Hattara - tosiäijän herkku

Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus. Koska olo on ollut suurimman osan aikaa kuin lämpöisillä pilvillä tanssisi, olen pohtinut, mikä herkku symboloisi tätä tunnetta parhaiten. Ja nyt tiedän: hattara.

Kyllä. Se ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa, joka ensin on hetken suussa ja sitten ei enää. Juuri kun kuvittelet puraisevasi sitä, se onkin enää makea häivähdys kielen päällä.

“Ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa”

Sieltä Kuusamon kunnankääpientunnistaja Kuppamulkkersson kyselee, miksi kaltaiseni proteiinia lihasmassaksi muuttava ja karhuja paljain käsin tappava alfaturo nyt hattarasta (iik, hiilareita!) vaahtoaa? No siksi, että tämä turo meni ja osti - rumpujen pärinää - hattarakoneen. Eikä mitään metroseksuaalien suosimaa hattarakoneen light-versiota / irvikuvaa, jolla jossain ipa-maisteluillassa kiepautetaan pari napanöyhdän kokoista nekkua vartissa. Ei! Ostin ammattivehkeen, jolla saadaan vartissa rykmentillinen erityislapsia vielä erityisemmiksi, kun hommaan lisätään sokerihumala. 

Tämä on KONE, Pohjois-Amerikassa tehty sellainen. Jos se voisi toimia dieselillä ja rakastella telaketjuila, se toimisi dieselillä ja rakastelisi telaketjuilla. 

Kato nyt: 780 hevosvoimaa ja oma ydinreaktori.

Ja että siis miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että olen pidempään ajatellut, että hattarakone olisi kiva ja nyt sellainen tuli vastaan sopuhintaan. Sopuhinta on siis kymmenen kertaa enemmän kuin millä Torissa myydään niitä hattarakoneita, jotka siirtyvät parin käyttökerran jälkeen keittiön alakaappiin pitämään seuraa jäätelökoneelle ja kuivuneelle anopille. Mutta jollen vielä maininnut, niin tämä onkin KONE. 

Prosessi oli suhteellisen lineaarinen: bongasin koneen Torista ja sovin kaupat seuraavalle päivälle. Jo ennen kuin olin koneen - tai siis KONEEN - saanut käsiini, olin opiskellut hattarantekoa YouTube-videoiden avustuksella. Väitöskirjan tutkimussuunnitelmakin alkoi olla aiheesta hahmoteltuna. Pilvenhahtuvain kaltaiset sokericumulukset lipuivat silmissäni ja tikkuni tökki vaaleanpunaista makeaa herkkua kuin räppäri bändäriä backstageen backstagella. Jossain vaiheessa ehdin myös pohtia, olenko idiootti, mutta koetin vältellä vastausta.

Kuollut asiakas paras asiakas sano kärpänen kun hattarakoneeseen kuoli (vasemmassa reunassa).

Saatoin mennä asioiden edelle, kun vasta kaupoista sovittuani laitoin Tallinnasta tilaukseen erimakuisia hattarasokereita. Olimme nimittäin menossa tyttäreni Perintörinsessan kanssa viikonlopuksi kyseiseen kaupunkiin. Sokerikaupan kommunikointi ja asiakaspalvelu olivat kyllä erinomaisella tasolla: tilaukseni nimittäin luvattiin toimittaa hotellimme respaan minua odottamaan.

Tallinnaan tasaisesti

Lähdetään vaikka siitä, että puolet matkasta piti puristaa bärssellä, jottei M/S Finlandia olisi kaatunut. Se oli pienestä kiinni, mutta yhdistelmä jalan painamista lattiaan ja pakaranhallintaa piti laivamme pinnalla. Hieman lohdutti, kun laivan kaupassa kassahenkilö kuvaili keliä termillä “perussyksy”. Meistä se oli kyllä pari piirua maailmanlopun suuntaan. 

Perintöikkunarinsessa

Kävin eKr. eli ennen koronaa vuorokesinä kummankin lapseni kanssa Tallinnassa niin, että minulla oli polkupyörä mukana ja lapsi istui tarakalla - tai jopparilla kuten Pohojammaalla tavatahan sanua. Nyt noita könttejä ei enää tarakalla raijata, joten isällä ja tyttärellä oli omat jalgrattaat. Ratkaisu oli erinomainen: vaikka matkat eivät sinänsä hillittömiä olisikaan, pyörillä pääsimme niiiiiiiin paljon näppärämmin paikasta toiseen kuin kävellen / riksalla. 

Tallinnalainen pissauuni.

Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä menivät leppoisasti: söimme erinomaisista erinomaisinta pizzaa (ja ekana iltana nautimme paikallisia herkkuja pienessä tunnelmallisessa ravintolassa nimeltä Burger King). Teimme pikavisiitin VR-lasien ihmeelliseen maailmaan Protossa, jossa meillä oli aikaa vain tunti, kun paikka menikin yllättäen kiinni klo 14 eikä klo 18 kuten tavallisesti. Ja saimme ne sokerit:

Juhlin sokerien saamista laittamalla tuplasatsin huulikiiltoa.

Alfauros minussa karjui riemuaan, kun kaivoimme paketista vadelman-, mansikan-, omenan-, vesimelonin-, banaanin- ja jäätelönmakuiset pönikät hattarasokeria. Taivutin silkasta ilosta pari putkea mutkalle ja suihkutin Axea nivusiini.

