Miljoonannet messut - sälää saarekkeella

Puolisoni piilotti minulta Crocsit. Sadismia vai rakkautta vai kumpaakin?

Seija Ala-Kautta veti vuosi sitten nurejev-/veskuloirimaiset lipat kotimme ulkoportaissa. Lehtikuusi jääpeitteellä on melkoisen liukas ja Seija ontui jonkin aikaa kuin mökin Miina ennen lonkkaleikkaukseen pääsyä. Huonomminkin olisi voinut käydä, jos keskushermo olisi sanonut poks ja vakuutusyhtiö voivoi.

“Seija ontui jonkin aikaa kuin mökin Miina ennen lonkkaleikkaukseen pääsyä.”

Koska Seija kompuroi omat välilevynsä divariin, hän ei halunnut minun kokevan samaa kohtaloa. Meidän löylyvalmis kiukaamme sijaitsee erillisessä pihatuvassa (murju? tölli? chalet?), ja hiipparoin sinne avaamaan kiukaan ennen varsinaista sauna-aktia. Crocsit on näppärä sujauttaa jalkaan ja sutia talon portaat alas ja pihatuvan (kämppä? hökkeli? tönö) portaat ylös. Ja sama toisinpäin. Seija on omasta mielestään vielä liian nuori ja kukkea omaishoitajaksi, joten hän piilotti Crocsini, jotten lipeäisi. Päätin alkaa kostoksi ajamaan motocrossia ilman kypärää. 

Saarekkeella 30.1.2023 klo 9.23

• Perintörinsessan pipo
• pitkä sivellin
• ledituikkuja
• pullonavaaja-avaimenperä
• peltirasia, jossa ketju
• ledivalaisimia pahvilaatikoissaan
• pyöreä heijastin
• hedelmäkulho, jossa 7 mandariinia, joista yksi kyrvähtänyt, 2 luomomenaa (koska olemme kulttuuriperhe) sekä pari anuskirsikkaa. Kulhon alla servetti, jonka päällä kuulakärkikynä
• Nonstoppolosin koulukuva
• Smartum-seteleitä
• tyhjä sitruunanmakuinen Pirkka kivennäisvesipullo. Siis ei se pullo maistu sitruunalta, vaan siinä ollut kivesnäisvesi, jota ei enää ollut pullossa
• aprikoosimarmeladipornukka
• aprikoosimarmeladipornukan kansi
• Fiskarschin hedelmäveitsi (export quality, koska olemme kulttuuriperhe)
• sokerikippo, jossa lusikka
• Seija Ala-Kauttan synttärilahjaksi saama Leijona-rannekello, jonka rannekkeen yksi nivel ei enää jousta. Syynä allekirjoittanut.
• vielä yksi lediruikku
• hunajapurkki, jossa kaksi pikkulusikkaa (koska rahaa piisaa)
• toinen samanlainen pullonavaaja-avaimenperä (koska messuesittelijä katsoi juuri toisaalle)
• Tupperwaren reunuskaulus
• JBL-bluetoothkaiutin (kuuntelemme siitä lähinnä renesanssimussiikkia, koska olemme kulttuuriperhe)
• Applen MacBook Airin latausmolkku (koska olemme ympäristötietoinen perhe ja Applen tuotteet parantavat koko maailman kaikessa)
• neliskanttinen tiffanylasinen tuikkukippo, jossa ledituikku (vihreä)
• toinen neliskanttinen tiffanylasinen tuikkukippo (sininen)
• kolmas neliskanttinen tiffanylasinen tuikkukippo (punainen)
• käsidesiä (jos spitaalinen tulee kylään)
• Applen iPhone SE latauksessa
• ledinauha Rajamäen lasiburkissa hohtamassa valoa sydämiimme
• kyyläkärkikynä (messuilta)
• kaksi palaa suklaata (samoilta messuilta)
• halvalla Citymarketista ostettu orientaalistyylinen kynttilälyhty
• Arabian vihreä 24h-sarjan leipälautanen, jolla ruppanen omenanlohko
• vihreät Yatzy-nopat läpinäkyvässä muovirasiassa. Yhden nopan silmäluvut ovat niin kuluneet, että mahdollisuudet saada Yatzy moninkertaistuvat.
• toinen vihreä Arabian 24h -sarjan leipälautanen
• Oivariini-rasian kansi
• hapankaalipurkin sisälipare
• Oivariini-rasia, jossa Hackmanin Savonia-sarjan voiveitsi (koska olemme kulttuuriperhe)
• vaaleanviherjä Ikean pussinsulkija
• pikkulusikka
• leivänmuruja
• kukkaruukku, jossa joku helevetin jukkapoika
• Espoo liikkuu -juomapullo, jolla saa raikkaasta hanavedestä tehtyä kätevästi muovinmakuista
• perinteinen litteä juomapullo, jolla saa lapset jo päiväkodissa perehdytettyä taskumatteilun kiehtovaan maailmaan
• toinen servetti
• kaksi viinilasia (koska olemme globaali kulttuuriperhe)
• Tilastokeskuksen Suomi lukuina 2022-vihkonen, josta selviää esimerkiksi, että Suomessa oli vuonna 2020 1 719 650 huoneistokohtaista saunaa. Kaikkiaan saunoja arvioitiin olevan yli 2,3 miljoonaa. 
• D-vitamiinipurkki
• Fiskarschin sakset
• Pirkka-kermajuusto sekä juustohöylä (koska noudatamme Juha Sipilän leikkauspolitiikkaa, joskin jälkikasvullemme ei ole siirretty yhtä suuria valtiolta kupattuja omaisuuksia)
• talouspaperirulla
• lasiastia, jossa neljä kurkkuviipaletta
• hunajapurkin muovikansi

Olisi siihen vielä jotain mahtunut. Nyt oli kuitenkin juuri konmaritettu.

