Terassielämää - ja häirintää

Tonttimmehan on pienempi kuin Medvedevin mahdollisuudet palata arvostetuksi valtionpäämieheksi. Kaksisataa neliötä siitä menee kirvesvarren ajotiehen ja sata neliötä ojaan, jota sentään saamme nyt itsekin käyttää. Lopulle on sitten sijoitettu talo ja piharakennus - mielestäni suht onnistuneesti tontin koko huomioon ottaen. 

Koska tonttimme on siis yhtä pieni kuin se Sergein kielen osa, joka ei ole Vladimirin rektaalissa, pihalle ei jää paljon tilaa. Tällä hetkellä se on raudoitusverkkojen ja lautakasojen peitossa, mutta ei siihen tulevaisuudessakaan maaotteluvaatimukset täyttävää krikettikenttää saada rakennettua. Tämä oli tiedossa jo taloa suunnitellessa ja täytyy todeta, että onneksi vielä viime hetkellä suurensimme terassia kolmellakymmenellä sentillä. 

Viihtymäkeidas. Kuvasta puuttuvat padel-kenttä, maauimala, Ruisrockin päälava sekä Arthur-serkku. 

Pihalla nimittäin on helteillä viihdytty ja meidän pihamme on nyt katettu terassi. Hellejakson porotuksessa ei avotaivaan alla olisi kenkään kuuppa kestänyt, sen sijaan katettu terassi on ollut mainio olohuoneen jatke. Tai ehkä kesällä olohuone on pikemminkin terassin jatke, jonne siirrytään sitten kun itikat ja hyytävä kylmyys alkavat vaivata liikaa. Itikoita on itse asiassa ollut kiitettävän vähän, vaikka tontin rajoilla on riittämiin ojaa ja kuusta kiusanhenkien kutea. Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia. 

“Terassi on ollut mainio olohuoneen jatke.”

Juhannuksena ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli sukulaisia vieraina, joten piharakennus (sivulinna? / liiveri?) pääsi taas majoituskäyttöön. Helteillä siellä ei ollut ongelmaa tarjeta. Tappavan tukalaksi ei kuulemma olo silti öisinkään mennyt. Näiden testien perusteella piharakennus (mäkitupa? / torppa?) pistetään Airbnb-käyttöön ja rahahuolemme ovat ohi. 

Perimätiedon mukaan jossain majan alla sijaitsee sohva, jolla olisi ollut kiva istua jonain kesäiltana.

Takaisin terassille. On ollut kiva havainnoida, miten mukavasti sille touhua mahtuu: yksi löhöää lepakkotuolilla, toinen puhallettavalla rantamakkaralla, pari lasta toljottaa hodarivideoita Vallentuna-sohvan jämistä kootulla terassisohvalla, pari pelaa korttia ruokapöydän ääressä Calligarisin tuoleilla. Taapero sahaa kaikkien väliä. 

Silti grilli mahtuu vielä omaan nurkkaansa, sohvan vieressä on tilaa pyykinkuivaustelineelle ja Suviseurojen veisuu kuuluu terassin takanurkasta. Ja toki tämä tekstikin syntyy terassilla. Ja tämä. Taustalla soi kasaripoppi, totta kai. Let’s Flashdance With Somebody to Love Bites the Dust in the Wind of Change. Juu, oltiin vähän seiskytluvun ja ysärinkin puolella. Ihan sama, onhan meidän talommekin vähän naapurien ja kaupungin tonteilla. 

“Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia.”

Osaan lehtikuusilautoja on tullut ikäviä palkeenkieliä, joita Seija Ala-Kautta ja Nonstoppolos koettivat hioa. Ei tee kovin eetvarttia saada pari senttiä puunsälettä jalkapohjaan. Toisaalta massiivihirren synnyttämä antibakteerinen ja hoitava atmosfääri hoitaa kaikki dekapitaatiota pienemmät vammat kuin itsestään. 

Pikku jakkara 

Neljänkymmenen neliön terassin lisäksi kahden neliön saarekkeemme on osoittautunut oivalliseksi. On uskomatonta, miten monta tonnia eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää sille mahtuu. Kirjoitushetkellä saareke näyttää tältä:

Piti tunti siivota, että kehtaa laittaa kuvan tänne internettiin.

Kelläpä sitä ei saarekkeella lojuisi lasisilmä, suolakurkkua, itkuhälytin, naulakko, öljytuikku, valkosipulia, kuulokkeet, ilmanvaihtokanavan äänenvaimennin, muistitikku, perunapyssy, mustikkapiirakka ja bambua. Niinpä. Eipäkö kelläänpäkä?

Saarekkeelle suunniteltiin mannermaisen viinibaarin kaltainen istumasyvennys kahdelle baarijakkaralle. Siinä vieraat voisivat siemailla oman viinitarhamme orgaanista ciljú de hiwa -juomaa odotellessaan parsapyreetä salted caramel -etanapedillä. Siinä samalla voisimme suunnitella purjehdusreissua Pori Jazzin golfturnauksen jatkoille, jonka teemana on ranskalaiset viinit ja suurentunut eturauhanen.

“Eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää.”

Seija ei kuitenkaan halunnut selkänojallisia baarituoleja. Ne olisivat hänen mukaansa blokanneet liikaa ja siinä Seija oli ärsyttävään tapaansa jälleen oikeassa. Kyttäilin kaikenlaisia jakkaroita Torista, kunnes päähäni pälkähti uusi idea. Kämppämme on sen verran korkea, että kaltaisemme kynnysten yli kipuajat joutuvat kurkottelemaan kaikkialle. Esimerkiksi saadakseen viinilasit yläkaapista Seija joutuu kiipeämään rollaattorinsa ylätasolle ja vaikka hän laittaakin tekohampaansa rollaattorin pyörien eteen, meno on silti melko huteraa. 

Seija virnuilee velmuna. Taitaa olla kuplivaa tarjolla.

Tarvitsimme siis jatkeeksemme jotain vastaavaa, mitä ikämies ottaa sinisen pillerin muodossa, kun mieleen palaa villi mutta niin kultainen huoruus. Niinpä ehdotin Seijalle, että ostetaan (yllättäen Ikeasta) Bekväm-porrasjakkara, eli keittiöjakkara, eli emännänjatkos, jos sillä olisi riittävän mukava myös istua ja siemailla alkoholia. 

Lisää vain perse ja viihtymisprosessi voi alkaa.

Hurautimmekin Perintörinsessan kanssa ruotsalaisen kansankodin litteiden laatikoiden paratiisiin, testasimme Bekvämin, totesimme sen olevan riittävästi nimensä mukainen ja ostimme nyt aluksi yhden. 