“Puolet matkasta piti puristaa bärssellä.”

Paluumatka oli onneksi tasainen kuin mieli riittävän vahvoilla psyykenlääkkeillä. Kotosalla pääsimme sitten testaamaan maailmanluokan makuja. Korkeimmalle raadin arvioissa nousivat omena, meloni ja banaani. Jäätelö oli vähän liikaa kuin halpakopio Lidlin suklaabanaanien täytteestä. Vadelma ja mansikka olivat, no vadelmaa ja mansikkaa. 

Tytär ihmetteli, kun hattarasta tuli paha olo jo ennen kuin oli edes sitä syönyt.

Pohdinnassa on, jätänkö pikkuhiljaa päivätyöni ja bloggaamisen, koska hattarabisnes on tulevaisuuden ala ja tulee tuottamaan aivan jäätävästi. Suunnitelmissa on muun muassa pekoninmakuista hattaraa persujen puoluekokoukseen, lepakonmakuista hattaraa Tuska-festareille, energiajuoman makuista hattaraa mopomiitteihin, hampunmakuista hattaraa Hörhölän hippipippaloihin ja punamullan makuista hattaraa Perskurkkanalan perinnefestivaaleille. Tuotekehittely on alkanut. Coming to hygieniapassi near you.

Palataan loppuun pilvenreunalta vielä muistojen bulevardille. Siispä:

3 vuotta sitten

Kerroimme lapsillemme, että kotimme katoaa maailmankartalta ja alamme rakentaa uutta taloa. Ja vituiksihan se meni.  

2 vuotta sitten

Paalutuksen jälkeen näytti olleen vähän tyhjäkäyntiä päätellen siitä, että pohdin sieluni myymistä ja kaupallisia yhteistöitä. Olinpa nuorena hulvattoman hauska veikkonen. Nyt olen enää sieluton kääpä. 

Koska olen pikkuhiljaa liukumassa sisustusbloggariksi, laitetaan tähän Tallinnan Kaubamajan näkemys boho-bumbelista.

Vuosi sitten

IV-pellehermannit olivat asennelleet kattotötteröihin letkupötkylöitä mitä energiajuomalla lutraamiseltaan ehtivät. Lattiaa rouhittiin hiottiin sekä vahattiin, keittiötä kahattiin (rimmasi paremmin) - tosin päin helevettiä. Vastaava mestari ajoi peurakolarin. Peura kuoli, vastaava mestari vähemmän. 

Näköjään aika paljon talossa pörhellettiin: oli laatoitusta, lamppujen, astianpesukoneen, työtason ja liesituulettimen hankintaa ja mädäntyneen peuranperseen näköisten pistorasioiden asentelua. Ja kappas, tuolloinkin masensi. Lähinnä kaikki. 

“Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus”

Halpaa kiveä - kallista sähköä

Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi. Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan ja vaihtaa ne seuraavan kerran jouluna puhtaisiin. Vähän taisi olla kesän viimeisten hitaiden epätoivoa ilmassa silläkin hyttysellä, joka vielä ehti minua terassilla imeksiä. Kehtaako sellaista öttiäistä enää edes tappaa, kun tietää sen kuitenkin kuukauden sisällä jäätyvän munasarjoistaan mustikanvarpuun?

Nythän on ollut kyllä mitä mainioimmat ilmat. Lähes joka päivä olen päässyt harmittelemaan, kun ei tänäänkään jaksanut maalailla talon nurkkalautoja. Hyvähän ne olisi saada tuulelta suojaamaan, etenkin kun lokakuussa

sähkön hinta nousee yli viisinkertaiseksi 

Olen ollut erittäin tyytyväinen sähköyhtiöömme, Keravan energiaan. Hinnat ovat olleet maltilliset ja raha ei ole valunut australialaisille eläkerahastoille tai Mikael Liliuksen bilepottiin. Meinasi pikkuisen  nieleksityttää, kun heinäkuussa 11 senttiin kilowattitunnilta nousseen sähkönhinnan piti pompsahtaa lokakuussa kivasti 59 senttiin. Jouluun saakka siis olisi pitänyt maksaa kilowattitunnista hintaa, millä Prisman paistopisteeltä saa croissantin. Sen jälkeen hinta voi toki yhä nousta tai laskea, mistä näitä tietää. 

“Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan.”

Olin salaa toivonut, että Keravan energia olisi tarjonnut asiakkailleen vähän löysää ja lämmintä, mutta tökkäsikin aika jäykkää ja kylmää kakkoseen.  Pari viikkoa ehdin jurnuttaa perinnetalon nurkassa, kunnes Keravan energialta tuli uutta tietoa, että ihan noin korkealle hinnat eivät nousekaan. Nykyinen sähkösopimuksemme tuleekin olemaan 49 senttiä kilowattitunnilta jouluun asti. Jos olisi valmis sitoutumaan kahdeksi vuodeksi, määräaikaisen sopimuksen hinta olisi 29 senttiä kilowattitunnilta. Vaihtoehtoina on siis joko aika kova hinta ainakin jouluun saakka tai aika pitkä aika.  

Suunnattoman suosion saavuttanut #raksaslogan sopii lokakuusta lähtien kuvaamaan myös sähkölaskun suuruutta.

Mutta kamoon, 49 senttiä kilowattitunti. Sillähän ostaa Petroskoista jo vähän käytetyn ydinvoimalan ja vielä jää rahaa puolikkaaseen vodkapullolliseen metanolia. 