Joulukuusi, joulukuusi, naavaparta, buusimuusi

Aikansa kutakin, sanoi oman elämänsä panostaja, kun uudenvuoden aatonaattona silmämunansa raketilla halkaisi. Seija Ala-Kautta, tuo hehkeä ja notkea fitnesskisuli, on syntynyt vuoden alkupuolella ja perinteisesti joulukuusi on pidetty talossa hänen synttäreihinsä saakka. Tällä kertaa kuusi lojui paikallaan jopa hieman tuon päivän yli. Kuusi siirtyi kuitenkin terassille siinä vaiheessa, kun siitä alkoi varista kilo neulasia joka kerta kun naapurissa niistettiin. Joulupuumme oli tänä vuonna kyllä poikkeuksellisen nätti, vaikka olikin tuontitavaraa ja kaupasta haettu. Tai ehkä juuri siksi. 

Uuh Tannenbaum, uuh Tannenbaum, wir bumsen kein Sepp Blatter.

Vuosi sitten ensimmäisenä joulunamme uudessa kodissa Seijan lapsuudenhaave toteutui; hän sai kodin, jossa voisi tanssahdella kuusen ympäri. Ei tosin aavistanut saaneensa kaupan päälle puolison, joka tanssahteli kuusen ympärillä leopardistringeissään.

Sugar, I need sugar!

Lähdetään nyt hei siitä, että koti ilman 25 eri makuista sokeria ei ole koti. Siksipä tilasin hattarasokereita lisää, sillä jäljellä olleilla sokereilla ei olisi saanut enää edes Ranskan kokoisen maan asukkaita sokerihumalaan. Nytpä sitten on taas millä mällätä: 

Sitruuna ja metsämansikka - makein tapa saada slaagi.

Toiset esittelevät baarikaappiaan, jossa on viskiä, konjakkia ja muita desinfiointiaineita. Minulla on jotain astetta spessumpaa, sokerikaappi:

Alarivissä erinomaista vuosikertaa 2021. Ylempänä Toscanan auringon kypsyttämät atsovärit.

Hattarakone. Keski-ikäisen miehen rakkain laite. Toisena tulee sydämentahdistin.

Jessus, messus!

Taisin taannoin jossain postauksessani laskea, monillako raksaan vivahtavilla messuilla olen käynyt. Alkuaikoina kerroimme jokaisella ständillä jokaiselle sähkönmyyjäsällillekin kuinka kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me. Epävarmuuden tumma pilvi varjosti meitä ja lähes kodittomina harhailimme messuilla turvan ja tulevaisuuden perään haikaellen. Messuhemmoja kiinnosti yhtä paljon kuin yhdistetyn SM-kisat gambialaista katukauppiasta. 

Tätä saattaisi äkkivilkaisulla luulla Rooman Pantheoniksi.

Kun sitten projekti alkoi saada konkretiaa, etsimme messuilta Tekijöitä, Toimittajia ja Tietoa (vähän kuin kuuluisa näyttelijä Tirkka-Tekka Tetelius). 

“Hattarakone. Keski-ikäisen miehen rakkain laite.”

Projektin ollessa käynnissä kävimme itkemässä jokaisella ständillä kuinka kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Nyt projektin koristessa henkitoreissaan kävin messuilla enemmän tottumuksesta, mutta sainpa sentään synninpäästön. Laitetaan siitä otsikko

Synninpäästö

Lähdetään siitä, että IV-lukakumme tekivät työnsä suunnilleen yhtä menestyksekkäästi kuin ankerias sepelissä. Asenne tuntui olevan, että seinissä on reiät, joihin laitetaan jotain, mikä näyttää venttiililtä ja poistoilmakanavista valuva vesi on vaan vettä. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että IV-laudrupien asentamat tuloilmaventtiilit mallia alpakan pukama olivat pasquan ulkonäkönsä lisäksi vieläpä väärän kokoisetkin. Tästä en ole edes vielä maininnut LVI-urakoitsijallemme. Pitäähän sitä tulevaisuudessakin saada kuunnella Syytöksiä, Selittelyjä ja Sadatteluja (vähän kuin kuuluisa näyttelijä Sirkka-Sekka Setelius). 

Ei mitään bebatuutteja, vaan Velcon celpoja venttilejä.

Mutta asentelin siis näiden ananastappien tilalle Velcon venttiilejä, jotka säätyvät ulkolämpötilan mukaan. Piharakennuksen (bungalow? maja? pirtti?) seinään timpurimme oli tehnyt sen verran naftin reiän, että venttiilin sisäputki ei siitä mahtunut. Laitoin siis reikään suoraan pehmeän äänenvaimenninputken, joka muotoutui täydellisesti reiän mukaiseksi ja esti myös ilman virtaamisen muualta kuin venttiilistä sisään tupaan. Ihan näin skarpisti ei ollut IV-zlatanien asennuksissa, joissa sisäputken ja seinän välistä olisi voinut peruuttaa Toyota Yariksella. 

“Sirkka-Sekka Setelius”

Jäin pohtimaan, kuinka suuri synti oli asentaa tuloilmaventtiili ilman sisäputkea ja tätä uskaltauduin kysymään Rakenna ja Remontoi -messuilla Velcon ständiltä. Ei kuulemma ollenkaan synti. Kiva. Latelin varmuudeksi pari isämeitää ja avemariaa messuosastolla, mutta yksi asia sentään ruksittu pois pitkältä listalta, jonka nimi on “Asioita, jotka valvottavat öisin klo 3.27-5.12”.

Kävin heti raksamessujen perään myös Educa-messuilla. Otavan oppimateriaalien “Matikkaa mulkvisteille muksuille” -kirjasarjan esittelijä oli tosi kiinnostunut kuulemaan, miten kukaan ei ole koskaan missään kärsinyt yhtä paljon kuin me. Kun esittelijä katsoi poispäin, pöllin koko karkkikulhon. 