Plussaa: 

• sopivan korkuinen saarekkeen baarituoliksi
• alimmalle portaalle saa kivasti jalat
• saa tarvittaessa kasaan ja piiloon saarekkeen syvennykseen
• lisää pituuttamme n. 200 prosenttia
• rollaattori ei lipsahtele. 

Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisia: porrasjakkara baarituoliksi, JVG tai sotilastekninen erikoisoperaatio.

Miinusta: 

• muistuttaa elämän lyhyydestä
• maksoi rahaa
• ei tee pihatöitä 

Tikku (makkara-)

Saako kiroilla? Ei se mitään, kiroilen silti. 

Saatanan harakat. 

Sitä nätkytyksen ja krääkynnän määrää. Eivätkö ne kuusenlatvojen kultakurkut tajua, että tämä on meidän tontti ja täällä ei huudella? Ei ainakaan aamukuudelta eikä poistoilmakanaviin. On nimittäin muikea volyymi, jolla njääkyntä kiirii katolta suoraa peltiputkea makkariin. 

Harakka (lat. Fuca fuca).

Räähkä-äänen lisäksi näistä nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa. Seija hinkkaili yli parikymmentä tahraa vastamaalatuista terassinkaiteista, portaista ja pöydältä. 

Varmaan myrkytän ne. Thermacelliä jauhelihaan ja terassille tarjolle. Ottaja löytyy ja noutaja tulee. Tätä manööveriä valmistellessani olen tyytynyt kopistelemaan makkaratikulla makkarin poistoilmaventtiiliä, jotta krääkkä liihottelisi pikapikaa muualle krääkkimään. 

“Saatanan harakat.”

Ei pidä ymmärtää väärin. Tykkään kyllä luonnosta, kunhan se on grillattuna lautasella tai Yle Areenan teräväpiirtodokumentissa. Mutta kyllä mä silti ne myrkytän.

Ylläripiano

Toivon jokaisen muistavan, että kotimme on kulttuurikoti. Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä kultturelli kuin me. Meillä on tauluja ja kirjoja. On grafiikkaa ja keramiikkaa. Kirjahyllyssä on sekä Täällä pohjantähden alla että Seitsemän veljestä. Tai no, kirjahyllyä ei kyllä vielä ole, mutta siellä banaanilaatikossa ne kirjat ihan varppina on. Olen lukenutkin molemmat. Täytyy sanoa, että turhaan ei Mauri Kunnasta sanota Suomen kirjallisuuden isäksi. 

Sitten meillä on piano. Oikea piano. Helvetin painava piano, jonka siirtäminen varastoon maksoi 180 euroa ja sieltä uuteen kotiin toiset 180 euroa. Mutku pianolla on tarina. Se tarina menee niin, että joskus kivikaudella Seija Ala-Kauttan isoisä oli hakenut tämän pianon autiotalosta. Tämän tarinan hinta oli 360 euroa. MobilePay toimii. 

Harvinainen yhteiskuva isosta pianosta ja harakoidenhätyyttelymakkaratikusta.

On kuitenkin niin, että jos haluaa olla oikeasti kultturelli, pianoja pitää olla kaksi: iso musta ja pieni valkoinen. Sama syy kuin ikäneidolla matkustaa Gambiaan. 

“Nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa.”

Kävi siis niin, että bongasin (taas) Torista ehkä söpöimmän pianon ikinä. Se oli selvästi normaalia pienempi, suunnilleen metrin leveä ja alle metrin korkea. Ei mikään lelu, vaikkakin elämää nähnyt ja minun oli saatava se. Ja minähän sain. 

Steinwayn konserttiflyygeliä voisi olla haastavampaa tunkea takapaksiin. Sanoi ikäneito Gambiassa.

Piano oli niin pieni (ja söpö), että se saatiin jöngättyä rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme taakse. Ei helposti, mutta saatiin. Seijalle en “muistanut” kertoa hankinnastani, joten illalla näyttäessäni, mitä haaviin oli tarttunut, Seija katsoi niinku suunnilleen näin:

Joo. Niin on. Kyllä. Siis tosi söpö. Ihan pakko oli ostaa. Jep.

Mutku se on niin söpö. Pätee Seijaan ja pianoon. 

Soittimen vire tekisi John Cagenkin kateelliseksi ja tämä kullanmurunen päätyikin toistaiseksi varastoon (k)odottamaan Seijan sydämen pehmenemistä ja viritystä. Ja kulttuurikotiin pääsyä.

“Meidän pihamme on nyt katettu terassi.”

Sisustushankintoja - historian hämärästä

Lähdetään siitä, että minun toteemieläimeni on Ikea. Sellainen pieni, södemalmilaisittain karvoittunut, litteästä paketista koottava nuuskahuulinen euroviisuvoittaja. Raksaprojektin (harvoja) parhaita hetkiä olivat visiitit Ikeaan tai muuten vain kalusteiden hankkiminen. Sen koen osaavani. Terassiruuvien senkkaamista ja alapohjan rimoituksen nikkarointia, mmmmm, en ihan niin hyvin. 

Oudosti kuitenkin pusikosta tuli tontti, tontista raksa, raksasta talo ja talosta koti. Ei valmis koti, mutta koti kuitenkin. Ja toistaiseksi suunta on ollut aina vain kodimpaan päin. Hillitön määrä päätöksiä ja hankintoja on matkan varrella tehty, joten näin kepeän kesäisesti ajattelin esitellä niistä muutaman. 

Tähdet tähdet. Ja lyhdyt (lyhdyt)

Poikani Nonstoppolos fanittaa Japania. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten hän pyrkii samuraiden tapaan pilkkomaan siskonsa Perintörinsessan voiveitsellä. Ihailtavaa Nonstoppolosin touhuissa on, että jos jotain tarttee saada, sen voi myös koettaa tehdä itse. Kun hän oli aikansa katsellut eBaystä erilaisia itämaisia lyhtyjä, hän päättikin askarrella ne. Ja kivathan niistä tuli:

指を十分に深く押すと、脾臓を引っ掻く可能性があります。

カードは日焼け止めに似すぎています。

Perintörinsessa taas oli saanut kummivanhemmiltaan pimeässä hohtavia tähtiä. Nyt ne hohtavat kivasti sängyn yläpuolella katossa:

Harvoin olen onnistunut saamaan kuvaa näyttämään yhtä paljon photoshopatulta.

