The last supper - viimeinen sup-lauta

Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä. Tiedättekö sellainen, joka kuuli Beatlesia Hampurin Kaiserkellerissa jo lokakuussa 1960. Tai sairasti koronan, kun muilla oli vasta espanjantauti.

Sama suppailun kanssa. Voisinpa väittää lerputelleeni melaa jo silloin, kun Havaiji oli vasta kasa laavaa merenpohjassa. Sen sijaan heräsin suppailun autuuteen vasta, kun Suomi oli tyhjennetty kaikista etäisestikään sup-lautaa muistuttavista lirpakkeista.

Asiat alkoivat tihentyä muutaman viikon takaisesta Itä-Suomen visiitistämme, jossa Höytiäisellä suppailimme reilun tunnin. Poikaani en meinannut saada kahdenkaan tunnin jälkeen vedestä (tai siis laudalta) ja loppumatka meni kuunnellen tunnettua virttä “Isä, koska mennään taas suppailemaan, voidaanko mennä tänään suppailemaan?”

"Vasten auringon siltaa, hoet aamusta iltaan, milloin mennään suppaamaan, samaa kuulla saan mä vaan."

“Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä.”

Homma oli kyllä yllättävän mukavaa. Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas, mutta haluavat silti väittää Irmelille ja Hjördikselle olevansa atleetteja. Tunnustan: olin väärässä. Tai sitten olen täti, vaikka olenkin tähän asti kuvitellut olevani henkisesti eskarilainen ja fyysisesti eläkeläinen.

Sitten istuskeltiin Lassen kanssa rannalla ja tuli puheeksi, kuinka kivaa olisi lipua jotain rauhallista jokea alaspäin. Vähän olutta ja evästä, suojakerroin 50 ja puoliso ja lapset toisessa maakunnassa. Se alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta pitkään aikaan pahalta maailmalta pakenemiseen.

Tästä päästäänkin taas siihen, että olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä, mutta sitä ikävämpi oli huomata olevansa perässämeloja. Kiitos sen henkilön, joka puri lepakkoa, kotona on viihdytty ja kotoa on haluttu poistua suurella palolla joka ikiseen jorpakkoon, joita Suomeen on siunaantunut. Kun aloin muutama päivä sitten kammata vielä tarjolla olevia sup-lautoja, kohtuuhintaisia ei ollut, kalliit eivät olleet vaihtoehto ja käytetyt menivät, ennen kuin ehti kommenttiketjuun näpytellä kirjaimet A ja V. Lisäksi alkoi näyttää, että laudasta, jota oli aiemmin keväällä myyty hintaan 290 €, pyydettiin käytettynä 400 €.

Siinä sitten pyörin laajaa ympyrää kuin ménièrentautinen säynävä kaislikossa. Verkkokaupasta toiseen toteamassa, että samat laudat ovat yhä yhtä loppuunmyytyjä kuin varttia aiemminkin. Samalla opiskelin, millainen lauta olisi passeli omaan käyttöön. Facebookissa kateellisena katselin, kuinka joku oli ollut iltasupilla tyynellä merellä, mukana vähän espressoa ja chihuahua sekä anoppi katiskassa.

Alussa oli sup, kuokka ja Jussi.

“Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas.”

Mökille lähtö lähestyi. Siis vuokramökille. Mehän anomme parhaillaan lupaa rakentaa taloa pienelle kalliille läntille suota, joten ei tässä mitään mökkejä ostella. Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.

Soittelin yhteen firmaan, jossa oli kelpo lautaa vielä myynnissä niukkaan viiteensataan euroon. Asiakaspalvelun Nicolique-Borrelique ei koskaan vastannut, vaikka asiakaspalvelun piti kyllä olla auki. Ei sitte. Ja kello kävi. Eräässä halpamarketissa - kutsuttakoon sitä vaikka Köttmanniksi - oli muutamassa myymälässä lupaavanoloinen lauta. En kuitenkaan viitsinyt lähteä ajelemaan Kehä kolmosen kainalosta Kiiminkiin lautaa hakemaan. Seurailin kuitenkin myymälöiden saldoa (ihan vaan viiden minuutin välein) ja yhtäkkiä: Tadaa! Lahden Launeen myymälään oli ilmestynyt himoamani lauta! Se oli myymälän listoilla vielä viidenkin minuutin kuluttua. Ja vielä yöllä klo 2.37 ja 4.59.