Kolme vuotta sitten 2020

Naapuri aloitti oman urakkansa kaatamalla kirvesvarreltamme puut. Niitä puita poltellaan tämänkin postauksen kirjoitushetkellä puuhellassa. Koivuklapia syntyi, tosin mutaisena tammikuuna pöllejä vielä vasta roudattiin. Mudasta lähdettiin, mudassa möyritään.

Aika ihana ajatus, että tässä koivupuussa on ollut poikasia peipon pesässä ja nyt se palaa meidän hellamme pesässä.

Kaksi vuotta sitten 2021

Helevetin koronan kanssa pyörittiin jo silloin. Timpurit aloittivat urakkansa parinkymmenen asteen pakkasessa talon alla aluslaudoitusta asentamassa. Tere tulemast vaan. Valitsimme sähkömiehen ja voi pojat kun valittiin väärin. Tarjolla oli hyvä, otettiin paikallinen. 

Vuosi sitten 2022

On tämä sellainen saakutan dejà vu. Vuosi sitten nimittäin edellämainittu sähkömies oli jo kytkenyt (oletettavasti siis johtuu hänen tötöilystään) saunan kiukaan pikaliittimillä mukana tulleen asennusliuskan sijaan. Kiuas menee (oletettavasti tämän seurauksena) pois täysteholta usein useammankin kerran saunomisen aikana. Vuosi sitten jo tätä pyytelin fiksaamaan, mutta edelleenkin kiuas on samassa jamassa. Vuosi on lyhyt aika, kun näin pakkopaidassa asiaa tarkemmin pohtii. Ja onhan täällä muitakin hiihtäjiä viuhtonut. 

“Puolisoni piilotti minulta Crocsit.”

Terassielämää - ja häirintää

Tonttimmehan on pienempi kuin Medvedevin mahdollisuudet palata arvostetuksi valtionpäämieheksi. Kaksisataa neliötä siitä menee kirvesvarren ajotiehen ja sata neliötä ojaan, jota sentään saamme nyt itsekin käyttää. Lopulle on sitten sijoitettu talo ja piharakennus - mielestäni suht onnistuneesti tontin koko huomioon ottaen. 

Koska tonttimme on siis yhtä pieni kuin se Sergein kielen osa, joka ei ole Vladimirin rektaalissa, pihalle ei jää paljon tilaa. Tällä hetkellä se on raudoitusverkkojen ja lautakasojen peitossa, mutta ei siihen tulevaisuudessakaan maaotteluvaatimukset täyttävää krikettikenttää saada rakennettua. Tämä oli tiedossa jo taloa suunnitellessa ja täytyy todeta, että onneksi vielä viime hetkellä suurensimme terassia kolmellakymmenellä sentillä. 

Viihtymäkeidas. Kuvasta puuttuvat padel-kenttä, maauimala, Ruisrockin päälava sekä Arthur-serkku. 

Pihalla nimittäin on helteillä viihdytty ja meidän pihamme on nyt katettu terassi. Hellejakson porotuksessa ei avotaivaan alla olisi kenkään kuuppa kestänyt, sen sijaan katettu terassi on ollut mainio olohuoneen jatke. Tai ehkä kesällä olohuone on pikemminkin terassin jatke, jonne siirrytään sitten kun itikat ja hyytävä kylmyys alkavat vaivata liikaa. Itikoita on itse asiassa ollut kiitettävän vähän, vaikka tontin rajoilla on riittämiin ojaa ja kuusta kiusanhenkien kutea. Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia. 

“Terassi on ollut mainio olohuoneen jatke.”

Juhannuksena ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli sukulaisia vieraina, joten piharakennus (sivulinna? / liiveri?) pääsi taas majoituskäyttöön. Helteillä siellä ei ollut ongelmaa tarjeta. Tappavan tukalaksi ei kuulemma olo silti öisinkään mennyt. Näiden testien perusteella piharakennus (mäkitupa? / torppa?) pistetään Airbnb-käyttöön ja rahahuolemme ovat ohi. 

Perimätiedon mukaan jossain majan alla sijaitsee sohva, jolla olisi ollut kiva istua jonain kesäiltana.

Takaisin terassille. On ollut kiva havainnoida, miten mukavasti sille touhua mahtuu: yksi löhöää lepakkotuolilla, toinen puhallettavalla rantamakkaralla, pari lasta toljottaa hodarivideoita Vallentuna-sohvan jämistä kootulla terassisohvalla, pari pelaa korttia ruokapöydän ääressä Calligarisin tuoleilla. Taapero sahaa kaikkien väliä. 

Silti grilli mahtuu vielä omaan nurkkaansa, sohvan vieressä on tilaa pyykinkuivaustelineelle ja Suviseurojen veisuu kuuluu terassin takanurkasta. Ja toki tämä tekstikin syntyy terassilla. Ja tämä. Taustalla soi kasaripoppi, totta kai. Let’s Flashdance With Somebody to Love Bites the Dust in the Wind of Change. Juu, oltiin vähän seiskytluvun ja ysärinkin puolella. Ihan sama, onhan meidän talommekin vähän naapurien ja kaupungin tonteilla. 

“Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia.”

Osaan lehtikuusilautoja on tullut ikäviä palkeenkieliä, joita Seija Ala-Kautta ja Nonstoppolos koettivat hioa. Ei tee kovin eetvarttia saada pari senttiä puunsälettä jalkapohjaan. Toisaalta massiivihirren synnyttämä antibakteerinen ja hoitava atmosfääri hoitaa kaikki dekapitaatiota pienemmät vammat kuin itsestään. 

Pikku jakkara 

Neljänkymmenen neliön terassin lisäksi kahden neliön saarekkeemme on osoittautunut oivalliseksi. On uskomatonta, miten monta tonnia eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää sille mahtuu. Kirjoitushetkellä saareke näyttää tältä:

Piti tunti siivota, että kehtaa laittaa kuvan tänne internettiin.