Toistaiseksi on ollut sen verran lämmintä, että lämmitystä ei ole juurikaan kaipaillut. Säädimme Sipoon metsäsiantuntijat ry:n emerituspuheenjohtaja Laurien kanssa maalämpöpumpun tuhinaa vähän maltillisemmaksi. Lauriella oli kokemusta lämpökäyrän kanssa värkkäämisestä ja hänen neuvoillaan laskimme lämpöjä, mutta jätimme käyrää hieman koholle 0-5 asteen ulkolämpötiloissa. Tuolloin Laurien mukaan ulkona usein tuulee ja pieni suhteellinen lisälämpö kompensoi tätä. 

Tässä on käyrie, jonka teki Laurie.

Lauriesta oli triplasti enemmän iloa kuin Tom Allenin “käyttöönottokoulutuksesta”, joka oli kuin hyvä lyriikka - herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Plussaa oli myös, että Laurie osasi käyttää maalämpöpumppuamme eikä sammuttanut talomme lämmitystä - toisin kuin KVV-IV-valvojamme taannoin talvella. 

Sauna sanoo soo soo soo!

Ennen joulua meille tuli rinnan jäitä liuottamaan Narvin Löylyvalmis-kiuas. Olemme olleet siihen erittäin tyytyväisiä; on ollut luksusta päästä saunaan käytännössä aina ja heti kun siltä on tuntunut. Ja siltä on kyllä tuntunut. Ainoa kauneusvirhe johtuu sähköurakoitsijastamme, jonka mielestä käyttöohjeet ovat sanonkomäkenelle ja mukana tulleilla osilla voi heittää silkkiuikkua (Podiceps cristatus). Hänpä siis kytki kiukaan pikaliittimillä mukana tulleen asennusliuskan sijaan sillä seurauksella, että kiuas pomppaa välillä pois täysteholta. Asennuksen laskutti kuitenkin täysteholla. 

“60 senttiä kilowattitunti.”

Nykyisillä sähkönhinnoilla saunominen on ollut riittävän kustannustehokasta, mutta lokakuun alusta saunaa ei voi enää pitää valmiudessa. Pelkkä muhimislämpötila maksaisi monta sataa euroa kuussa. Siksipä syyskuun viimeisenä päivänä napsautamme haikein mielin saunan pois päältä. Vielä en tiedä, miten ja millä korvaamme saunomisvajeemme. 

Horrostajat Habitaressa

Maineikkaana influensserina minulle satelee erilaisia etuja kuin Anskulle fakseja. Kodotus-yritysimperiumiin on viime vuosina pitänyt palkata useampi kymmenen työntekijää ihan vain pitämään ylenmääräiset tuotelahjat poissa konttoriltamme. Toimitilojemme kuudesta kerroksesta eteläisessä Helsingissä (köh, Eira, köh) kaksi on käytännössä pelkkää varastotilaa. Nyt kun kaikki 386 kodotuslaista jo ajelevat lahjoituksena saaduilla Tesloillaan ja katselevat Samsungin The Frame -telkkareista Salkkareita, loput seitsemän Teslaa ja 63 Framea lojuvat käyttämättöminä konttorillamme. Puhumattakaan sadoista iPhoneista ja Apple Watcheista, Pleikka vitosista sekä Vuittonin ostoskasseista. Ne kolmetoista Kobe-härkääkin alkavat olla ongelma, sillä vaikka niiden liha olisi kuinka herkullista, niiden kakka haisee siinä missä peruslemmujenkin. Varsinkin AD-jäbä Nicozuganov jaksaa tästä Balin retriiteissä avautua.

Messukeskuksen kansainvälisetkin vieraat voivat desfioida kätensä.

Mutta ei kuormiteta teitä tavallisia kuolevaisia meidän somejumalien harteilla kannattelemillamme huolilla. Ette te koskaan kuitenkaan tajua. Mennään sen sijaan Habitareen, jonne sain liput ja arvoinkin niistä osan Kodotusta jumaloivien fanien kesken. Sen suurempaa mellakkaa ei tällä kertaa onneksi syttynyt. Kodotus-fanit ovat pääosin rauhallista sakkia, mitä se yksi oranssi pelle siellä Amerikassa nyt välillä vähän turhautumistaan raivoaakin. 

Glrian kti sallistuu malta saltaan säästötalkisiin. Mistä sä visit lupua?

Aiemmin kävimme Habitaressa tsekkailemassa talotoimittajia ja sisustusideoita. Nyt kun taloa on sentään jo vähän rakennettu, eikä rahaa ole enää sisustaa, tilanne, fiilis ja asennekin olivat hieman toisenlaiset. Ja se yleisfiilis oli edelleen väsy - väsy raksaamiseen, väsy kiertelyyn ja väsy messukarkkien kahmimiseen. 

Sanni, jos luet tän, niin mun sectorille saa kyllä laittaa alarmia. Mä ehkä soitan sulle.

Seija Ala-Kauttan kanssa kuitenkin tunnollisesti haahusimme koko messukeskuksen läpi. Silmämme pyörivät kuin Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit. Ei vaan tärpännyt. Kivannäköistä kamaa toki ständeillä oli ja sähkönmyyjäsällitkin olivat kokeneet reinakarnaation liittymäjäbinä. Ei vaan ole ylimääräistä kuutta tonnia laittaa Aarnion pallotuoliin. Tai siis olisi, muttei vaan huvita. 

