Ei se siitä - mokia ja mulkvisteja

Sitä toivoisi, että jossain välissä se rakentamisen ilo alkaisi pilkahtaa ja fiilis muuttuisi hyväksi. näin ei käynyt ainakaan vielä tällä viikolla. Enemmänkin pelottaa, että tämä blogi alkaa muuttua orastavan masennuksen sairaskertomukseksi. Jaa että miksi, kysyy paleontologi von Gürbels sieltä merikaartolaisesta porealtaasta. Minäpä kerron.

Mehän kenkäisimme pystyttäjät ulos projektista. Urakasta jäi suht hyvin rahaa, jolla ajateltiin saavamme pystyttäjiltä pystyyn jääneet hommat hoidettua. Arvaa saatiinko?

Ei.

Lähellekään.

Voisin kirjoittaa, että kivannäköiset vuorilaudat, mutten jaksa.

Työmaalla pyöri parhaimmillaan viisi jätkää hommissa. Nämä piti tehdä: terassit, ikkunoiden vuorilaudat, nurkkien kotelointi, terassien kaiteet, pieneläinverkot räystäiden alle sekä räystäslaudat.

550 työtuntia myöhemmin puuttuu vielä piharakennuksen terassi, terassien kaiteet, osa räystäslaudoista, nurkkien kotelointi sekä piharakennuksen vuorilaudat. Ja nyt on käytetty se, mitä pystyttäjiltä jäi. Pystyttäjät 6 - Me 0. 

Jotta ei tulisi väärää käsitystä, niin tuossa 550 tunnissa tehtiin portaat terassille, terassien otsalaudat isolle terassille ja koolaukset otsalautoja varten muille terasseille. Kuulemma terassien pohjien korjailuun pystyttäjien jäljiltä meni paljon aikaa. Nyt pitäisi vaan saada tietää, kuinka paljon, jotta asiasta voisi keskustella pystyttäjien kanssa. Muun muassa tästä asiasta. 

“Tämä blogi alkaa muuttua orastavan masennuksen sairaskertomukseksi.”

Tämä saattaa olla toki asioista ymmärtämättömän amatöörin nalkutusta, mutta henkilötyökuukausissa 550 tuntia taitaa olla nelisen kuukautta. Näistä tuli kalliit oppirahat - myös psyykkisesti. Sen verran pimeällä ja syvällä mennään, että alle 97-vuotiaille en viitsi yksityiskohtia paljastaa. 

Kivahan tuonne olisi joskus muuttaa, muttei jaksa.

Yhtenä aamuna tontille tullessani yksi kolmesta kaiffarista torkkui meditaatioasennossa rakennustelineellä. Luulen, että tästä päästään siihen vanhaan tuttuun asiaan: tätä projektia ei kukaan johda, suunnittele eikä valvo. Parhaani yritän, mutta se ei ole paljon. Yhden kymmentuntisen päivän vietin raksalla maalaamassa ja silloin saatiin räystäiden alle vähän lisää lautaa ja muutama lauta lisää etuterassiin. Sanonpahan vain, että jos talo ensi yönä palaisi, en osaisi olla pahoillani. Siinä mennään.

Oli tarkoitus raportoida kivoista jutuista ja asuntomessuillakin käytiin, mutta ei taida jaksaa. 

Etuterassilla voi juoda kivasti aamukahvit. Vinkki talon seuraaville omistajille.

Kerrotaan sen sijaan, että kesken maalaushommieni puhelin soi. Se naapuri, joka on käynyt äyhkimässä tontilla useampaankin otteeseen oli kaivanut jostain numeroni. Todennäköisesti köpötellyt jälleen omine lupineen tontillemme ja poiminut numeroni tonttitaulusta.

Naapuri halusi tietää, minkä värinen talo meille tulee.

Vastasin, että punavalkoinen.

Ei saatana, naapuri sanoi.

Sen jälkeen naapuri ei enää paljoa sanonut, kun annoin tulla. Sanoin, että perheemme haluaisi vihdoin muuttaa tähän taloon ja elää onnellisena ja kysyin, haluaako hän olla se, jonka vuoksi minut kärrätään pehmustettuun huoneeseen. Sanoin muutakin, mutta en kerro siitäkään alle 97-vuotiaille.

Mutinaa.

Kyllä voi olla vaikeaa 50 metrin päässä naapurikunnan puolella sopeutua meidän puiden taakse jäävään taloomme. Jos menee minulla huonosti, niin näköjään menee huonosti naapurikunnassakin. 

Mikähän väri olisi kelvannut?

Numero blokattu.

Rahat jo paloi, palakoon talokin. 

Pusipusihalihali ja leppoisaa kesänjatkoa kaikille molemmille!

“Rakentamisen ilo”