Kelläpä sitä ei saarekkeella lojuisi lasisilmä, suolakurkkua, itkuhälytin, naulakko, öljytuikku, valkosipulia, kuulokkeet, ilmanvaihtokanavan äänenvaimennin, muistitikku, perunapyssy, mustikkapiirakka ja bambua. Niinpä. Eipäkö kelläänpäkä?

Saarekkeelle suunniteltiin mannermaisen viinibaarin kaltainen istumasyvennys kahdelle baarijakkaralle. Siinä vieraat voisivat siemailla oman viinitarhamme orgaanista ciljú de hiwa -juomaa odotellessaan parsapyreetä salted caramel -etanapedillä. Siinä samalla voisimme suunnitella purjehdusreissua Pori Jazzin golfturnauksen jatkoille, jonka teemana on ranskalaiset viinit ja suurentunut eturauhanen.

“Eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää.”

Seija ei kuitenkaan halunnut selkänojallisia baarituoleja. Ne olisivat hänen mukaansa blokanneet liikaa ja siinä Seija oli ärsyttävään tapaansa jälleen oikeassa. Kyttäilin kaikenlaisia jakkaroita Torista, kunnes päähäni pälkähti uusi idea. Kämppämme on sen verran korkea, että kaltaisemme kynnysten yli kipuajat joutuvat kurkottelemaan kaikkialle. Esimerkiksi saadakseen viinilasit yläkaapista Seija joutuu kiipeämään rollaattorinsa ylätasolle ja vaikka hän laittaakin tekohampaansa rollaattorin pyörien eteen, meno on silti melko huteraa. 

Seija virnuilee velmuna. Taitaa olla kuplivaa tarjolla.

Tarvitsimme siis jatkeeksemme jotain vastaavaa, mitä ikämies ottaa sinisen pillerin muodossa, kun mieleen palaa villi mutta niin kultainen huoruus. Niinpä ehdotin Seijalle, että ostetaan (yllättäen Ikeasta) Bekväm-porrasjakkara, eli keittiöjakkara, eli emännänjatkos, jos sillä olisi riittävän mukava myös istua ja siemailla alkoholia. 

Lisää vain perse ja viihtymisprosessi voi alkaa.

Hurautimmekin Perintörinsessan kanssa ruotsalaisen kansankodin litteiden laatikoiden paratiisiin, testasimme Bekvämin, totesimme sen olevan riittävästi nimensä mukainen ja ostimme nyt aluksi yhden. 

Plussaa: 

• sopivan korkuinen saarekkeen baarituoliksi
• alimmalle portaalle saa kivasti jalat
• saa tarvittaessa kasaan ja piiloon saarekkeen syvennykseen
• lisää pituuttamme n. 200 prosenttia
• rollaattori ei lipsahtele. 

Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisia: porrasjakkara baarituoliksi, JVG tai sotilastekninen erikoisoperaatio.

Miinusta: 

• muistuttaa elämän lyhyydestä
• maksoi rahaa
• ei tee pihatöitä 

Tikku (makkara-)

Saako kiroilla? Ei se mitään, kiroilen silti. 

Saatanan harakat. 

Sitä nätkytyksen ja krääkynnän määrää. Eivätkö ne kuusenlatvojen kultakurkut tajua, että tämä on meidän tontti ja täällä ei huudella? Ei ainakaan aamukuudelta eikä poistoilmakanaviin. On nimittäin muikea volyymi, jolla njääkyntä kiirii katolta suoraa peltiputkea makkariin. 

Harakka (lat. Fuca fuca).

Räähkä-äänen lisäksi näistä nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa. Seija hinkkaili yli parikymmentä tahraa vastamaalatuista terassinkaiteista, portaista ja pöydältä. 

Varmaan myrkytän ne. Thermacelliä jauhelihaan ja terassille tarjolle. Ottaja löytyy ja noutaja tulee. Tätä manööveriä valmistellessani olen tyytynyt kopistelemaan makkaratikulla makkarin poistoilmaventtiiliä, jotta krääkkä liihottelisi pikapikaa muualle krääkkimään. 

“Saatanan harakat.”

Ei pidä ymmärtää väärin. Tykkään kyllä luonnosta, kunhan se on grillattuna lautasella tai Yle Areenan teräväpiirtodokumentissa. Mutta kyllä mä silti ne myrkytän.

Ylläripiano

Toivon jokaisen muistavan, että kotimme on kulttuurikoti. Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä kultturelli kuin me. Meillä on tauluja ja kirjoja. On grafiikkaa ja keramiikkaa. Kirjahyllyssä on sekä Täällä pohjantähden alla että Seitsemän veljestä. Tai no, kirjahyllyä ei kyllä vielä ole, mutta siellä banaanilaatikossa ne kirjat ihan varppina on. Olen lukenutkin molemmat. Täytyy sanoa, että turhaan ei Mauri Kunnasta sanota Suomen kirjallisuuden isäksi. 

Sitten meillä on piano. Oikea piano. Helvetin painava piano, jonka siirtäminen varastoon maksoi 180 euroa ja sieltä uuteen kotiin toiset 180 euroa. Mutku pianolla on tarina. Se tarina menee niin, että joskus kivikaudella Seija Ala-Kauttan isoisä oli hakenut tämän pianon autiotalosta. Tämän tarinan hinta oli 360 euroa. MobilePay toimii. 

Harvinainen yhteiskuva isosta pianosta ja harakoidenhätyyttelymakkaratikusta.

On kuitenkin niin, että jos haluaa olla oikeasti kultturelli, pianoja pitää olla kaksi: iso musta ja pieni valkoinen. Sama syy kuin ikäneidolla matkustaa Gambiaan. 

“Nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa.”

Kävi siis niin, että bongasin (taas) Torista ehkä söpöimmän pianon ikinä. Se oli selvästi normaalia pienempi, suunnilleen metrin leveä ja alle metrin korkea. Ei mikään lelu, vaikkakin elämää nähnyt ja minun oli saatava se. Ja minähän sain. 

Steinwayn konserttiflyygeliä voisi olla haastavampaa tunkea takapaksiin. Sanoi ikäneito Gambiassa.

