Piipahdin tuossa muuan rautakaupassa. En mainitse nimiä, kun kieltäytyivät antamasta vessanpönttöjä, suihkukaappia, keittiötä, ovia (sisä- ja ulko-), sähköjä, putkia ja rahaa bloginäkyvyyttä vastaan Suomen suosituimmassa rakennusblogissa. Eikä minunkaan blogini kelvannut.
Mutta höristin vapaapainin runtelemia korviani (pojat yli 36 vuotta ja yli 13 kiloa), kun kuulin joululauluja kaupan keskusradiosta. Olin hetken, että mitä rosollia! Mutta sitten minut valtasi samanlainen olo kuin maaliskuussa -96, kun Jarno kaatoi lämmintä vaniljakastiketta päälleni lenkkisaunassa. Tiedätte kyllä.
 |
| "Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä, Securitas jos ei sisäänpääsyäsi estä!" |
Joulumieli! Yhdistelmä lanttulaatikon jälkipolttoja, henkensä uhranneen sian ihraa toisen sian elimistössä ja kynttilänliekissä palavan lahjapaperin käryä. Teeskentelyä, että kälyn joululimppu on syötävää ja serkkujen huutoa, kun kuusenjalka meni silmästä läpi. Sen vallassa kahlasin rautakaupan joka käytävän läpi. Jos myyjä tuli vastaan, larppasin raksaajaa. Sisimmässäni olin kuitenkin yhä se sama runopoika, joka ompeli partioreppuunsa paljetteja.
Löysin kaiken - ja paljon muutakin - mitä tarvitaan, jotta perhejoulu ei olisi ihan niin perheestä kuin edellisenä vuonna. Viime jouluhan meni leppoisasti, kun saimme tietää aatonaattona, että nykyisen kotimme kaavamuutoksesta oli tehty valitus hallinto-oikeuteen. SIINÄ oli nimittäin joululahjaa kerrakseen. Parempi kuin hiustenkuivaaja kylpyammeessa.
Nyt olen jo avannut sieluani tarpeeksi. Tällaisella taikapölyllä meille luodaan tänä jouluna kystää, kyllää ja miespolvet unholaan:
Oli vaikea päättää, mikä väri sopii parhaiten yhteen ihotyyppini (keväinen akne) kanssa. Otin kaikki. Kotona vasta selvisi, että nämä olivatkin muovia. Nyt mietin, mitä se näistä valunut pihka oli.
Omat lahjatoiveet alta pois. Olen toivonut joululahjaksi Teslaa, joten ostin sille valmiiksi laturin. Tämä on näppärä, koska jos auto hyytyy Turun motarille, puolison läppäristä saa usbilla autoon lisävirtaa.
Joulu on murheellista aikaa kaikille, joilla on suvussa “sellainen” eno. Käytännössä siis kaikille. Enolle voi terästettyjen glögien ja munatotien siemailun tuoksinassa vihjata tämän ongelmista hienovaraisesti tällä lahjalla. Eno ymmärtää ja hetken on kuin enkelin siipi hipaisisi jokaisen elämän tunkiossa mustunutta sielua.
Ostin näitä koko suvulle. Pidikkeitä on hyvä olla. Laitan niitä joulupuuroon ja kuusen oksille.
Lasten opettajatkin ovat lahjansa ansainneet. Jotkut moukat antavat viiniä, lahjakortteja hierontaan tai rahaa (etenkin ennen numeroiden antamista). Koska olen itsekin eräänlainen taiteilija (piirustuskilpailun voitto Viking Amorellalla v. 1982, sarja pojat alle 3 promillea), tiedän opettajien arvostavan taidetta. Tämä teos säilyttää arvonsa. Oli varaa vain yhteen, joten kortissa lukee, milloin opettajan pitää antaa teos eteenpäin seuraavalle.
Taas jotain pientä kivaa itselle. Näitä puolisoni sanoo minulta / minusta puuttuvan. Eli kun ostaa lahjan itselleen, siitä on iloa muillekin. Tätä periaatetta noudatin myös Torrelomiinoksen matkani suhteen. Postikorttikin on kiva saada ja lukea, kuinka kivaa iskällä on ollut.
Olemme rikkaita. Siitä nyt ei pääse mihinkään. Menestyvä blogi, komea ulkomuotoni ja mitä niitä nyt on ovat taanneet meille melkoisen omaisuuden. Siitä seuraa, että varakkuuden pitää näkyä (varakas on nöyrä termi sanalle rikas). Meillä varakkuus näkyy siinä, että ostamme valtavasti lahjoja. Painotamme valinnoissamme muovia, kertakäyttöisyyttä, ympäristöarvottomuutta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyä samalla pieteetillä, millä lapsemme saivat alkunsa.