Saman eeppisen saagan toisena sivujuonena (Aragorn ratsastaa Minas Tirithiin kääpiön ja skeittarin kanssa) olin bongannut vesiurheilu.fi:n sivuilta lupaavanoloisen sup-lautapaketin. Sillä oli hieno nimi Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe. Tuo Saimaa oletettavasti viittaa siihen, että diplomi-insinööri Antero Lörtsylöinen niitä takoo omassa pajassaan jossain Savonlinnan suunnalla. Soittelin firmaan ja sain kuulla, että uutta varastontäydennystä olisi tulossa mökillelähtöpäivänämme, jos rahtifirma suo. Sinänsä näppärää, sillä vesiurheilu.fi:n toimipiste olisi mökkireittimme varrella Mikkelissä.

"Yksi tämmönen. Tai edes joku. Mikä tahansa!"
(kuva: vesiurheilu.fi)

“Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.”

Tuli lähtöpäivä. Koetin aamulla soitella Lahden Köttmannille, koska olin tarkistanut klo 3.52, että himoitsemani lauta oli yhä listoilla. Herra Köttmanni ei suvainnut vastata. Jätin homman herran haltuun. Reilun tunnin kuluttua olisin kuitenkin jo paikalla.

Ajoimme Lahteen. Kurvasimme Köttmannin pihaan. Lönkötin kauppaan. Katseeni etsi lautaa. Ei löydy. Kipitän osastolta toiselle. Ei näy. Lopulta kysyn myyjältä, missä se mahtaa olla.

“Se on varattu. Puoli tuntia sitten asiakas soitti ja varasi. Ajaa Mikkelistä sitä hakemaan.”

Sanoin soittaneeni kaksi tuntia aiemmin myymälään, josta ei ollut minulle vastattu. Näytin numeronkin kännykästä.

“Joo, tää ei ole meidän myymälään. Se on vaihteen numero.”

Oppitunti numero 1: Jos Köttmannin kotisivuilla lukee, että Köttmannin Lahden myymälän numero on 555-123123, se ei ole Köttmannin Lahden myymälän numero.

Oppitunti numero 2: Älä kiroile niin paljon.

Köttmannin (sen, jonka numero on 555-123123, mutta jonka numero ei ole 555-123123) parkkipaikalta pirauttelin vesiurheilu.fi:hin Mikkeliin. Ja niinpä niin: rahtaajien jumalat olivat päättäneet, että uusi lasti lautoja ei sittenkään ehtisi tänään varastoon.

Toimin kuten jokainen tosimies samassa tilanteessa tekisi: aloin inistä. Eikö nyt mitään löytyisi? Esittelykappale? Messumalli (edes Sara Sieppi). Joku rotan kaluama surffilauta? Puhallettava krokotiili? Myyrä-uimarengas? Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!

Joo. Otan ton. Tai sen siitä vierestä.

“Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!”

Ilmeisesti nyyhkytykseni tehosi ja puhelimen toisessa päässä tajuttiin, että kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä. Sieltä luvattiin tsekata asia. Maailman pahuuden paino niskassani ajelin Lahden pohjoispuolella, kun taivas aukeni ja valonsäde valkaisi maan: sain kuulla, että yksi kappale himoitsemaani lautaa oli vielä löytynyt varastosta. Tervetuloa hakemaan. Tai no, piti se ensin maksaa.

Sinne siis. Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe rrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrraksa-auton kyytiin, seuraksi karkuremmi, hetkinen hengittelyä paperipussiin, kyynelten pyyhintää paljain käsin, ryhmähali, uskoa huomiseen ja mökkiä kohti.

Sinne mahtui. Ei tarvinnut jättää parkkipaikalle kuin ruoat, insuliinit ja yksi lapsi.

“Kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä.”

Mökillä todettiin, että kaikki on ennallaan ja tärkeimmän kimppuun. Tula tullallaa, lauta rullalta ja pumppaamaan. Aika pitkään sai pumppailla, ennen kuin painemittari heilahti. Tämä oli tosin tiedossa, koska maaninen googlailu. Reippaat 13 psi:tä ilmaa kumihaukeen, evä ja sokka kiinni, mela kasaan ja laiturille mars!

Ja pumppailua piti harrastaa siis siksi, että sup-lautamme on ilmatäytteinen - kuten kuulemma suurimmalla osalla sup-laudan hankkineista. Syynä on se, että meillä ei ole puoliperävaunuyhdistelmää, jossa kova sup-lauta kulkisi paikasta toiseen. Ilmatäytteinen sup-lauta sen sijaan kulkee mukana omassa isossa repussaan ja sen voi pumpata erämaajärven rannassa kuikkien huutaessa. Parkkipaikalta kuuluu taksin mittarin raksutus.

Vaikea sanoa, kummalla oli enemmän paineita, isällä vai laudassa.

Rouva sieltä kuortanelaisesta maalämpökaivosta tiedustelee, kuka kokeili ensin. Juu, poika kokeili. Siellä tehtiin laudalla ensimmäinen vartin aikana ukemeita, eskimokäännöksiä, tornituksia, kolmoisschalkoweita ja korvapuusteja. Ala-astelaisen loppumattomalla itsevarmuudella tämä maailman paras suppailija supelsi menemään. Ja hyvin kyllä veti. Karkuremmistä tosin tuli pojan suussa karhunauha. Mutta hei, kuka on suppaillut minun laudallani, kysyi isäkarhu!

Kaksi maailman rakkainta asiaa laiturilla. Ja on siellä tytärkin.

Sitten tuli minun vuoroni. Ensimmäinen tunne: pettymys. Tämähän ei olekaan yhtä vakaa kuin ruotsinlaiva satamassa. Siihen sekaan vähän memento moria ja vanitas vanitatum didi dumia. Ja aika nopsaan iloa siitä, että pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi. Mistähän näitä Saroja tähän nyt sukeltelee? Suppailin seisaaltaan ja istualtaan. Polvillani en oikein kykene könöttämään, joten laiskana edessä saattaa olla tähän lisäosana saatavan kanoottipenkin hankinta. Koska jos jotenkin lihaskunnon kehittymistä voi koettaa hidastaa, sitä kannattaa koettaa hidastaa.

Kombinaatioita laudan kyydissä riitti: Poika. Poikani ja minä. Minä yksin. Minä kalsarisillani. Minä ja tytär. Poika ja tytär. Minä ilman kalsareita (ne kastuivat ja muilla mökeillä ei olllut ketään). Poika ja äiti. Jännästi kaksi tuntia mökille saapumisestamme olimme ehtineet suppailla viisi tuntia. Aika kaareutuu enemmän kuin sup-lauta. Revi siitä Einstein!

Meidän mielestä mökillä on ihanan rauhallista. Naapurien mielipide saattaa olla eri.

“Pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi.”

Saunomisesta ei meinannut tulla mitään, kun muuan perheenjäsenemme kinusi tekemään arvaatteko mitä. Kun oltiin noustu uimasta laiturille, olisi pitänyt jo mennä takaisin arvannette minne. Tätä jenkkaa vedettiinkin koko saunasessio.

Rouva sieltä päntäneläisestä siltarummusta raakkuu, että kannattiko hankkia? Vasta / jo yhden illan kokemuksella uskallan vastata, että kyllä kannatti. Suunnitteilla on mm. Lapin jokien suppailu päästä päähän, Tyynenmeren ylitys sekä kaljan juominen sup-laudan kannella Westendin vierasvenesatamassa Lassen kanssa.

Poikanikin oli laudan hankkimisesta niin onnellinen ja kiitollinen, että työnsi siskonsa terassilta nokkosiin.

“Öljytty Sara Sieppi.”