Piano oli niin pieni (ja söpö), että se saatiin jöngättyä rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme taakse. Ei helposti, mutta saatiin. Seijalle en “muistanut” kertoa hankinnastani, joten illalla näyttäessäni, mitä haaviin oli tarttunut, Seija katsoi niinku suunnilleen näin:

Joo. Niin on. Kyllä. Siis tosi söpö. Ihan pakko oli ostaa. Jep.

Mutku se on niin söpö. Pätee Seijaan ja pianoon. 

Soittimen vire tekisi John Cagenkin kateelliseksi ja tämä kullanmurunen päätyikin toistaiseksi varastoon (k)odottamaan Seijan sydämen pehmenemistä ja viritystä. Ja kulttuurikotiin pääsyä.

“Meidän pihamme on nyt katettu terassi.”

LVI-palaveri - muistiongelmia

Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva. Eräänäkin päivänä muistelin, että heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi. Tarkistin päivän kalenterista ja piti paikkansa: olin tuolloin koomassa. 

You only LVI once

Saimme vihdoin pidettyä palaverin vastaavan mestarin ja LVI-urakoitsijan kanssa. Jälkimmäinen oli tehnyt kotiläksynsä: mukana oli pino printattuja sähköposteja ja hyvin mietittyjä selityksiä, miksi loppujen lopuksi kaikki johtui joko asiakkaista, timpureista tai molemmista. 

“Heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi.”

Hieman reikäisiksi selitykset kuitenkin jäivät, kuten väite siitä, että piharakennukseen olisi asennettu kököt mökkiventtiilit, koska timpurin tekemä reikä oli liian pieni. Vaan kun ei ollut. Oli juuri se mitä pyydettiin. Tai että äänenvaimentimet oli asennettu ihan vähän kuin hyvää hyvyyttään, vaikka ne oli merkattu kuviin vain varauksina. LVI-hemmo ei tosin kaivanut meileistään sitä, jossa kirjoitin jo useampi kuukausi ennen IV-asennuksia, että “piirroksissa olevat varaukset äänenvaimennukselle tarvitaan ääneneristysselvityksen perusteella”. IV-gyllenhaalithan eivät missään vaiheessa kysyneet meiltä käytännössä mitään mistään. Asensivat vain huonosti rumia tötteröitä.

Kosteustunnistin LVI-gadotien tyyliin: talouspaperia makkaratikkujen ympärille, tikku IV-piippuun ja painellaan kivivillaa, josko talouspaperi kastuu. Ei kastunut. Se on hyvä.

Jännästi ennen joulua LVI-urakoitsija vielä myönsi, että tuloilmaventtiilien rumuudesta olisi pitänyt kysyä meiltä ennen asennusta. Nyt selittely oli epämääräistä urinaa tyyliin “kyllä me nää kato on sellaisia että kun myöhässä teiltä ja timpurit njööh bunga bibaabom”.

Sentään kovin montaa selitystä hän ei ollut onnistunut brainstormaamaan lattiallemme valuneesta vedestä, vaan myönsi sen olleen heidän vikansa. Vähän toki “se kattourakoitsija wumbawumba shigauee njöpp njöpp”, mutta enimmäkseen moka oli heidän. Toki heillä olisi ollut vastuuvakuutus, joka olisi korvannut, jos emme olisi olleet kotona ja saaneet välittömästi kuivattua lattioita ja vaatekaappia. Siinähän olisi sitten ruvettu pyydystämään saippuoitua hyljettä sen jälkeen, kun vastuukysymyksistä olisi pitänyt alkaa vääntämään.

“Njööh bunga bibaabom.”

Kysyin, millainen loppulasku saadaan aikaan, jos hoidamme itse Velcon tuloilmaventtiilit seiniin ja unohdamme kylppäriin suunnitellun siirtoilmasäleikön - joka siis IV-johanssoneilta oli jäänyt asentamatta, vaikka omien sanojensa mukaan olivat käyneet työmaalla lähes joka päivä surusilmin toteamassa, etteivät vieläkään voi asentaa tuloilmaventtiilejä. Voimia.

Eikös tämä nyt ole valmis? Siisti kuin sika pienennä.

Jänskänlaisesti LVI-urakoitsija myös muisti valitsemamme suihkun ja bideen, jotka olivat urakkahintaa kalliimpia, mutta hieman vähemmän muisti, että yhtä suihkua eivät olleet asentaneet lainkaan, koska suihkukaappi ja yksi vesipostikin oli pudonnut listalta pois. Kovin valikoiva on kädellisen muisti. Ja jäipä takan korvausilmakin tekemättä. Mutta nämäkin ovat varmaan timpurien ja meidän vikaa, koska “venttiilit yammayamma shvvöö skwiliduu”. 

Analyysinsä pohjalta urakoitsija tarjosi viimeiseen erään n. 500 euron hinnanalennusta. Emme tarjoukseen heti tarttuneet, vaan sanoimme keskustelevamme vastaavan mestarin kanssa ensin. Tämä huomauttikin fiksusti urakoitsijan lähdettyä, että vaikka LVI-urakoitsija kauniisti kiittelikin toimintaamme IV-ledgerien sössittyä, ei minkäänlaista puhetta vahingonkorvauksesta ollut. 

“Kovin valikoiva on kädellisen muisti.”

Emme siis kelpuuta 500 euron hinnanalennusta, vaan pohdimme, mikä olisi fiksu tapa ratkaista asia. Varmaankin oikeudenkäynti, sähköshokit ja kastraatio, koska loppujen lopuksi viivästyminen oli “meidän syytä gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps”. 

Pahamaineinen koronaluola. Jos haluat yskää beibe, täältä sitä saa.