Aleksis Liuskekivi ja seitsemän reissua

Tämä taloproggiksemme on ollut alusta asti leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla. Varmistaaksemme, ettei jatkossakaan kukaan missään koskaan kärsi enempää kuin me, päätin hankkia jo ensi kesällekin pankkoon pientä puuhattavaa. Nämä pienet ja näppärät puuhapalikat ovat muutaman miljardin vuoden ikäisiä liuskekiviä. 

“Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit.”

Jotenkin ajattelin, että liuskekivet olisivat sellaisia kylppärin lattialaatan paksuisia lipareita, jotka saa kerralla kärryyn ja kotipihassa ne levitoivat automaagisesti paikalleen. Eipä olleet. Olivat itse asiassa jykeviä kuin NHL-kiekkoilijan leuka kasvuhormonikuurin jälkeen ja painavia kuin Putinin synnit. 

Kivi on englanniksi rock.

Olen metsästellyt liuskekiviä jo pitkin kesää, mutta ryökäleet pyytävät niistä melkoisia hintoja. Kamoon, vanhaa kiveä. Ja jos jossain liuskekiviä onkin lahjoiteltu pienempiä määriä, ne ovat menneet ennen kuin olen ehtinyt sanoa edes kyr-. 

Sitten Internetin Messengeriini tömähti viesti, että tarjolla olisi parisataa isoa ja isohkoa (piti paikkansa, toim. huom.) liuskekiveä talon pihasta itse kaivaen. Hinta: euron per kivi. Siitä tuli diili nopeammin kuin ehdin sanoa per-. 

“Leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla.”

Kärry vuokralle Puuilosta. Kolmekymmentä kilometriä ajoa Kehän varteen. Paikalla äärimmäisen mukava naisihminen ja hänen poikansa. Minulla oli apuna 13-vuotias Nonstoppolos, joka hämmästytti jälleen aikaansaavuudellaan. Aikaan nimittäin pitikin saada: kivet eivät tosiaan olleet mitään rimpuloita, vaan painoivat 10-30 kiloa kappale. Ja jos kärryyn sai lastata viitisensataa kiloa, niin aika nopeasti selvisi, että yhdellä, kahdella tai kolmellakaan reissulla tätä Stonehengeä ei kotipihaan kärrätä. 

Niin vähän ja niin painavia.

Meille oli tarjolla nokkakärryt, rautakanki, pari lapiota ja - mikä parasta - niiden käyttelyapua. Kivikauppiaat nimittäin itse asiassa kaivoivat ja irrottivat kivet pihastaan käytännössä itse. Kivet oli aikoinaan hankittu Westendistä ja jostain Mannerheiminten tienoilta (käytettyjäkin siis kaiken muun lisäksi!) ja nurmikko oli kasvanut niiden päälle. Kivet olivat kuin Titanicin upottanut jäävuori - suurin osa väijyi piilossa pinnan alla. Sievä pieni liuskekivi paljastuikin jönäkäksi laataksi, jolla oli paksuutta parhaimmillaan yli kymmenen senttiä. 

Yksi tällainen jötkäle mossahti totta kai vasemman käteni keskarille kärryä lastatessamme. Sen verran elosalamoita silmissä säkenöi, että pohdin jo, pitääkö minun peruuttaa maailmankiertueeni Steve Vain kakkoskitaristina. Onneksi pahin vältettiin, sormi oli turpiinsa saaneen näköinen, mutta jokseenkin toimiva. Kuten omistajansakin. 

Tuossa vasemmalla on se kivi, joka teki keskaristani Rainbow-limpun.

Lienee siis tullut jo selväksi, että nyt oltiin louhintahommissa. Olen näköjään varoittavalla esimerkilläni onnistunut kasvattamaan pojastani melkoisen työmiehen. Nonstoppolos lastasi kiviä nokkakärryyn, kiskoi niitä kadun varteen peräkärryn viereen ja kyytiinkin. Myyjätkin katsoivat ihmetellen ja ihaillen poikani taitoa, tekniikkaa, tehoa ja tahtoa. Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!

Vähän kuin peräkammarin poika vierailtuaan ensi kertaa kunnankurtisaanin vuokrakammiossa: tässäkö tämä jo oli?

Ensimmäinen reissu: reilut 30 kiveä. Kotipihassa kasa näytti murheellisen mitättömältä. Pieni välipala kotona ja toinen reissu perään. Se meni jo reippaammin ja lastasimme kärryä hieman muhkummin. Saldona niukka 50 kiveä lisää. Nyt näytti jo paremmalta. Nonstoppolos oli sitä mieltä, että nämä keikat riittävät. Grillailimme ja chillailimme hetken kotosalla. Hikikin pääsi kuivahtamaan. 

“Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!”

Halusin tehdä vielä kolmannen reissun, kun kerran vuokraa kärrystä maksetaan. Nonstoppolos ei varsinaisesti säteillyt riemua, mutta kun pääsimme jonkinlaiseen sopimukseen hänen lintukaukoputkensa rahoitusjärjestelyistä, intoa löytyi vielä jonkinlainen rikkahippunen. Perillä homma sujui tuttuun tapaan ja nyt kasassa oli rapiat sata kiveä. Toiset sata jäivät vielä odottamaan seuraavaa noutokeikkaa. Näillä hinnoilla ne kannattaa talteen noutaa. 