Koukku ja kkara

Piharakennuksen (möksän? / lemmenpesän?) kylppäri kaipasi muutamaa asiaa, jotta se muuttuisi bilekeitaan sykkiväksi wellness spa -osastoksi. K-raudasta löysin puoli-ilmaisia koukkuja sopivasti neljä kappaletta. Ihan kivat peruskoukut, tosin mukana tulleet ruuvit olivat ihan kaljurotan visvaista ripulia. 

“Pieni, södemalmilaisittain karvoittunut, litteästä paketista koottava nuuskahuulinen euroviisuvoittaja.”

Saunapyyhkeet ovat sen verran isoja, että aika korkealle koukut olisi pitänyt ruuvata. Nyt ruuvit ovat nippanappa sellaisella korkeudella, etteivät pyyhkeet ihan luuttua kaikkia roiskeita lattialta. 

Kun me rakennettiin tää meidän talo, niin me päätettiin, että tähän meidän taloon tulee vaan kallista desingiä.

Samalla keikalla ajattelin hankkia Lektarilta uuden koukun, jolla avataan ullakkoportaat. Vanha oli kadonnut mystisesti kuin Hildegard Bingeniläisen laulu Rupertsbergin luostariin. Tällaisena kuolevaisena kuluttaja-asiakkaana ajelin Kehä ykköstä Lektarin ohi. Sieltä en kuitenkaan saanut käydä koukkua ostamassa. Sen sijaan se olisi pitänyt tilata ja maksaa Oulunkylän K-raudasta ja sen jälkeen koukun olisi saanut hakea Lektarilta. Jopa tällainen kuolevainen kuluttaja-asiakas.

Seija Ala-Kautta oli kuitenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana ilmestyä. Siksipä en vielä koukkua hankkinut. Ja kappas, koukku oli kuin olikin tallessa. Sohva oli nielaissut sen tyynyjensä alle. Samasta paikasta löytyi myös joulun lapsi, Graalin malja sekä itsetuntoni. Tai ainakin joulun lapsi ja Graalin malja. Kolmas olikin pelkkä keksinmuru.

Voi sua piäntä kun etittiin sua kaikkialta! Sulla täytyy olla hirmuinen jano.

Jo useampi viikko sitten löysin piharakennuksen (töllin? / talvipalatsin?) kylppäriin simppelin saunajakkaran Torista. Vetelimme siihen parafiiniöljyä, jotta se ei turmeltuisi pehistä ja muhista (ne tietää ketkä tietää). 

Alhaalla penkki, ruotsiksi bengt. Ylhäällä nau-lakko eli kissojen työtaistelu. Hihi.

Mistä muuten tietää, että blogin jutunaiheet ovat vähissä? No siitä, että kerron jostain piharakennuksen (bordelli? / kappeli?) penkistä.

Ja itsetunnostani. 

Bengt ja ööga

Piharakennuksen (mökkerön? / tönön?) terassille olin haikaillut vilvoittelupenkkiä. Sellaista perisuomalaista penkkiä, jolla kalja kädessä tuuletellaan kulkusia ja muita pullotta- / riippu- / roikkuvia ruumiinosia. 

“Joulun lapsi, Graalin malja sekä itsetuntoni.”

Bongasin torista vanhan penkin, joka oli sekä edullinen että herttainen. Ajelin Tussulan turvesoille penkin perässä. Kyseessä oli vanha purkuun menevä talo, jossa oli vaikuttava kokoelma ihan kaikkea ja paljon muuta. Olohuoneen seinällä oli kuvat Mannerheimista, Kekkosesta, Koivistosta ja Ahtisaaresta (kuuluisa Fab Four), löytyi puuhellaa, kamiinaa, nojatuoleja eri vuosikymmeniltä ja pieni kukkaro, jossa oli viisi…

…rummun pärinää…

…lasisilmää.

Ai mä vai? Englanniksi Eye I why?

Ehkä vähän irvokastakin, mutta pakko oli ostaa yksi mukaan. Ihan järjettömän hienoa työtä. Ilmeisesti ihan oman silmän päälle tuota ei saa, joten olen toistaiseksi pidättäytynyt kaivamasta nykyistä jokseenkin käyttökelvotonta silmääni lusikalla silmäkuopasta ja korvaamalla sitä tällä kahden euron hankinnallani, mutta vähän kutittelisi kokeilla. 

En tiedä, onko lasisilmiä erilaisiin tilaisuuksiin. Esimerkiksi pitkäksi venähtäneitä rapujuhlia seuraavana aamuna voisi olla paikallaan huomattavasti punertavampi silmä. Zombiebileisiin taas punainen pupilli. Venäjän kansalaiselle taas silmä, joka katsoo aina poispäin ihmisoikeusrikoksista.

“Pullotta- / riippu- / roikkuvia ruumiinosia.”

Olisi tehnyt mieli ostaa vanha Stiga. Ja potkukelkka. Ja isompi tontti. Olin näkevinäni yhdessä nurkassa itsetuntonikin, mutta se olikin rotan papana.

Joskus ostopäätöstä tehdessä sitä vain kuulee mielessään erittäin selkeänä puolisonsa paheksuvan äänen. Niinku just tässä.

Takaisin siihen penkkiin! Ihme touhua tässä blogissa, kun ajatus harhailee ja tekstiä tulee, vaikka asia loppui jo syksyllä 2019. Koska penkki oli luonnossa aivan yhtä edullinen ja herttainen kuin kuvissakin, kaupat syntyivät. Monen huonekalun takana oli talon vanhan asukkaan nimi sekä tekstit “Ruskeala, Särkisyrjä, Isokyrö”. 

Penkki istuu piharakennuksen (smolna? / mausoleumi?) ikkunan eteen kuin nämä olisi veistetty samaan aikaan Särkisyrjän Hirsi & Koodaus Ky:ssä vuonna 1943.

Kotona piti tehdä hieman salapoliisityötä. Isokyröhän on pohjalainen paikkakunta, jossa moni ei postilooraa piremmällä ikänä käy. Sen sijaan Ruskeala ja Särkisyrjä ovat heti itärajan takana luovutetussa Karjalassa. Niille, jotka eivät muista, niin Suomihan menetti Karjalan Neuvostoliitolle ystävällismielisessä erikoisoperaatiossa, jossa Suomea isällisesti ojennettiin sen rakastettuun valtioliittoon kohdistamasta niskoittelusta. Samalla meni muutama pala suomineidon kankkua ja toinen käsi. Mutta hei siis ihan kaveripohjalta.

“Olin näkevinäni yhdessä nurkassa itsetuntonikin, mutta se olikin rotan papana.”