Koska muistihäiriöistä huolimatta keskustelu käytiin ihan sivistyneillä sanoilla ja äänenpainoilla, katsoin parhaaksi olla jakamatta osapuolille tekemääni kymmensivuista reklamaationivaskaa. Totesin melko nopeasti, että se vaatii päivittämistä sekä LVI-urakoitsijan esittämien (osin valheell virheellisten) argumenttien että omien hieman vittum kärkevien sanavalintojenikin osalta. 

No piano? No pian o!

Lähdetään siitä, että meillä on kulttuurikoti. On kuulkaa Toikkaa, Aaltoa, Gullichsenia, De Seniota ja Orlowskia. Lapset osasivat laulaa jo ennen kuin heidät siitettiin, ja itse osallistun aktiivisesti nokkelan nimimerkin suojissa nettikeskusteluihin, joissa totean kaikkien muiden olevan ihavituhomoja. Ja mutsiskin oli.

“Gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps.”

Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano, koska minä hetkenä hyvänsä marsalkka von Bumsenhofin keskimmäinen poika Günther-Afasia Bumsenhof saattaa soittaa ovikelloa ja tulla kosimaan tytärtämme. Ja jollei tuolloin Hoffmann & Kühne -pianostamme irtoa vähintään Jürgen Maulschwanzin kappaletta “Firsch acken, Buse mömsen”, saattaa kahden maineikkaan suvun liitto jäädä toteutumatta. 

Aloitan jokaisen aamumme soittamalla projektimme tunnusbiisin.

Siispä piano tuli ja on muuten vireeltään sama kuin oma oloni ekana koronapäivänä. Samalla tuli todettua, että pianohuone ansaitsee nyt vihdoin myös i-kirjaimensa. Ja että ihan kiva pikku kuutio huoneestamme tuli: Vallentuna-soffat toimivat levitettyinäkin, eikä huone mene ihan tukkoon. 

Kesällä on kiva olla korona

Tuo häröpallo helvetistä siis löysi kuin löysikin meidänkin keuhkoihimme. Itse tilttasin kaksi päivää ennen kesälomani alkua ja sammuttelin parhaani mukaan pahimpia tulipaloja sängynpohjalta. Kanssavelalliseni Seija Ala-Kautta tilttasi samaan tautiin muutamaa päivää myöhemmin ja tyttäremme Perintörinsessa nappasi kopin taas pari päivää tästä. 

Bingettää vai hengittää, kas siinä koronapulma.

Kovin rankaksi ei vointi onneksi ole mennyt kellään, mutta tätä kirjoittaessani tauti on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan jo viikon, vaikka kuumetta olikin vain kolmena päivänä. Yskä tuntuu pysyvän tiukimmin, mutta sekään ei onneksi ole mitään veristä keuhkovisvaa seiniin lennättävää laatua. 

Koronaa terdellä

Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit. Tämä mainitaan jo Lions-klubimme säännöissäkin. Lehtikuusta tilailtiin viime kesänä pariinkin otteeseen, mutta vähän jäimme edelleen vajaaksi. Juu, monellakin tapaa. Soittelin höyläämölle vain kuullakseni, että koko kesän tuotanto on myyty. Hetken nyyhkytettyäni höylääjä kysyi, millaista määrää tarvitsisimme ja sen kuultuaan totesi, että se saadaan järjestettyä. Jatkoin nyyhkyttämistä.

“Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano.”

Seija Ala-Kautta ja poikamme Nonstoppolos ajelivat Nurmijärvelle minun potiessani ja lastasivat kyytiin 100 metriä lautaa, jonka olin laskenut riittävän. Kävi totta kai niin, että 100 metriä lautaa ei riittänyt. Siksi siis ajelin vielä Starkkiin (os. Terra) ja ostin vielä 16 metriä lisää lautaa. Nurmijärvinen lauta voittaa laadultaan Starkin (os. Turha Terra) kuus-nolla, mutta kökömpi lauta saatiin sen verran kökömpiin paikkoihin, että laatuero tuskin tulee haittaamaan.

Missä puuta, siellä jaska.

Paljon emme ole onneksi joutuneet uutta puutavaraa ostamaan. Lehtikuusen hintakehitys viime vuodesta menee nimittäin näin:

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2021: 3,5 e

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2022: 4,7 e

Lehtikuusi Starkista seuraavalla viikolla: 6,2 e

Meidän määrillämme näistä ei onneksi koitunut aivan jäätäviä kustannuksia, mutta toki jokainen tuhlattu ylimääräinen satanen on pois lasten ruoasta, terveydenhuollosta ja koulutuksesta. 

Talolaina maksettu

Ai niin, loppuun vielä iloinen uutinen: saimme talomme maksettua. Emme tosin tätä risukasaa, vaan edellisen purulaatikkomme. Sen, joka purettiin yli vuosi sitten. On se vaan vapauttava tunne, kun ei tartte maksaa lainaa talosta, jota ei ole enää olemassa. 

“Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit.”

Nyt sitten maksellaan enää tätä taloa. Ja tonttia. Ja lisälainaa. Ja pikavippejä. Pitäisiköhän ostaa muuten isompi bilispöytä? Ja moottoripyörä. Seija Ala-Kautta tarvitsee crosstrainerin. Siis toisen, yksi on makkarissa, mutta tämä tulisi terassille. Ja personal trainerin. Ja Rainerin, mutta Rainer onkin escort. 

“Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva.”

Pystyttäjien perintö - puutteita pukkaa

Onhan siinä jotain ironista, kun otetaan hyvämaineinen, kokenut (ja jokseenkin hintava) pystytysfirma, jonka pomo korostaa, että heillä on vain suomalaisia työntekijöitä. Kun sitten kun nämä suomalaiset työntekijät eivät ehdi kuukausiin tontille, homman hoitaa loppuun - yllätys yllätys - virolainen porukka. 