Ja hei:

Peruutin peräkärryn kanssa!

Siis eka olin niinku, että irrotetaan kärry ja käännetään se ja työnnetään se kadulle ja kiinnitetään siellä, mutta sit mietin kuiteski, että jos kokeilen vähä peruuttaa, kun naapuritkin on mökillä ja kukaan ei huomaa, jos peruutan niiden kukkapenkkiin. Sit aloin peruuttaa ja peruutin niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja ajoin taas eteenpäin ja sit peruutin uudestaan ja peruutin taas niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja sit ajoin taas eteenpäin ja suoristin auton ja peruutin melkein ojaan ja suoristin taas auton ja meinasin törmätä naapurin roskiskatokseen ja sitten taas suoristin auton ja sitten peruutin taas ja sitten auto menikin aika suoraan ja sain peruutettua tielle!

Rrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto ei tällä kertaa päättänyt ruveta pistelakkoon keskellä motaria.

Itse asiassa olen nyt peruuttanut elämässäni kolme kertaa peräkärryn kanssa, kaikki samana päivänä ja olen aika ylpeä itsestäni. Alan ehkä peruuttamaan muutakin: teatteri- ja pöytävarauksia, lentoja ja peukkuuni.

“Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi.”

Upeat tuparit - hajonnut auto

Motarilla kuului ensin klonk. Sitten klops ja toinen klops. Katsoin nopsasti sivuilleni ja peräpeiliin: ei näkynyt eksynyttä eskarilaista. Ehkä se oli vain kivi, joka kopsahti rrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton pohjaan. Ehkä. Ainakaan auto ei käyttäytynyt mitenkään oudosti. 

Moottoritien lopussa hiljensin ensimmäisen kerran vauhtia ja pysähdyin valoihin. Liikkeelle lähdettäessä oikealle kääntyminen oli kuin koettaisi kääntää makaavaa lehmää. Ei se tainnut sittenkään olla kivi. Onneksi ei myöskään eskarilainen. 

“Motarilla kuului ensin klonk. Sitten klops ja toinen klops.”

Pääsimme kotiin. Jo vuosi sitten oli korjaamossa sanottu, että jossain vaiheessa rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisesta rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-autosta menee hammastanko, ja sitten menee rahaa. Nyt taisi olla se vaihe. Soitto autoja diilaavalle kaverille, että jos ja jos niin haluan Toyotan. Kaverilla oli niitä kolme, joista Avensis kuulosti houkuttavalta. Aloin muodostella Toyota-miehen identiteettiä. 

Plussaa: tilaa riittää. Miinusta: aina välillä rikki.

Seija Ala-Kautta halusi kuitenkin viedä auton korjaamolle tsekattavaksi, menisikö korjaukseen a) paljon, b) liikaa vai c) ihan helvetisti rahaa. Minä harjoittelin jo Toyota-miehen tebarilauseita kuten “neljän ja puolensadan tonnin jälkeenhän nää on vasta ajettu sisään” tai “eipä tota oo tällä vuosituhannella tarttenut juuri huoltaa”.

Seuraavana päivänä puoli tuntia ennen korjaamon sulkemista tuli soitto: ”Tää auto olis nyt korjattu. Sieltä oli pohjasta irronnut pari pulttia, jotka oli rikkoneet hydrauliikkaputket. 475 euroa.” Monologin jälkeen jouduin kohteliaasti toteamaan, että puolisoni Seija Ala-Kautta oli nimenomaan pyytänyt vain tsekkaamaan auton, ei korjaamaan. Ihan hyvässä hengessä korjaamolla käytyjen keskustelujen päätteeksi loppusummasta puolitettiin työn osuus ja maksoimme 291 euroa. Sillä hinnalla myytiin samalla onnellinen tulevaisuuteni Toyotan omistajana. Citroën Xsara Picasso kolisee kohti seuraavaa katastrofia. 

Linnan juhlat, eiku tuparit

Aloitimme raksaproggiksemme samoihin aikoihin, kun eräs virus alkoi niittää mummoa Esperissä. Ensimmäiseksi jouluksi uuteen kotiin kutsuttiin kolmetoista vierasta. Vieraita tuli neljä koska korona. Eipä siinä paljon tupareita pidetä, jos viikatemies viuhtoo kutsuvieraslistan kärjessä. Mutta nyt pidettiin ja voin kertoa, että ihan helvetin hienoa oli. 

Kaikki paitsi rakentaminen on turhaa. Jep.

Ennen kuin tuparivieraat saapuivat, piti tehdä kaikkea pientä, kuten oliivitahnaa, aurinkokuivattutomaattitahnaa, marinoituja punasipuleita ja muita äyriäisiä. Nämä hoiti Seija, joka itse asiassa kirjoittikin juhliemme menun tähän alle (ja laittoi minulle selvennökset sulkuihin, koska hot dog on kuuma koira ja Seija itse kuuma kissa):

Baba ganoush (munakoisotahna)

Tapenade (oliivitahna)

Hummus (kikhernetahna)

Maissiletut

Pasta-tomaatti-rucolasalaatti

Falafelit

Coleslaw

Hedelmät, marjat ja suklaadippi

Pavlova

“Hot dog on kuuma koira ja Seija itse kuuma kissa.”