Särkisyrjä on siis kylä Ruskealan alueella Karjalassa. Mutta miksi penkin pohjassa lukee Isokyrö, joka on yhtä kaukana Karjalasta kuin Venäjä demokratiasta? Oma veikkaukseni on, että ystävällismielisen naapurivaltiomme tykkien jylyä lähdettiin evakkoon ja suuntana oli Isokyrö. Mukaan lähteviin huonekaluihin kirjoitettiin omistaja, lähtöpaikka ja määränpää. 

Kaikesta tekstistä ei olisi saanut selvää, elleivät samat kirjoitukset olisi olleet monen muunkin huonekalun takana.

Koska kesällä ei ole muutakaan tekemistä, otin yhteyttä Ruskeala-seuraan ja kyselin asiasta. Kunhan jotain selviää, pidän teidät kaikki molemmat blogini lukijat ajan tasalla. Joka tapauksessa paljon reissanneella ja paljon kokeneella penkillä hikinen bebani saa lepäillä. 

Koti maailmankartalle!

Meillähän sijaintikatselmus viivästyi sellaisen Postin peruspaketin toimitusajan verran eli puolitoista vuotta. Nyt voin kuitenkin iloisena ilmoittaa statuksemme kartalla nousseen pusikosta kiinteistöksi. Ilmakuvatkin sen kertovat:

Ensin oli puskaa, sitten oli tuskaa...

...mutta onko lopputulos silkkaa paskaa?

Jos oikein tarkkaan katsoo, niin onhan tuossa pientä muutosta tapahtunut. Ja jos vielä tarkemmin katsoo, voi nähdä vasemmassa etukulmassa palan kadonnutta itsetuntoani. 

Eiku se onkin roskiksesta pilkottava broilerisuikalepaketin kääre. 

“Oudosti kuitenkin pusikosta tuli tontti, tontista raksa, raksasta talo ja talosta koti.”

Hirsitalo helteellä - kuuma uutuus

Se on kuulkaa pikku oman instataivaanne supertähdet sellainen asia, että vaikka hirsi onkin ihmeaine, niin 32 asteen helteellä edes se ei kykene pitämään talon lämpötiloja perunakellarin lukemissa. 

Tämä on siis ensimmäinen kesämme talossa ja jo senkin takia, että mistään ei saa mitenkään järjellisellä hinnalla mitään millään ilveellä, päätimme kokeilla, millaista on elellä talossamme ilman viilennyksiä. Tämän postauksen kirjoitushetkellä ollaan oltu päivisin jo yli kolmessakymmenessä asteessa ja hellerajan yli roikutaan ennusteen mukaan lähes viikko. 

Ruotsalaisessa saunassa tämä lämpötila aiheuttaisi jo hälytyksen.

Piirikoirankynnenleikkaaja Rumpselssönin seitsemäs avopuoliso sieltä Horonkylästä tiedustaa, onko  sisällä sitten ollut kuuma. No juu, arvon Rumpselssönskä, kyllähän tässä aika nihkeä meininki on ollut. Meille ei tullut maalämpöpumpun mukana maaviileä-ominaisuutta, eikä ilmalämpöpumppuakaan toistaiseksi ole. Lohduttavaa kuitenkin on, että katettu terassi suojaa todennäköisesti taloamme infernaalisimmalta pätsiytymiseltä ja illalla ilman viiletessä talon sisälämpötilaakin on saatu tuulettamalla laskettua siedettävälle tasolle nukkumaan mennessä. 

“Vaikka hirsi onkin ihmeaine, niin 32 asteen helteellä edes se ei kykene pitämään talon lämpötiloja perunakellarin lukemissa.”

Mutta onhan tämä. Otin pariin lähialueen sähköyhtiöön yhteyttä ja ajattelin tsekata, josko aurinkopaneeleista olisi meille hyötyä. Voipi olla, että talomme ei ole optimaalisin paneeleille niin tontille sijoittumisensa kuin puiden varjostamisenkin takia. Mutta tsekataan. Aurinkoisena päivänä aurinkoenergiasta voimansa saava ilmalämpöpumppu olisi houkuttava ajatus. Pankkilaina vähän vähemmän houkuttava. 

Kunnon terassille kuuluu päiväpeitoista tehty maja, pyykinkuivausteline sekä pelastusliivit.

Terassit ovat joka tapauksessa osoittautuneet juuri niin kivoiksi kuin toivottiin. Blokkaavat näkymää, kyllä. Blokkaavat kuumuutta, oletettavasti. Tilavalla terassilla on kiva syödä ja öllöskellä, todellakin. Saunan terassilla on hyvä vilvoitella, totta mooses. Ja edelleen: tämän parempaa omaa rauhaa ei näin lähellä keskustaa ole kovinkaan helppo saavuttaa. Testasin asiaa yhtenä iltana, kun viuhahdin alasti talolta piharakennukseen ja takaisin. Jos joku naapuri näki, niin kunnia meni mutta maine kasvoi.

Mitä, missä, milloin?

Synneillä on pitkä käsi. Kun hitsaaja hitsaa syksyllä 2020 teräspaaluperustuksen tuet liian eteen, kesällä 2022 timpurit eivät saa tehtyä palosuojausta siististi. Tai kun kesäkuussa 2022 tulee mieleen, ettei ole nähnyt vilaustakaan syksylllä 2020 meille myydystä hulevesipumpusta (1326 €). Maaurakoitsijan vastaus tiedusteluun oli, että “kyllä se siellä on”, joten kaivellaan lisää kaivoja auki. Kai se siellä sitten on. 

Ans kattoo ny

Kattourakka jäi pieneltä osin kesken, kun katto- ja lapetikkaita sekä syöksytorvia ei viime vuonna asennettu. Tällä välinhän myös kaupungin mieli muuttui ja hulevesiviemärien sijaan saimmekin luvan laskea sadevedet maastoon sekä omistamaamme ojaan. Onpahan maan alla nyt muutamalla tonnilla käyttämätöntä muoviputkea. Maassa on aina hyvä olla vähän muovia. Toinen hyvä paikka muoville on meri.

Nyt pitää vain toivoa sateista loppuvuotta, ettei asennettu näitä turhaan.

Muutama ränni oli tämän mielenmuutoksen vuoksi asennettu kaatamaan eri suuntaan kuin nyt oli mahdollista. Laskeskelin kauhulla muutosten lisäkustannuksia, mutta tontiltamme itse asiassa löytyi juuri sopivasti ylimääräistä ränniä, joten suuremmitta lisäkuluitta selvittiin. Nyt siis osa vedestä laskee (sitten joskus kun tämä työmaa saadaan siltä osin kuntoon) luontoon ja osa ojaan, eikä kaupungin hulevesiverkosto kuormitu. Lisäksi maan alla on paljon käyttämätöntä muoviputkea. Muovi on myös delfiinien herkkua.