Vaikka pystytysfirmalta saatiinkin ystävällinen / taktinen kädenojennus hinnanalennuksen muodossa, niin kaikkea pientä ja riemullista on pitkin matkaa (suomalaisten) pystyttäjien hommista paljastunut. Timpurit joutuivat kiinnittämään pystyttäjiltä unohtuneita palkkikenkiä piharakennuksen alapohjaan - me maksoimme. Yksi följäri jäi myös (suomalaisilta) pystyttäjiltä kiinnittämättä ja lojui koko talven maassa - virolaiset kiinnittävät senkin. Terassin kestopuurungot oli kiinnitetty vääränlaisilla kulmaraudoilla, joten ne piti (suomalaisten) pystyttäjien jäljiltä fiksata. Ja sitten vielä tämä:

Parhaan lavatanssiperinteen hengessä (suomalainen) pystyttäjä tökkää teräsheppinsä ensimmäisen koloon, joka vastaan tulee. #hirsitoo

Siellä menee kuin Länsimetro putkessa. Vahinko vaan, että tämä metro on rakennettu Vantaalle, kun Espooseen oli tarkoitus. 

Meillähän oli aika souvi saada ketään tekemään reikiä seiniin, jotta saadaan kytkimet ja töpselit kohilleen. (Suomalaiset) pystyttäjäthän lopulta lupasivat nämä tehdä, mutteivät sitten lopulta tehneetkään. Kuvassa oleva jykevä kierrejönkkä pitää hirsiä nuhteessa ja kiristää niitä. Vahinko vain, että (suomalaiset) pystyttäjät laittoivat tämän kierretangon sähköporausreikään, eikä sen seuraksi enää mahdu sähköjohto. Tämä(kin) teettää lisähommia (ei-suomalaisille) timpureillemme, kun kierretanko pitää kiskoa pois ja siirtää parinkymmenen sentin päässä olevaan oikeaan porausreikään. Toinen vaihtoehto on tietty laittaa valokytkin keskelle seinää eikä ovenpieleen. Paino sanalla pieleen. 

“(suomalainen)”

Tähän kun lisätään se, että pystyttäjät pöllivät meiltä ovi- ja ikkuna-aukoista sahaamansa hirrenpätkät ja että heillä on yhä meidän järjettömän kalliit ikkunateippimme jemmassa, niin kyllä se kotimainen on silloinkin parasta, kun se ei tule paikalle sovitusti, varastaa ja on paskinta. 

“Niille tulee vaan puusauna ja leivinuuni, ei kai ne näitä tuhteja puupölkkyjä mihinkään tartte. Viedään pois ja laskutetaan siitä vähän ekstraa.”

Pystyttäjien, anteeksi suomalaisten pystyttäjien hommista jäi uupumaan muun muassa ikkunoiden vuorilaudat. Näitä (suomalaisten) pystyttäjien seuraajat ovat nyt asennelleet ja me koettaneet maalata. Ihan jokaiseen detaljiin ei talokauppoja tehdessä osannut kiinnittää huomiota, joten ikkunoiden vuorilautojen ulkonäkö tuli vähän yllärinä - onneksi iloisena sellaisena. Niissä on kivasti pientä koristelua, mutta ne ovat silti sopivan yksinkertaisen näköiset. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hyttysiä ja riitelemässä lasteni kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole niistä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Pain.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisista) vuorilaudoista.

Koristehirsi kattoon

Kun tontti kuhisi äijiä, näiden lihasvoimalla nousi myös (suomalainen) koristehirsi kattoon tupakeittiön ja olohuoneen väliin. Viisimetrinen, umpipuinen hirrenpökäle ei ole ihan kevyimmästä päästä, mutta tulipahan muuten kiva! Eikä edes muurahaisia näkynyt. Keittiö ja olohuone ovat yhä yhtenäistä tilaa, mutta lohenpyrstönurkan kohdalta terassin pariovelle jatkuva koristehirsi jakaa tilan sitä katkaisematta (tämä oli varmaan gloriankotimaisin lauseeni ikinä). Lisäksi hirteen voi halutessaan kiinnittää ruokapöydän riippuvalot. Tai voi siihen ripustaa turskaakin kuivumaan. Tai suomalaista muikkua. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hitaasti itseäni ja riitelemässä hyttysten kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole siitä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Parru.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisesta) koristehirrestä.

Paneelien maalaustalkoot, osa 2

En muista, montako nippua kattopaneelia meillä oli alunperin. Sen kuitenkin muistan, että neljä aikuista sai päivässä maalattua arviolta siivouskomeron katollisen verran paneeleja. Paneeleja oli jäänyt vielä 16 nippua maalaamatta. Näistä neljä nippua kosteisiin tiloihin suditaan joskus jollain, mikä ei aiheuta keuhkoahtaumaa tai asbestoosia, joten jäljelle jäi 12 pakettia. Näistä Seija Ala-Kauttan ja Nonstoppolosin kanssa sudimme edeltävänä iltana neljä, joten kahdeksan pakettia jäi vielä kaverien selkänahasta revittäväksi. 

Entäpä jos olisikin ottanut paneelit valmiiksi maalattuina? Njääh, liian helppoa. Ei kaljaa eikä pizzaa talkoolaisille, ei 20 litraa maalia haettuna naapurikaupungista, ei suteja, ei suttua, ei hukattua nuoruutta.

Apuun karautti jo tuttuun tapaan Salonkylän pensselisetä Juho sekä uutena riistettävänä pohjoisen pallonpuoliskon vahvin mies Lasse, jonka kanssa taannoin käytiin ryöstöretkelläkin. Alkuilta meni sutiessa, maali riitti käytännössä täydellisesti ja valmista tuli. Saunaankin ehdittiin, eikä pesuhuoneen lattialla odotellut edes ylimääräisiä ylläreitä. Elämä ei välillä ole ihan täydellisen huonoa, vaikka kukaan ei edelleenkään ole missään koskaan kärsinyt yhtä paljon kuin me.