Minun hommakseni jäi hakea vuokraamosta astiat, Prismasta ruoat ja vaihtaa kitaran kielet, koska tuttavapiirimme epämääräiset muusikonrentut saattaisivat intoutua illan kuluessa tekemään muutakin kuin tappelemaan. Maalasin myös vähän piharakennuksen seinää punamullalla. On yllättävän raskasta roikkua yhdellä kädellä tikkaista ja maalata toisella seinää katon tyvestä. Lisäksi huojuvalle telineelle nostamani tikkaat huojuivat sen verran huolestuttavasti, että jouduin tukemaan itseäni päälaellani räystäslautoihin huojuntaa hillitäkseni. Harvoin sitä kynäniskan henki on niskalihasten varassa. 

Juhlia valmistellessa kannattaa kolauttaa jalka mikkitelineeseen sen verran kovaa, että varpaalle löytyy jatkossa töitä Pride-lippuna.

Perinteisestihän juhlia pitää valmistella niin pitkään niin myöhään, että juhlien alettua nukahtaa sohvalle ensimmäinen kuoharilasi rinnuksilla klo 19.27. Seija onnistui kuitenkin olemaan muuttumatta berserkiksi ja pysyi tolpillaan jäätävästä hääräämisestään huolimatta. Sitten tulivat vieraat. Ja sitten oli hienoa.

Jee! Sus siunakkoon!

Koska lähipiirimme lähipiiriin kuuluu pappi, Seija Ala-Kautta harmitteli torstai-iltana, ettei ollut tajunnut ajoissa kysyä, voisiko tämä pappi siunata kotimme bileissä. Vaikkemme nyt sen suurempaa hengellistä kipinäsuihkua syöksekään, niin jonkinlaiset riitit ja perinteet ovat tärkeitä. Viimeksi kodissamme on kastettu molemmat lapsemme, Nonstoppolos ja Perintörinsessa. 

“Harvoin sitä kynäniskan henki on niskalihasten varassa.”

Viisi minuuttia Seijan harmittelusta olin sopinut kodin siunaamisesta ja päätinpähän vielä, että homma pidetään Seijalta salassa. Sain ohjeita ja kysymyksiä papilta - kutsukaamme häntä jatkossa vaikka Lateksi - ja pohdin, mitä musiikkia ja kuinka paljon sitä toimituksessa olisi. Päätin soittaa alkuun sellolla Sarabande-osan Bachin ensimmäisestä soolosellosarjasta, mutta toinen biisi tuotti hankaluuksia. Virret eivät oikein napanneet, joten koetin miettiä jotain koti-aiheista kappaletta. Lopulta valitsin loppuun yhden hienoimmista tuntemistani kappaleista: Tom Waitsin Take It With Me.

Kas Joonatanilla pitää aina olla jotain pureskeltavaa.

Koska Seija ei buukkailuistani mitään tiennyt, en oikein voinut biisejä treenailla. Buukkasin Waitsin biisiin seurakseni kuuluisat keikkajyrät Tommyn ja Laurien soittamaan viulua ja kitaraa. Seijalta koetin kautta rantain kysellä, tuleeko hänelle mieleen mitään kotiin liittyvää kappaletta, joka voitaisiin bileissä vetää yhteislauluna. Ei perjantaina tullut. 

Lauantaiaamuna sitten tuli. Seija oli täyttämässä varastoa kaikella, mitä ei haluttu vieraille näyttää, kun hän kertoi bileiden soittolistaa tehdessään saaneensa idean yhteislauluun. Se biisi oli Tom Waitsin Take It With Me. Vähän nieleskelin yllättyneenä. 

Vähän itkettää, kun tuppaa flashbackit nousemaan pintaan.

Siispä edelleen Seijan selän takana vieraille lähti tieto sekä kodin siunaamisen aikataulusta (“tule joko ennen 17.30 tai 17.50 jälkeen pyhyytesi asteesta ja / tai motarin ruuhkista riippuen”) että Waitsin biisin kertosäkeiden sanat (“laula mukana jos huvittaa”). Vastauksena tuli peukkua Lauttasaaresta, Leppävaarasta ja Porvoosta.

Yllärisiunaus, ylläriverta ja yllärilauluja

Vieraat saapuivat. Kohteliaisuuttaan hyperventiloivat kämppämme viehkoutta. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän se hiveli ja jopa liikutti, kun kämppää niin kovasti kehuttiin. Onhan tämä meistä kaunis, kodikas ja viihtyisä ja kiva, jos muutkin tykkäävät. 

“Tom Waitsin Take It With Me”

Kutsu bileisiin oli klo 17 alkaen ja puoli kuuden maissa oli sovittu siunailut. Kantelin sellon diskreetisti asemiin ja asetuin soittamaan. Juuri kun olin aloittamassa, kuulin Seija sanovan, että “täällä on pieni tilanne päällä”. Laitoin sellon pois, sillä Seija oli roiskinut verta saarekkeelle, lattialle, matolle, kaapinoveen, housuilleen ja maissiletulle. Siis omaa vertaan. Ei me mitään viikinkejä olla. Seijan edellisenä päivänä sormeensa riipaisema haava oli päättänyt maksimoida saamansa huomion aukeamalla uudelleen. 

Siellä sello soi ja Seija sen kuin suikaloi salaattia.