Lahjojen määrästä seuraa pukille ja pukin pikku krapulaisille (eno ja muutkin) melkoinen savotta. Jotta rakoilta vältyttäisiin, alkuillasta kaikki vetävät käteen työhanskat. Loppuillasta näistä on se hyöty, ettei uhriin jää sormenjälkiä. Kun meillä kerran käy, tietää liikaa. Aivan liikaa. Meidän pukkimmekin on siksi kertakäyttöinen.
- “Rakkaani, laitatko joulusaunaan taas “sen” päälle?”
- “Noh noh, hyi sinua tuhmeliinia. Hihi. Saatan laittaakin.”
- “Mmmmmmm-bop!”
Poikani toivoi Lego Star Wars -kuolemantähteä. Kerron hänelle, että juuri tämä osa Kuolemantähdestä petti, kun siihen osui Spockin laaseri. Tämän kuultuaan poikani silmät loistavat kuin Peetlehemin tähdet Juuttaan maalla.
Anoppi saa Matti Johannes Koivun uuden levyn.
Kummipoika pelaa lätkää. Annan hänelle Saku Koivun rakennussarjan.
Serkkujen lapsille annan Rudolf Koivun kauneimmat sadut.
Kaverini Juho kehuskelee aina potenssillaan.
Tyttäreni toivoi piereskelevää Barbia. Toinen vaihtoehto olisi ollut syötävä terapiahiekka. Hankin hänelle tämän. Ei kuulemma ollut myynnissä, vaan “somiste”. Silmätön Gandalf?
Huusin kovaan ääneen, että “kaikki raksaajat eivät ole cis-miehiä!” ja syntyneessä kaaoksessa muilutin pukin automme takakonttiin. Kovasti hän vetosi, ettei Vantaan elokuva-avustajat ry:n kanssa tehty sopimus keikasta sisältänyt tällaista. Hiljeni vasta, kun uhkasin työntää kiinniruuvattavan saranatapin hänen “joulumaahansa”.
Nyt siirrymme todellisen joulumielen osastolle. Joulunahan kohteliaisuudet tuppaavat loppua jo tuulikaapissa tai hukkua viimeistään ensimmäiseen glögiin. Siksi tunnelman aistimiseen on hyvä olla kättä pidempää. Sanooko esim. Maija-täti leikillään kummitytärtään “rumaksi pikku adoptiomakkaraksi” tai Eero-setä toivovansa glögiinsä lisää arsenikkia, kun ei se ainakaan glögin makua tai joulun tunnelmaa pahentaisi.
Jouluinen vinkki: olohuoneen pöydälle kannattaa kattaa ylimääräistä käämiä sekä pitkää pinnaa. Siitä voi sitten kukin suvun jäsen napsia pahimpaan kurinaansa.
Tunnustetaan kuitenkin tosiasiat. Joulumieltä luovat pienet jäsentenväliset, tasasella koettamiset ja ehdolliset tuomiot. Ne kuuluvat jouluun kuin Tony-enon pikkurillin nivel riisipuuroon. Koska puukko on kuitenkin kynää mahtavampi ja vihaisin heittäköön ensimmäisen kiven, molempia on syytä olla riittämiin isommankin suvun tarpeisiin. Nämä voi laittaa tarjolle vaikka Hilkka-tädin kansalaisopistossa kahvipaketeista askartelemaan bluetooth-kylpytynnyriin.
Nämä vahvuuksilla varustetut suojalasit ovat hieman kaksijakoinen asia - vähän kuin se, oliko Anne Berner Suomen vai Euroopan huonoin ministeri. Toisaalta ne suojaavat iskuilta, kiviltä ja syljeltä, toisaalta ne päässä näkee sukunsa paremmin.
Ihmettelen hieman tätä avo-vouhotusta. On kaikenmaailman avoliittoja, avokonttoreita ja avoautoja. Mahani oli kuralla, kun aiemmin päivällä olin joulumielen nostattamiseksi syönyt Pirkan (sen kollegani) lanttulaatikon työpaikan jääkaapista. Olin sitä koko syksyn katsellut. Mielestäni tämä avo-wc menee kuitenkin jo överiksi. Lisäksi lähin bidee löytyi vasta kylppäriosastolta. Sitäkin piti käyttää ilman vettä.
Kävin lopuksi kahviossa vetäisemässä kelmutetun esihistoriallisen sämpylän. Siellä soi Black (sieluartistini) ja It’s a wonderful wonderful life. Olin samaa mieltä. Ja ulkonakin oli samaa. Ei ihanaa, mutta mustaa.
Jos tämä teksti liikautti sisälläsi hiukankaan sitä kylmää lohkaretta, jota sieluksikin kutsutaan, jaa toki tämä teksti. Laskujeni mukaan tienaan kymppitonnin per linkkaus. Se jos mikä tuottaa joulumieltä.
Iloista joulua, glada juppen!
