässä asioita eteenpäin silloinkin, kun tuntuu, että muita ei kiinnosta. Ja eihän oikeasti ketään kiinnostakaan. Itse kaipailisin ehkä liikaakin kädestä pitäjää ja olkapäätä, jota vasten nyyhkyttää miehekkään hysteerisesti, mutta ihan skarpit ja aktiiviset ammattilaisetkin kelpaisivat. Sellaiset, jotka vastaisivat ripeästi, olisivat ajan tasalla tai parhaimmillaan jopa ennakoisivat, miten asiat etenisivät jouhevimmin (“maalatkaa otsalaudat ennen kuin rännit asennetaan”). Mutta nyt joku ehkä reagoi johonkin ja toinen toiseen ja kolmas vinkkaa, että termospullo olisi kannattanut ottaa kuopasta ennen kuin sen päälle valettiin kuusi tonnia betonia. 

Teippi kun auki on, sinne kosteus tekee asunnon.

“Aijaijaijai paarma!”

Ja ex-viemärisukeltaja sieltä keikyäläisestä sakokaivosta ulisee, että kuulostan vähän epäreilulta. Arvon ex-viemärisukeltaja, totta helvetissä kuulostan! Tämä on minun blogini, jossa minä kerron minun näkökulmastani, miten minun perheelleni tehdään taloa. Toki Titanicin neitsytmatkaan verrattuna projekti on (ainakin toistaiseksi) sujunut mallikkaasti. Mutta esim. toiveemme siitä, että hommat hoidettaisiin niin, että piharakennus olisi mahdollisimman pian muuttokunnossa, ei näy mitenkään. Asiaa toki edesauttaisi että piharakennuksessa olisi katto, minkä jälkeen voisi tehdä alapohjaa, kun sisään ei enää sada. Eli ei päästä vapuksi omalle tontille. Se taas tarkoittaa seuraavaa muuttoa. Ja muuttohan on - kuten tiedämme - elämän stressaavimpia asioita heti pinseteillä ja ilman puudutusta suoritetun hypotalamuksen poiston jälkeen. 

Mutta hei, hiljaa hyvä tulee. Vai oliko se vatsahaava? Ei kaikki voi osata kaikkea, jotkut ei osaa edes mitään.

Vinkki: jos perkeleellisen lumisen talven jälkeen tontilla on puutavaraa kateissa, homeen haju johdattaa keväällä sen luo. Vähän kuin Hannu ja Kerttu, mutta Hannulla on hepatiitti.

“Ei päästä vapuksi omalle tontille.”

Lisäksihän meiltä varastettiin tyhjästä ex-kodistamme kamaa. Laitetaan siksi otsikoksi

MEILTÄ VARASTETTIIN TYHJÄSTÄ EX-KODISTAMME KAMAA

Jepjep. Näin kävi. Mutta ei tämäkään varkaus ollut ihan standardimeininkiä. Koska ex-talomme on vielä hallinnassamme eikä sitä ole luovutettu virallisesti eteenpäin rakennusfirmalle, olin huolissani putkien sulana pysymisestä. Talostahan napattiin lämmöt pois ja tyhjättiin patterit viikkoa aiemmin. Sitten alkoi kuitenkin pukata pakkasta. Rakennusfirmasta toimitettiin ystävällisesti pari raksalämmitintä, joilla vesimittarihuone pysyisi plussan puolella. 

Kun sitten piipahdin jälleen kerran roudaamassa jotain karseaa paskaa välivarastoon, huomasin kaveriltamme Juholta lainatun Makitan ruuvinvääntimen ja hylsysarjan kadonneen eteisestä. Epäuskoisena kiertelin talossa ja varmistin, etten ollut jättänyt niitä jonnekin muualle. En ollut. Pöllitty. Ikkunoita ei ollut rikottu, ovet olivat lukossa. Kuka, mitä, häh?

Olisiko tuossa vielä jotain pöllittävää?

“Pöllitty.”

Soitin talofirman projektinvetäjälle ja hieman anteeksipyydellen esitin asiani. Että olisikohan työkalut mahtaneet tarttua niiden heebojen matkaan, jotka kävivät tuomassa talolle lämmittimet? Ymmärrettävästi hän epäili, ettei näin voinut olla, mutta lupasi tsekata asian. Minä lähdin tilapäiskämpälle,

Sitten tuli puhelu. Toinen kämpillämme käyneistä kaiffareista pyyteli anteeksi aika monta kertaa. Olivat luulleet, että kaikki kämpillämme oli jo hylättyä kamaa ja napanneet työkalut mukaansa. Lupasi tuoda ne pikapikaa takaisin. Pyyteli lisää anteeksi ja selitti, etteivät todellakaan aikoneet varastaa niitä. Olin hieman herkkänä, kun kerroin, että olemme tehneet talosta nelisen vuotta lähtöä ja nyt viime metreillä tulee vielä tällaista. Mies pyyteli vielä anteeksi. 

Työkalut palautettiin. Saatiinpa vielä kahvipaketti ja suklaalevykin. Myös projektinvetäjä laittoi viestin ja pahoitteli huonoa tiedonkulkua asiassa. 

Kuvassa varastetut kamat ja korvaukseksi saatu kahvi ja suklaa, jotka on varastettu Alepasta.

“Olivat luulleet, että kaikki kämpillämme oli jo hylättyä kamaa.”