Kun hurmeen roiske oli saatu taltutettua, asetuin uudelleen sellon taakse ja aloin soittaa. Seijan reaktio oli suhteellisen huvittava: hän vilkaisi lyhyesti suuntaani ja ilmeisesti totesi, että “siellä se taas jotain säätää”. Seija jatkoi vuoan rasvaamista tai jotain muuta vastaavaa, eikä sen koommin kiinnittänyt enää huomiota kuolemattomiin sulosäveliin, joita selloni huokaili, kuiskaili ja itki. Sitten pappimme Late alkoi puhua ja Seijan tajutessa, mistä oli kyse, reaktio olikin sitä vahvempi. Se reaktio oli liikutus. Suunnitelma onnistui ja talon emäntä oli ainoa, joka ei ollut tilaisuudesta tiennyt. 

Laten puhe oli hieno kombinaatio hauskuutta ja koskettavuutta. Hän oli rakentanut puheensa antamieni tietojen pohjalta ja haastatteli vielä Seijaakin kesken seremonian. Tilaisuuden päätteeksi laulettiin - kyllä - Tom Waitsin Take It With Me. 

Some-influensserin sydän suli viimeistään näiden säkeistöjen myötä.

Juhlallisen osuuden jälkeen alkoi juhlintaosuus. Vieraita tuli, kämppää esiteltiin, lahjoja tuli - kuoharia, pelargonia, atsalea, omenapuu, suklaata, ulkovalo, boho-henkinen ihana maljakko (Leppävaaran Sisustussu Unnittelu Oy:ltä), sähkösavustin (Salonkylä Design Shopista), Santahaminan historiikki ja vielä aineetontakin ylläripylläriä, nimittäin pari biisiä. 

Reipashenkinen bumbeli ja vähän tussukkaakin sen suulla rehottaa.

Hämmentävänä yllärinä saimme kuulla ensin Oulunkylän Stock-Aitken-Watermanin eli Cathrynin, Laurien ja Alexin sanoittaman feat. Tommy pianossa “Kaikki paitsi rakennus on turhaa”, jonka sanoituksia olen sirotellut sinne tänne tätä postausta. Kämmäilymme kipukohdat kammattiin kappaleessa kiitettävän kivuliaasti. Huikea.

Klaus Urtikaria und seinen Kvartett

Totaalisen tuoretta tuotantoa tarjosi toinen toverimme Yargos Dzinglbellos, joka oli tehnyt biisin meille ja meistä. Kyllä. Musiikillinen täsmäisku, joka oli kuulemma valmistunut 16.50 ja sen jälkeen biisin tekijä ja esittäjä olikin samantien koukannut suihkun kautta tupareihimme. Tämän tuoreempaa ei ole edes Lidlin paistopisteellä. Biisi kävi läpi matkaamme uuteen kotiin ja tässä muutama poiminta: 

“Soon there will be a massive house in our backyard 

and we will be packing our shit 

and renting a pelican to store our shit in 

and we will eat shit and it will all shitty and shit and shit and shit 

'till the bitter end”

sekä

“People's hands were deep in your pockets

so many fuckers and idiots involved in this project

the air vents were done all wrong”

Ja biisin lopetus. Tällä mennään suoraan klassikkojen syvään päätyyn:

“You can kiss her now under the mistletoe

right on her cameltoe”

Ihan paras! Biisin koskettavimmat kohdat kätken sydämeeni, enkä julkaise niitä tässä. Mutta että sellaista jengiä, jolla on sellaisia lahjoja.

Erityisen kunniamaininnan vierailtamme sai bilispöytä, joka on ollut tilapäisesti keskellä olohuonetta jo yhdeksän kuukautta.

Onnellisen olotilan omaatuntoa kolkuttava paha kaksonen oli, että tuntui kuin olisin ollut pieni voinökäre, jolta ei riittänyt tarpeeksi yhdellekään näkkärille. En siis tällä kommentoi mitenkään vieraidemme ihon kosteutta ja kimmoisuutta, vaan sitä, että kenenkään kanssa ei oikein ehtinyt hengata rauhassa. Sitä kai tämä diplomaattirouvan / trophy husbandin elämä nyt on. 

“Seija oli roiskinut verta saarekkeelle, lattialle, matolle, kaapinoveen, housuilleen ja maissiletulle.”

Kuusi tuntia hujahti, enkä ollut ehtinyt juoda kahvia tai edes käydä huippunätisti valaistulla terassillamme. Jälkeenpäin Seijan kanssa tajusimme myös, ettemme olleet ottaneet käytännössä yhtään kuvaa koko iltana. Se siitä muistojen helminauhasta. Ja sitten vieraat alkoivatkin lähteä, yksitellen, pareittain, pikkuhiljaa. Sentään muutama jäi istumaan myöhempään ja kiitos pihatuvan (bungalowin? chalet’n?) pariskunta Urtikaria jäi vieläpä yöksikin. 

Vieraiden hienovarainen vihje, että näitä voisi tarjota sitten niissä seuraavissa bileissä.

Harvoin sitä on hyrissyt, sykkinyt ja hehkunut hyvää mieltä. Nyt oli sellainen ilta, yö, aamu ja päivä. 