“Kyllä se siellä on.”

Kaivoimme poikani Nonstoppolosin kanssa pari rännikaivoakin paikoilleen. Nyt pitäisi vain saada kaivon jatkoksi putkea, jolla vedet voisi johtaa pois tontilta. Lisäksi pyysin kattourakoitsijalta vielä lumiesteet piharakennuksen naapurin puolelle. Jos kattomme rojauttaa lumisina talvina lumilastinsa, heidän istutuksensa ja tuijansa tuskin tykkäävät. 

Tontin raja on siinä, missä naapurin istutusallas lyö kättä meidän tikkaidemme kanssa.

Itse asiassa piharakennuksen tikkaiden kanssa meni muutenkin millimetripeliksi, kun ne tulivat ulommas, mitä ajattelin. Kun talon seinästä on tontin rajalle vain metri, niin katolle kiivetessä kiipijän perse on naapurin ilmatilassa vähän kuin venäläinen pommikone.

Naapuri samalla tasolla

Tonttimmehan on maatöistä lähtien ollut huomattavan paljon korkeammalla kuin naapureillamme. Sitä on pohdittu ja mittailtu vastaavan mestarin ja maaurakoitsijan kanssa. Kaikkien mittausten lopputulos oli, että ihan oikein ollaan tehty. Se ei silti paljoa lämmittänyt, kun tonttimme tosiaan oli paljon naapuria korkeammalla. Tähän saattoi vaikuttaa se, että naapurit eivät olleet täyttäneet tonttiaan lähellekään oikeaa korkoa. 

Etualalla jalat etuvarpaasta eturauhaseen tuhoava murske. Taaempana jalkapohjia kapybaran käpyrauhasen lailla hellivä sora.

Nyt ovat, ja kappas: tontit ovat tasan. Ihan kiva, että maatyömme oli tehty oikein. Olisi ollut leppeää lapioida 30 senttiä mursketta pois muutaman sadan neliömetrin alueelta. Kirvesvarren tiekin alkoi jo syntyä. Siihen tulee 0-16-soraa, eli ei mitään louhikkoa, muttei kivituhkaakaan. Muutenhan meidän pihamme antaa odottaa vielä itseään. Veikkaan odotuksen olevan pidempi kuin tiineellä elefanttinaaraalla. 

Bye bye bönttö

On hyvä muistaa, että kukaan ei koskaan eikä missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. Nöyrinä olemme ottaneet iskut vastaan ja osa blogin vaikuttavuudesta syntyy juuri siitä, että lukija liikuttuu kokemistamme murheista, jotka kärsimme pystypäin ja valittamatta.

“Katolle kiivetessä kiipijän perse on naapurin ilmatilassa.”

Osa tätä Via Dolorosaamme on ollut vanhan kotimme purkaminen. Kaupittelin sieltä kaiken mikä irti lähti, tosin lapset eivät kelvanneet kellekään. Seijasta tarjottiin 17 hehtaaria suota, kaksi poroa ja Nintendo Gameboy. 

Yllättävän paljon näihin mahtuu tavaraa, vaikkeivät ole edes kytkettynä viemäriin.

Vessanpöntöt roudasimme varastoon, sillä ajattelimme asentaa ne uuteen kotiimme. LVI-urakoitsija (se jolla on ollut pieniä muistihäiriöitä) ei ollut kovin innoissaan asiasta. Perustelut olivat ihan hyvät: parhaassa tapauksessa parin sadan euron säästö olisi huvennut pöntön kyrvähtä- ja kuivahtaneiden sisäosien vaihtamiseen.

Laitoin siis böndöt myyntiin. Muutama ostotunnustelu tuli, kunnes sain viestin:

Ja niin siinä kävi että:

Sinne meni. Kun böndzöjä lastattiin autoon, kerroin vielä, että ne oli poistettu toimivina ja kunnossa olevina. Vastaus oli: “Sillä ei ole väliä, me tuhotaan nää keikalla.”. 

Siis? Niinku häh?

Kävi nimittäin niin, että vessanspöndömme pääsevät / joutuvat ruotsinkielisen torvisoittokunnan show'hun, jossa perinteiden mukaan rikotaan vessanpönttö. Näin on tehty jo 70-luvulta lähtien. Täytyy tunnustaa, että vähän kirpaisi kuulla, sillä eihän tuo toiminta nyt ihan kiertotalouden kauneimpia periaatteita noudata. Meidän kannaltamme se nyt on sama, minne pöndöttimet päätyvät sen jälkeen, kun rahat ovat mätkähtäneet MobilePayhin. Silti. 

Heippaska!

Yhä näköjään lihasmuistissa on reagoida turhan tunteella. Toisaalta ihmekös tuo, kun kerran kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.

“Päätimme kokeilla, millaista on elellä talossamme ilman viilennyksiä.”

Jämäpuut - arvotavaraa

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on kasa kultaa. Tässä otsikkokuvassa onkin sateenkaari. Sen toisessa päässä sijaitsee kaupungin kassa, jonne maksoimme maankäyttömaksumme ja toisessa päässä Nordean konttori, jonne olemme nalkissa munuaisiamme myöten kunnes kuolema meidät erottaa / vapahtaa. Ja onhan kuvassa myös rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme, joka on kasa paskaa.

La-la-lautakasatsa-tsa-tsaa!

Reilu vuosi sitten tontilla lojuneista puukasoista oli välillä sellainen olo, että joku voisi ne vain hakea pois ja lopuista voisi tehdä juhannuksena kunnon kokon. Ihan hyvä ettei näin tehty. Puun hinta on noussut lähes yhtä korkealle kuin oma ****tukseni ja molemmat ovat yhä nousussa. 

Tämä lautakasa tuli kolmanneksi sarjassa Lautakasat alle 350 kg, siviilisääty: single.

Kullankalliit paneelit ja laudat pääsivät uusiin tehtäviin, kun ne nakuteltiin alapohjan rimoitukseksi, autokatoksen kattoon ja teknisen tilan portaisiin. Paraatipaikkojen rimoitukseen käytettiin kelvompaa paneelia, joka sirkkelöitiin puoliksi. Talon pohjoispäätyyn oravien ja muiden tuhohyönteisten silmäniloksi sai luvan kelvata karvalauta. 