Toki jos asiaa vielä vähän miettii, niin onko ok napata kysymättä kamaa toisen kotoa? Tai jos ajattelee, että talo ja sen irtaimisto ovat jo siirtyneet työnantajan omistukseen, onko ok napata kysymättä kamaa työnantajalta? Näitä pohti jo Platon. Platon on Pluton isä. 

Tällä hetkellä on sellainen olo, että ei oikein jaksaisi. En näe meitä asumassa uudessa talossa enkä näe sen edistystä. Joka kerran, kun olen iloinnut ja/tai innostunut, on tullut uutta räntää porstuaan, joten en oikein uskalla iloita/innostua. Perusasiat ovat vielä projektissa sentään kelvosti, joskin sateisen syksypaskan jälkeen alkaneen talvipaskan jälkeen on alkamassa märkä kevätpaska. Ehkä vähän turhan positiivisesti sanottu.

Yllä oleva on kirjoitettu maanantaina. Sen verran tämän hapantunutta Gevaliaa hörppineen avautujamummon on nyt pakko vetää takaisin, että lähetin puolisoni Seija Ala-Kauttan tiistaina työmaapalaveriin. Paikalla oli vastaava mestari, timpurit ja jopa pystyttäjät osasivat vielä reitin takaisin tontillemme. Kävivät asioita läpi ja ilmeisesti piharakennukseemme saatetaan nyt vihdoin laittaa katetta. Rautakaupasta tilaamamme palovillat ja kipsilevytkin tuotiin palaverin aikana tontille. Toki palovillat olivat väärää laatua ja jouduttiin lähettämään takaisin, mutta ehkä tässä taas yksi aallonpohja on ylitetty. Ennen seuraavaa. 

Minkä syksy kastelee, sen kevät mädättää. Vanha viidakon sananlasku.

“Platon on Pluton isä.”

 

OJAA, NO JAA

Muitakin tekstareita lähettelin. Operaatio oja. Se oja, jonka omistamme, mutta johon emme saa johtaa omia hulevesiämme. Se oja, jonka kaupunki lupasi kunnostuttaa kustannuksellaan. Oja, josta Kaupungin Yrmeä Rakennusosaston Päällikkö-Älähtelijä sanoi, että voimme sen kunnostuttaa omaan piikkiimme ja maaurakoitsija voi laskuttaa kaupunkia, jos haluamme. 

Maatyöurakoitsijahan ei halunnut tehdä erillistä 330 euron laskua, koska meitä oli helpompi laskuttaa eikä ylimääräistä työtä kannata tehdä. Siispä selvittelin, miten asia hoidetaan. Voimmeko laittaa laskun yksityishenkilöinä kaupungille? Kaupungin pomo selvitteli asiaa (eri kaiffari kuin yllämainittu kuukausipalkkainen urahtelija). Tammikuun puolenvälin jälkeen ei kuulunut mitään. Laitoin pari päivää sitten tiedustelun, oliko jotain selvinnyt. Sain viestin:

Tilinumero ja summa? 

Laitoin. Sen koommin ei ole kuulunut. Palaan asiaan juhannuksena. Onni on oma oja. Minulla on sille nimikin. Se kuulostaa vähän samalta kuin “etunoja”.

Tiesitkö, että yhteen hirsiporaukseen mahtuu koko Genesaretinjärven vesi ja kaksi kalaa?

“Tilinumero ja summa?”

PEHMEÄ SÄHKÖJÄNIS

Pohdimme myös sähkökalusteiden mallia. Purkukämpässämme on jälkeenjääneisromanttiset pömpökkeet eli Schneiderin Renovat. Aluksi pohdimme niitä uuteenkin taloon, mutta olisivat tulleet muita malleja kalliimmiksi ja eiköhän nuo ole jo nähty. 

Sähköurakoitsijamme suositteli Schneiderin Exxacteja. Hänen katteensa lisäksi niissä ilmeisesti toiminnallisuuskin on kelpo tolalla. Ja kivaltahan ne näyttivätkin. PAITSI ETTÄ MIKSI JOKA JUMALAN KOJEESEEN PITÄÄ TURAUTTAA FIRMAN LOGO? Miksi minun pitää antaa omasta kodistani mainostilaa firmalle, jonka kamoista olen jo kalliisti maksanut? Ei käy. En ota. 

Vaihtoehdoiksi jäivät Enston Intro ja ABB:n Impressivo. Urakoitsija suositti Impressivoa. Otamme siis Impressivot. Ne on saatana katkaisijoita eikä mitään sielueläimiä!

Hieman tosin ihmetyttää usb-latauspistokkeet. Onko tosiaan niin, että keskustayksiön kokoiseen laattaan ei tämän päivän insinööri ja disaineri ole osanneet tunkea kuin kaksi reikää? Ihan oikeasti? 

Täten Kodotus-blogin visuaalis-tekninen osasto tarjoaa apua. Sieltä ABB:n ja Enston kuukausipalkkainen Senior Head of Electric Apparatus Human Resources Affiliate Pylly Management Humankind Flower Power Kiss My Jazz Co-ordinator -koordinaattori voi vapasti kopypeistata nämä suunnitelmani. En ehkä osaa rakentaa hirsitaloja, mutta toisaalta osaan saada kuolettavan sähköiskun nappiparistosta. 

“Miksi minun pitää antaa omasta kodistani mainostilaa firmalle, jonka kamoista olen jo kalliisti maksanut?”

P.S. Juho, eikö olekin kiva lainata kaverille työkaluja ja lukea blogista, että ne on varastettu. That's what friends are for!

“Lähdetään siitä, että me emme osaa rakentaa taloa.”