Tontin raivausta - hankien kimmeltäessä

Mehän ajattelimme olevamme talvirakentajia: jylhät hirsiseinät olisivat kohonneet pikkupakkasessa, minkä jälkeen olisi päästy sisätöihin, jossa arvoituksellisen hillityt isähahmon auktoriteetilla varustetut vanhan polven timpurit tekisivät tarkempaa ja omistautuneempaa työtä kuin japanilainen pallokalan leikkaaja.

No, lähdetään nyt kuitenkin siitä, että persiilleen menee ja se oli vasta asioiden positiivinen puoli. Mutta ei mennä asioiden edelle (tässä blogissa on vaikea olla menemättä, kun homma on hidasta kuin kilpikonnien tantraseksi). Olimme siis helmikuun ensimmäiset päivät raivaamassa tonttia. Tai eihän sitä saa raivata, kun ei ole rakennuslupaa (kun kaikki etenee hitaammin kuin Keith Richardsin siirtyminen taivaalliseen soittokuntaan), mutta siirtelemässä puumateriaalia paikasta toiseen. Valitsen tässä tyylilajikseni puhtaan fiktion tiettyjen asioiden suhteen.

Jo tontille meno oli nautinto: pienessä pakkassäässä leijaili auringon kilossa kimmeltäviä lumihiutaleita ja lunta oli niin mukavasti, että päätimme koko perheellä hiihtää tontille. 

Hankeen oli jäänyt lumikon jäljet!

“Homma on hidasta kuin kilpikonnien tantraseksi“

Tonttimme kirvesvarsi on myös etutontin asukkaiden käytössä. Ja koska etutontin asukkaat eivät ole laillamme tyhmiä, hitaita ja laiskoja, heille tulee talo ihan pian. Ja koska heille tulee talo, heidän tontillaan täytyy tehdä maatöitä ja kaiken maailman sepelisäätöä. Ja jotta tontille pääsisi, pitää sinne olla tie. Ja koska tie tulee meidän tontillemme, siltä piti kaataa puita, jotta tie voidaan tehdä. Ja koska naapuri on meitä toimeliaampi ja paljon toimeliaampi, hän pisti toimeksi. Ja koska hän pisti toimeksi, kirvesvarreltamme kaadettiin puut. Olisikohan tämä nyt junnannut jo tarpeeksi?

Kuura muodosti kuvioita kantojen pintaan ja hankeen piirtyi huopatöbböstemme pehmeän kauniit jäljet. 

"Tuossa, lapset, on ollut riekon lumikieppi."

“Tonttimme kirvesvarsi on myös etutontin asukkaiden käytössä. Ja koska etutontin asukkaat eivät ole laillamme tyhmiä, hitaita ja laiskoja, heille tulee talo ihan pian.“

Kaadetut puut (muutama koivu) oli ystävällisesti pätkitty halkomismittaisiksi pölleiksi. Ongelmana on toki se, että takkaa ei ihan vielä ole, kun homma edistyy hitaammin kuin Britannian nouseminen maailman mahtavimmaksi valtioksi Brexitin myötä. Pöllit piti siis roudata pois kirvesvarrelta, jolle naapuri alkaa pian tehdä tietä. Siispä:

Kipparikvartetin tukkilaislaulujen saattelemana me kannoimme sarkavaatteet hiestä höyryten ja naamat ilosta punottaen pöllejä kasaan, josta niitä kelpaisi takkaan nakella. Hankikanto oli niin hyvä, että pöllit siirtyivät tonttimme taakse kuin itsestään.

Työnjako oli selkeä: perheen naisoletetut kantoivat pöllit kirvesvarrelta pidemmälle oman tonttimme puolelle ja tämän blogin julkisen sanan neuvostolle vastuussa oleva siitä eteenpäin. Märkä ja mutainen koivupölli ja sitten toinen ja sitten kolmas ja sitten niin edelleen alkaa aika nopsaan tulla ihan konkreettisesti iholle kylmyytenä ja märkyytenä. Jossain vaiheessa tyttäremme alkoi hytistä, kun vesi oli riittävästi läpäissyt hanskat, housut ja takin. Siihen asti hän olikin mitä mainioimmalla työmoraalilla kannellut pöllejä kasaan.

Opeta nyt siinä sitten lapselle, että joskus on hyvä kannella ja joskus taas on rumaa kannella.

Siispä lapsioletetut / pösilöt nöösit (kumpi sitten onkin korrektimpi ilmaus) autoon ja kotiin vaihtamaan kuivaa päälle. Puoliso / kanssavelalliseni / ihme tarmonpesä jäi vielä märissä vaatteissaan kiskomaan pöllejä. Ilmeisesti aika moni asia voittaa kotiolot.

Aarniometsän humina tuli tontin mukana. Tänne kelpaa tehdä latuja.

Savottakämpässä pihisee pannusumppi ja hurtti huumori lentää mahtavassa porukassa. Saunassa odottavat jo makoisat löylyt, minkä jälkeen tupaan onkin jo katettu maittava särvin sekä eines. 

Osa puista oli saatu lauantaina tontin perukoille, mutta lepopäivällekin jäi vielä pyhitettävää. Suuntasimme kaksin poikamme kanssa tontille. Minä kannoin pöllejä ja poika hakkasi kirveellä pienempiä puita poikki. Vaikkei siis tontilla saa puita vielä kaataa. Jos kuitenkin vaihtoehtona on, että nelosluokkalainen kinuaa pädiä tai hakkaa kirveellä, niin jälkimmäinen on kyllä tervehenkisempi vaihtoehto.

Siinä kaatui pajua, haapaa ja mahonkia. Naapurin mummokin sai pari iskua, kun tuli kysymään, miksei olla kirkossa.

“Jossain vaiheessa tyttäremme alkoi hytistä, kun vesi oli riittävästi läpäissyt hanskat, housut ja takin.“

Hidastahan homma toki oli hankien haitatessa hairaamista. Aikaa vierähti kolmisen tuntia. Isoimmat pöllit siirtyivät uuteen pinoonsa, pienempiä vielä jäi. Samassa ajassa wannabemetsuripoikani kaatoi 16 rankaa. Ja aivan innoissaan. Toivoa siis on, vaikkei poikani sukupolvi tiedäkään mitään todellisesta työnteosta ja Suomen jälleenrakennuksesta. Silloin pleikkakin tehtiin tuohesta ja sudet hiihti ylämäkeen kouluun, joka oli Neuvvostoliitossa.

Tuleeko tästä kuvasta jotain mieleen?

Aivan: sama herkkä orgaaninen sommittelu toistuu tässä Katalonian arkkitehtuurin helmessä:

Lopulta savottakämppä hiljenee. Jätkät kuorsaavat punkissaan ja rauhaa katkovat vain ajoittaiset, jätkien rektaaleista purkautuvat tarmonpuuskat. Ulkona pakkanen paukkuu ja puhtaanvalkea jänis maastoutuu hankeen kuin talven näkymätön henki.

Aivan kuin Lapissa olisi! Vasemmalla ylhäällä naali tai joku bahtačoalli.

Loppuun vielä vinkki: Ruotsin metsurit ry - Svenska metzurier ob suosittaa ripustamaan kaulaan tyhjän Ikean kassin, kun kantaa mutaisia pöllejä. Kassi suojaa takkia töhnältä, ötyltä sekä lörtöltä.

Ai että saako blogitekstin jakaa? No totta Mooses ja mielellään!

“Jos kuitenkin vaihtoehtona on, että nelosluokkalainen kinuaa pädiä tai hakkaa kirveellä, niin jälkimmäinen on kyllä tervehenkisempi vaihtoehto.“