Pitkin matkaa rimoitukseen on tehty kulkuluukkuja alapohjaan, sillä etenkin terassien alla on yli metrin korkuista säilytystilaa aika hemmetisti. Sinne on kätevä päästä mahdollisimman monesta kohtaa. 

“Puun hinta on noussut lähes yhtä korkealle kuin oma ****tukseni.”

Koska olemme tunkeneet talomme niin lähelle tontin rajoja kuin lupa on annettu, palosuojauksen on oltava näillä rajoilla kunnossa. Hainkin kuitusementtilevyä talon ja piharakennuksen alapohjien suojaksi niille sivuille, joilla rimoitus ei riitä. Mitään nättiä matskuahan tällainen virkamiehenharmaa levy ei ole, mutta ei se onneksi myöskään näkyville paikoille tule. Ja ihan sama tässä vaiheessa, vaikka sinne ladottaisiin goottilaisella limityksellä Uuno Turhapuroa, Shrekiä ja laiskiaisen pukamia. Kuha saadaan valmista.

Jos et ole varmaa, valitze harmaa. Vanha viidakon sananpasku.

Lehtikuusen pätkistä syntyi teknisen tilan portaat. Niihin on turha upottaa isoja rahoja, joten keräilyerien kautta B-finaali on riittävän hyvä lopputulos kuten Suomen lätkämaajoukkueelle kaheksankytluvulla. Mustavalkotelkkarista sitten katsottiin, miten Larionov, Makarov ja Krutov lätkivät isojen poikien finaalissa Kanadaa vastaan.

Kari Tapion laulun sanoin: "Kelpaat kelle vaan että halkeen."

Asioita, jotka saavat otsasuonen poksahtamaan nopeammin, osa 9247509

Seija Ala-Kautta suti rimoihin tunteja ja tunteja Virtasen neljän öljyn maalia, sävynä vanha kupari. Kivan neutraali punertavan ruskea sävy ja kunhan lehtikuusiset otsalaudat vielä harmaantuvat, niin istuvat varmaankin kivasti yhteen. 

Oma hommansa on itse talon maalaaminen. Se saa otsasuoneni poksahtamaan - jostain syystä maalaushommat triggeröivät minut välittömästi. Vaikka maalaamalla tuleekin nopsaan näkyvää jälkeä, niin oma hermoni menee heti, kun pitää tussuttaa pikkutarkasti jotain helvetin listannurkkaa. Etenkin, kun lopputuloksena on maalitahroja kaikkialla siellä, minne ne eivät kuulu. Etenkin Kainuussa, pernassa ja kaupunginkirjaston CD-levyhyllyssä.

Täydellinen kuva omasta kiinnostuksesta, jaksamisesta ja osaamisesta pensselöinnin saralla.

Ja se talon ulkoväri. Vanhan, puretun talomme kohdalla päätin, että jos joskus talomme jollain maalataan, niin se maalataan punamullalla. Siksipä talomme lupakuvissa talon väriksi on määritelty italianpunainen ja päätettiin vetää seiniin punamulta. Tästä väristähän jo edesmennyt naapurimme jaksoi älähtää. Eipä sitten hänen rauhaansa ehditty talon värillä häiritä. 

Seija Ala-Kautta alkoi sitten pohtia, josko kuitenkin kuullote ja mahdollisimman lähellä puun luonnollista väriä oleva sävy. Siis suomeksi joku näädänripulin värinen ruskeahko. Taustalla Seijalla oli ajatus, että kauniit puunsyyt jäisivät näkyviin. Se on kiva ajatus, joskin edelleen mielestäni punainen hirsitalo olisi kiva. 

“Hermoni menee heti, kun pitää tussuttaa pikkutarkasti jotain helvetin listannurkkaa.”

Soittelin Virtasen maalitehtaalle ja hieman kuullotusintoa vähensi se tosiseikka, että kuullote pitäisi vetää kertaalleen tänä kesänä ja ensi kesänä uudelleen. Sen jälkeen uusintakäsittely olisi 5-8 vuoden välein. Ei muuten olisi. En perkele ala kasata maalaustelineitä seuraavalla viikolla, kun ne on edelliseltä maalauskierrokselta saatu purettua. Virtaseltakin sanottiin, että aika moni maalaa ensimmäisen kerran kuullotteella ja viiden vuoden päästä neljän öljyn maalilla, kun ei enää kiinnosta panostaa uusintamaalauksiin puolen vuosikymmenen välein. 

Seijan sutinat. Sopisi nimeksi myös pälkäneläiselle sinkkufestarille.

Soittelin myös Virtasen rakkaalle kilpailijalle, eli Uulan maalitehtaalle. Sieltä vaihtoehdoksi tarjottiin Roslagin mahonkia, eli kuullotetta, jossa on myös tervaa. Roslagin mahonkihan on perinteinen käsittelyaine ja -tapa ja tämäkin tökötti olisi sävytettävissä eri väreihin. Ei tosin kaikkiin, sillä mukana oleva terva tummentaa sen verran, että jotkut sävyt vetävät kuulemma likaisen oloisiksi. 

“Lupakuvissa talon väriksi on määritelty italianpunainen ja päätettiin vetää seiniin punamulta.”

Elikkä siis tota niinku emmätiä. En aio maalata taloamme uudelleen enää 2020-luvulla. 2030-luvulla taas minulle ei anneta suljetulta osastolta enää lomia, joten suht kestävä väri olisi kiva löytää. Todennäköisesti ensimmäisenä uusintakäsittelyä huutaa talomme paraatipääty, se kun on eniten auringolle ja sateelle alttiina ja hankalin maalata. Kiva kombo, vähän kuin suu- ja sorkkatauti. Terassien alla ja itä-pohjoissuuntiin olevat seinät todennäköisesti pitävät pintansa paljon pidempään. 

Mutta emmä silti tiä, tiäkkö. 

Ranskalaistyyppinen aamukahvi(tus)terassi

Tällä nimellä etuterassimme etunurkka kulki koko suunnittelun ajan ja nyt minulla on ilo ilmoittaa, että sellainen siitä saatiin. Bongasin torista ihan nurkan takana myynnissä olevan pyöreän terassipöydän ja siihen ympärille nasautettiin jo yli vuosi sitten hankkimani Calligarisin Skin-tuolit. Nyt kelpaa heristellä pärinäpojille nyrkkiä ja käskeä surinasussuja parturiin. Aamukahviterassi kyseessä on nimenomaan siksi, että isolle terassille ei vielä aamuaurinko paista, joten mikäli haluaa jo aamusta altistaa ihonsa pigmenttimuutoksille, se on tehtävä tällä terassilla.