Ja hei vielä yksi juttu! Nimittäin kun hetkeksi ehdin istahtaa juhlissa kaverimme Mayan seuraan, sain kuulla vielä 

V***uilua haudan takaa

Maya aloitti kertomalla, että hän ei halunnut tätä meille aiemmin kertoa, mutta että ehkä nyt jo voi. Maya oli nimittäin aikoinaan ollut kävelyllä lähimetsässämme ja pysähtynyt katselemaan rakenteilla ollutta taloamme. Siihenpä sattui muuan naapurin mies, jonka rähjäämisestä olen aiemminkin postannut tässä ja tässä. Kyseinen herrasmieshän siirtyi alkuvuodesta taivaallisten rakennusvalvojien joukkoon. Kyllä, juuri se sama. 

Kun tämä herra oli nähnyt Mayan katselevan taloamme, hän oli tältä kysynyt, että “eikö olekin kauhean näköinen”. Kun Maya ei vastannut, mies oli jatkanut, että “kun se on niin v**un korkea”. 

“Se on niin v**un korkea.”

Tämä oli aivan loistava niitti bileille! Tämä mies tuli elämäämme ajamalla tontillemme ja huutamalla, kuka perkele on antanut luvan tehdä tällaisen talon. Jatkoi seuraavana kesänä soittamalla ja kysymällä talomme tulevaa väriä ja sen kuullessaan kommentoi, että ei saatana. Ja vielä hänelle tuntemattomalle kaverillemme jaksoi haukkua taloamme vitun korkeaksi. Kai tällä bingolla saa jo jonkun sapenmakuisen kahvipaketin jostain katkeruusbingosta? Rauha hänen muistolleen, talosta tuli silti punainen ja v**un korkea. 

Pöllökin on sitä mieltä, että ei pöllömpi naapuri.

Sanoinko jo, että oli ihanat, liikuttavat, kauniit, kivat, hauskat ja merkittävät bileet ja huikeat vieraat? Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä onnellinen kuin me tuona iltana. I'm gonna take it with me when I go.

“Oli ihanat, liikuttavat, kauniit, kivat, hauskat ja merkittävät bileet ja huikeat vieraat.”

Asuntomessut - tätä et nähnyt!

Kodotushan on Suomen kansan ylistämä muutaman pösilön sietämä blogi. Siinä ei ainoastaan käydä läpi uusimpia asumisen, sisustamisen ja rakentamisen trendejä, siinä luodaan niitä. Joskus meillä Kodotus-korporaation päämajassakin halutaan vähän irrotella ja silloin ostetaan perjantaiskumppa Alkon alahyllyltä ja kuunnellaan ironisesti kotimaista iskelmää. 

Tätä samaa irrottelua edustaa tämänkertainen postaus - blogin vastine tv-sarjojen gag reelille. Tähän postaukseen on tuupattu kaikki se, mikä ei aiempaan vakavahenkiseen ja trendejä luovaan asuntomessupostaukseen mahtunut. 

Aloitetaan. Vi Börje.

Irma-Birbelö, Annikki-Nikkiminajque ja Hans-Peter (leningissä oikealla), sanotaan yhteen ääneen: “Se on Tuskatunneli!”

Siis onneksi näissä valokytkimissä lukee toi Schneider. Millä sitä muuten osaisi laittaa ne päälle?

Meidän putkimiehet olivat hoitaneet myös tämän kohteen työt. Periaatteena on täälläkin, että kyllä se paska työ selittämällä paranee. "Mjöö kato valuuhan sieltä vesi, mutta kyllä kato nyt on tää maailmantilanne sellainen, että alapohjaan vaan jää kosteutta."

Ei meillä tähän sohvaan ollut rahaa...

...joten ostettiin suruumme jotain, mikä edes muistuttaa meitä siitä:

Sepeteus-saunatonttu on taas sahtipäissään raaputtanut meisselillään graffiteja lauteisiin.

Yhtäkkiä tuolta ruukusta hyppäsi sammakonpoikanen. Sain sen juuri kuvattua. Näkyy parhaiten kohdassa 3.14.

Tämän kohteen asukki oli keksinyt ovelan tavan vakoilla, mitä heidän kohteestaan puhutaan. Sori, polvi näkyy.

“Meidän Börjeque-Cornflaksien ekat sanat oli “minimalistinen sisustus”. Siitä se ajatus lähti. Kun se menee yläasteelle, me ostetaan sille tuoli.

Kasarihevi ja sähköauton lataus. Mikä ihana pari.

Kun Martti heräsi vuoden 1997 unikekobileiden jatkoilta, jokin oli alueella muuttunut.

Voiko muuta terassille toivoa: telkkari, löhödivaanit ja grilli. No poreallas olis kyllä kiva. Ai mitä? Ai niillä on sekin? NOOOOOOOOOOOOOOOOOOooooooooo!!! 

Vihdoinkin riittävän korkeat vaatekaapit mun luurangoille, yst. terv. nimim. Koripalloilijafetissi.

Äiti, miksi tossa pianossa ei ole koskettimia?

Mut siis hei Schneider kiitti, että kirjoititte tähänkin valokatkaisimeen, että Schneider, koska kyllähän valokatkaisimessa pitää lukea että Schneider. Muutenhan sitä voisi luulla vaikka näädäksi, burritoksi tai demokratiaksi. Mutta siis tää on se Schneider. Se on saksaa ja tarkoittaa varmaan suomeksi valokytkintä.

Kotien ykkönen oli valinnut aika fallisen muodon ständilleen. Mielenkiinnolla odotan kotien kakkosen vastavetoa. 

Tällä boho-barbaralla on astetta muhkumpi bumbeli.