Je voudrais un café latte coloré comme une diarrhée de blaireau, s'il vous plait

Kivaa sen sijaan on, että nimenomaan ilta-aurinko paistaa isolle terassille ollessaan tarpeeksi alhaalla. Samoin saunan ikkunasta loimottaa klo 20.30-21 kiva auringonsilta. Olen siis (outoa kyllä) edelleen enemmän kuin tyytyväinen talon sijoitteluun tontille. Tämän suojaisammassa eivät piha ja terassit oikein voi kaupungin tiheään asutulla omakotialueella olla.  

Mutta edelleen vaivaa, mikä piharakennukselle nimeksi. Mörskä / möksä / mökki / tönö / tölli / piharakennus / sivuasunto / eerpii enpii / lemmenpesä / Sauli Marin / Hartwall Areena / hourula / muu, mikä?

“Sateenkaaren päässä on kasa kultaa.”

LVI-palaveri - muistiongelmia

Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva. Eräänäkin päivänä muistelin, että heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi. Tarkistin päivän kalenterista ja piti paikkansa: olin tuolloin koomassa. 

You only LVI once

Saimme vihdoin pidettyä palaverin vastaavan mestarin ja LVI-urakoitsijan kanssa. Jälkimmäinen oli tehnyt kotiläksynsä: mukana oli pino printattuja sähköposteja ja hyvin mietittyjä selityksiä, miksi loppujen lopuksi kaikki johtui joko asiakkaista, timpureista tai molemmista. 

“Heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi.”

Hieman reikäisiksi selitykset kuitenkin jäivät, kuten väite siitä, että piharakennukseen olisi asennettu kököt mökkiventtiilit, koska timpurin tekemä reikä oli liian pieni. Vaan kun ei ollut. Oli juuri se mitä pyydettiin. Tai että äänenvaimentimet oli asennettu ihan vähän kuin hyvää hyvyyttään, vaikka ne oli merkattu kuviin vain varauksina. LVI-hemmo ei tosin kaivanut meileistään sitä, jossa kirjoitin jo useampi kuukausi ennen IV-asennuksia, että “piirroksissa olevat varaukset äänenvaimennukselle tarvitaan ääneneristysselvityksen perusteella”. IV-gyllenhaalithan eivät missään vaiheessa kysyneet meiltä käytännössä mitään mistään. Asensivat vain huonosti rumia tötteröitä.

Kosteustunnistin LVI-gadotien tyyliin: talouspaperia makkaratikkujen ympärille, tikku IV-piippuun ja painellaan kivivillaa, josko talouspaperi kastuu. Ei kastunut. Se on hyvä.

Jännästi ennen joulua LVI-urakoitsija vielä myönsi, että tuloilmaventtiilien rumuudesta olisi pitänyt kysyä meiltä ennen asennusta. Nyt selittely oli epämääräistä urinaa tyyliin “kyllä me nää kato on sellaisia että kun myöhässä teiltä ja timpurit njööh bunga bibaabom”.

Sentään kovin montaa selitystä hän ei ollut onnistunut brainstormaamaan lattiallemme valuneesta vedestä, vaan myönsi sen olleen heidän vikansa. Vähän toki “se kattourakoitsija wumbawumba shigauee njöpp njöpp”, mutta enimmäkseen moka oli heidän. Toki heillä olisi ollut vastuuvakuutus, joka olisi korvannut, jos emme olisi olleet kotona ja saaneet välittömästi kuivattua lattioita ja vaatekaappia. Siinähän olisi sitten ruvettu pyydystämään saippuoitua hyljettä sen jälkeen, kun vastuukysymyksistä olisi pitänyt alkaa vääntämään.

“Njööh bunga bibaabom.”

Kysyin, millainen loppulasku saadaan aikaan, jos hoidamme itse Velcon tuloilmaventtiilit seiniin ja unohdamme kylppäriin suunnitellun siirtoilmasäleikön - joka siis IV-johanssoneilta oli jäänyt asentamatta, vaikka omien sanojensa mukaan olivat käyneet työmaalla lähes joka päivä surusilmin toteamassa, etteivät vieläkään voi asentaa tuloilmaventtiilejä. Voimia.

Eikös tämä nyt ole valmis? Siisti kuin sika pienennä.

Jänskänlaisesti LVI-urakoitsija myös muisti valitsemamme suihkun ja bideen, jotka olivat urakkahintaa kalliimpia, mutta hieman vähemmän muisti, että yhtä suihkua eivät olleet asentaneet lainkaan, koska suihkukaappi ja yksi vesipostikin oli pudonnut listalta pois. Kovin valikoiva on kädellisen muisti. Ja jäipä takan korvausilmakin tekemättä. Mutta nämäkin ovat varmaan timpurien ja meidän vikaa, koska “venttiilit yammayamma shvvöö skwiliduu”. 

Analyysinsä pohjalta urakoitsija tarjosi viimeiseen erään n. 500 euron hinnanalennusta. Emme tarjoukseen heti tarttuneet, vaan sanoimme keskustelevamme vastaavan mestarin kanssa ensin. Tämä huomauttikin fiksusti urakoitsijan lähdettyä, että vaikka LVI-urakoitsija kauniisti kiittelikin toimintaamme IV-ledgerien sössittyä, ei minkäänlaista puhetta vahingonkorvauksesta ollut. 

“Kovin valikoiva on kädellisen muisti.”

Emme siis kelpuuta 500 euron hinnanalennusta, vaan pohdimme, mikä olisi fiksu tapa ratkaista asia. Varmaankin oikeudenkäynti, sähköshokit ja kastraatio, koska loppujen lopuksi viivästyminen oli “meidän syytä gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps”. 

Pahamaineinen koronaluola. Jos haluat yskää beibe, täältä sitä saa.

Koska muistihäiriöistä huolimatta keskustelu käytiin ihan sivistyneillä sanoilla ja äänenpainoilla, katsoin parhaaksi olla jakamatta osapuolille tekemääni kymmensivuista reklamaationivaskaa. Totesin melko nopeasti, että se vaatii päivittämistä sekä LVI-urakoitsijan esittämien (osin valheell virheellisten) argumenttien että omien hieman vittum kärkevien sanavalintojenikin osalta. 

No piano? No pian o!

Lähdetään siitä, että meillä on kulttuurikoti. On kuulkaa Toikkaa, Aaltoa, Gullichsenia, De Seniota ja Orlowskia. Lapset osasivat laulaa jo ennen kuin heidät siitettiin, ja itse osallistun aktiivisesti nokkelan nimimerkin suojissa nettikeskusteluihin, joissa totean kaikkien muiden olevan ihavituhomoja. Ja mutsiskin oli.

“Gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps.”

Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano, koska minä hetkenä hyvänsä marsalkka von Bumsenhofin keskimmäinen poika Günther-Afasia Bumsenhof saattaa soittaa ovikelloa ja tulla kosimaan tytärtämme. Ja jollei tuolloin Hoffmann & Kühne -pianostamme irtoa vähintään Jürgen Maulschwanzin kappaletta “Firsch acken, Buse mömsen”, saattaa kahden maineikkaan suvun liitto jäädä toteutumatta. 

Aloitan jokaisen aamumme soittamalla projektimme tunnusbiisin.

Siispä piano tuli ja on muuten vireeltään sama kuin oma oloni ekana koronapäivänä. Samalla tuli todettua, että pianohuone ansaitsee nyt vihdoin myös i-kirjaimensa. Ja että ihan kiva pikku kuutio huoneestamme tuli: Vallentuna-soffat toimivat levitettyinäkin, eikä huone mene ihan tukkoon. 

Kesällä on kiva olla korona

Tuo häröpallo helvetistä siis löysi kuin löysikin meidänkin keuhkoihimme. Itse tilttasin kaksi päivää ennen kesälomani alkua ja sammuttelin parhaani mukaan pahimpia tulipaloja sängynpohjalta. Kanssavelalliseni Seija Ala-Kautta tilttasi samaan tautiin muutamaa päivää myöhemmin ja tyttäremme Perintörinsessa nappasi kopin taas pari päivää tästä. 

Bingettää vai hengittää, kas siinä koronapulma.

Kovin rankaksi ei vointi onneksi ole mennyt kellään, mutta tätä kirjoittaessani tauti on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan jo viikon, vaikka kuumetta olikin vain kolmena päivänä. Yskä tuntuu pysyvän tiukimmin, mutta sekään ei onneksi ole mitään veristä keuhkovisvaa seiniin lennättävää laatua. 

Koronaa terdellä

Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit. Tämä mainitaan jo Lions-klubimme säännöissäkin. Lehtikuusta tilailtiin viime kesänä pariinkin otteeseen, mutta vähän jäimme edelleen vajaaksi. Juu, monellakin tapaa. Soittelin höyläämölle vain kuullakseni, että koko kesän tuotanto on myyty. Hetken nyyhkytettyäni höylääjä kysyi, millaista määrää tarvitsisimme ja sen kuultuaan totesi, että se saadaan järjestettyä. Jatkoin nyyhkyttämistä.

“Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano.”

Seija Ala-Kautta ja poikamme Nonstoppolos ajelivat Nurmijärvelle minun potiessani ja lastasivat kyytiin 100 metriä lautaa, jonka olin laskenut riittävän. Kävi totta kai niin, että 100 metriä lautaa ei riittänyt. Siksi siis ajelin vielä Starkkiin (os. Terra) ja ostin vielä 16 metriä lisää lautaa. Nurmijärvinen lauta voittaa laadultaan Starkin (os. Turha Terra) kuus-nolla, mutta kökömpi lauta saatiin sen verran kökömpiin paikkoihin, että laatuero tuskin tulee haittaamaan.

Missä puuta, siellä jaska.

Paljon emme ole onneksi joutuneet uutta puutavaraa ostamaan. Lehtikuusen hintakehitys viime vuodesta menee nimittäin näin:

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2021: 3,5 e

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2022: 4,7 e

Lehtikuusi Starkista seuraavalla viikolla: 6,2 e

Meidän määrillämme näistä ei onneksi koitunut aivan jäätäviä kustannuksia, mutta toki jokainen tuhlattu ylimääräinen satanen on pois lasten ruoasta, terveydenhuollosta ja koulutuksesta. 

Talolaina maksettu

Ai niin, loppuun vielä iloinen uutinen: saimme talomme maksettua. Emme tosin tätä risukasaa, vaan edellisen purulaatikkomme. Sen, joka purettiin yli vuosi sitten. On se vaan vapauttava tunne, kun ei tartte maksaa lainaa talosta, jota ei ole enää olemassa. 

“Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit.”

Nyt sitten maksellaan enää tätä taloa. Ja tonttia. Ja lisälainaa. Ja pikavippejä. Pitäisiköhän ostaa muuten isompi bilispöytä? Ja moottoripyörä. Seija Ala-Kautta tarvitsee crosstrainerin. Siis toisen, yksi on makkarissa, mutta tämä tulisi terassille. Ja personal trainerin. Ja Rainerin, mutta Rainer onkin escort. 

“Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva.”

Kappas - korona kylässä

Hirsitaloissa on kuulkaas pikku perseilijä-Ernot sellaista taikavoimaa, että niissä elää onnellisempaa väkeä kuin koskaan missään kuinkaan mitenkään, joten pikku Covid halusi saada ystävän hirsitalostakin. Tarkemmin sanottuna tämä pikku Covidin lemmennylkytys kohdistui muuan bloggariin.

Siksipä annetaan blogin tason laskea kuin lehemän häntä ja kirjoitetaan vain muutama klikkotsikko tulevaa postausta varten.

“Oohwau nyt on kuumaa settiä.” Katso kuvat LVI-urakoitsijasta ja vastaavasta mestarista saman pöydän ääressä!”

“Asiakas valehtelee kuin Stefu!” LVI-urakoitsija muistaakin nyt kaiken ihan eri tavalla kuin puoli vuotta sitten.

Herkkä tutkielma aiheesta "Puska, talo ja virus". 

Katso koskettavat kuvat sisään valuvasta loskavedestä. Urakoitsija: “No joo olihan tää nyt vähän sellainen moka, mutta kyllä oli asiakkaassakin paljon…”

Hirsitalotyömaan kulisseissa kuohuu. Mitä tekee LVI-urakoitsija? “Tässä nyt on sellainen pieni muuttuja, mutta kyllähän asiakkaassakin...”

Bloggaajalla vihdoin seksihelle. Lähipäivinä ylletään jopa 39 asteen lämpötiloihin.

Jösses mitkä melonit! (klassikko)

Lassi Massi-Kassin katkera tilitys: “Olen raskaana, kaksi viivaa tuli.”

Lukijat hylkäsivät Kodotus-blogin: “Sitä samaa tuubaa tulee viikosta toiseen, eikä edes tavuviivoja!”

Millaisen klikkiotsikon sä kirjoittaisit tästä meidän taloproggiksesta?