TV-antennipistokkeet

Oma aivopieruni oli olla pyytämättä sähköasentajaa laittamaan meille TV-antennipistokkeita. Jostain syystä olin vakuuttunut, että emme niitä tarvitse. Kulttuurikodissa riittää cembalo, guassit ja Sarah Youngin kootut VHS:ltä. Nyt kun olemme asuneet väliaikaiskämpässä, jossa saamme tuijotella päivät pitkät laaturealityjä kuten “Apua, siskoni on läski morsian remontoimassa autiolla saarella” tai “Käräytyskamera naapurin makuuhuoneessa ja tuoltahan tulee maailman vaarallisin miljonäärieläin”, kelkkani on kääntynyt. Koska heroiinin katukauppahinta ei ole koronankaan myötä romahtanut, jotain huumetta lapsille pitää olla. Siispä syötämme heille Simpsoneita Foxilta, Liviltä, Subilta, Friiltä, Avalta, Herolta, Jimiltä ja loppuilta katsotaan ohjelmaa “Ruma ihminen on tyhmä ja läski ja nyt siitä tehdäänkin nätti tai sitten makkaraa, sinä päätät - artistivieraana Haloo Sanninoora”. 

Hirsiseinien porauksiinhan ei enää antennipiuhaa tungeta, mutta piharakennukseen ja talon vierashuoneeseen pistoke saadaan yhä helposti pariinkin paikkaan runkorakenteisen seinän sisällä. Makkarissa on jatkossakin katseltava pädiä tai kännykkää. Nukkua voi töissä.

“(suomalainen)”

Terassi

Puun ja kaiken rakennusmateriaalin hintahan on noussut aivan törkeästi tänä vuonna. Me olemme olleet sikäli onnekkaassa asemassa, että valtaosa kaikesta tarvitsemastamme puusta on hinnoiteltu ja maksettu selvästi edullisemmin kuin mitä tällä hetkellä olisi tarjolla (käytinkö todellakin juuri sanaa edullinen?) Lehtikuusilautaakin saimme yllättävän edullisesti (taas?!) ja sutjakasti, vaikka aluksi kuulimmekin höyläämöllä olevan seitsemän viikon jonot. Lautojahan ei uskaltanut tilata, kun ei ollut mitään tietoa, milloin (suomalaiset) pystyttäjät saapuvat terassia naputtelemaan. Nyt kuitenkin on terassia. Ja lehtikuusi on kyllä komeaa. Lattia on muutenkin yllättävän kätevä käyttöliittymä. Parempi kuin esim. reikä.

Kyllä (suomalainen) lehtikuusi vaan on komeampaa kuin ulkomainen, joka vaan siemailee lattea ja vislailee siveälle kotimaiselle koivulle kahvilanpöydästä.

Pienehkö kompromissi oli pakko tehdä: olisimme mieluusti ottaneet 145 mm levyistä lautaa, mutta sitä ei vaan saanut. Siksi terassimme lattia on nyt vähän kapeammasta 120 mm leveästä laudasta. Tuskin sitä isommin stressaamme sitten kuuden vuoden päästä, kun taloon pääsemme muuttamaan. Ensimmäinen toimitus loppui kesken, joten välissä (suomalaisten) pystyttäjien sijaiset naputtelivat muita hommia kuten räystäslautoja, joita (suomalaiset) pystyttäjät eivät saaneet aikaiseksi urakkansa ensimmäisenä ja viimeisenä seitsemänä kuukautena. 

Mökkihöperöintiä

Ja nyt ollaan siis mökillä. Yöllä herätti kärpänen ja myöhemmin hyttynen. Vesi oli tuloiltana 23-asteista, sitten alkoi tuulla, vähän satoi ja seuraavana iltana laiturin editse kelluivat ensimmäiset jäälautat pingviinejä kyydissään. Huomenna kuulemma järveen muuttaa Otaniemen kylmälaboratorio ja loppuviikosta vesi on lähes riittävän viileää suomalaiselle avantouimarillekin. 

Suomalaista muovia suomalaisilla lauteilla. Niistä on suomalaiset hengityselinsairaudet tehty.

Viime vuonnahan teki todella tiukkaa löytää jostain sup-lauta mökille. Tänäkin vuonna tuntuu, että kaikki kondomia suuremmat kumituubit menevät kaupaksi hinnalla millä hyvänsä, niin vahvana sykkii jokaisen perushjördiksen kaipuu kaislikkoon. Olin kuitenkin kaukaa vähän vähemmän tyhmä ja hankin meille ajoissa toisenkin laudan, vieläpä suht edullisesti, joten nyt kelpaa kuvitella itsensä vanuatulaiseksi atleetiksi ja hukkua Jörnikkälän Aatoksen muikkuverkkoihin.

“(suomalainen)”

Meillähän ei ole omaa mökkiä, eikä sellaisen rakennuttaminenkaan ole parin viime vuoden kokemusten perusteella noussut prioriteettilistan top tuhanteen. Sen sijaan olemme olleet jo lähes parikymmentä vuotta samalla vuokramökillä Pohjois-Savossa. Mökki on vaatimaton, mutta siinä on sauna, järvivesi on puhdasta (koska edes saasteet eivät pärjää noin kylmässä) ja se paras asia: täällä on hiljaista. Sillai niinku tiäkkö oikeesti hiljaista toisin kuin siinä ohutsuolessa, jonne rakennamme ja jossa aina pärisee, jylisee, pörpöttää, haukkuu tai ainakin kohisee. Tätä kun saisi (suomalaiseen) purkkiin, mutta ei saa. 

“(suomalainen)”

Nyt ei jaksa - ei vaan jaksa

Blogipostausta on kiva kirjoittaa vihaa kihisten, kun on edellisenä yönä saanut unta aamuviideltä. Mutta annetaan nyt tulla vähän negaa, kun projekti on muuten mennyt niin mukavasti.

Pystyttäjien kusipäinen toiminta valvotti eniten. Meille luvattiin, että loppuhommat tehdään ennen juhannusta tai viimeistään juhannuksen jälkeisellä viikolla. Laitoin keskiviikkona ennen juhannusta tiedustelun aikataulusta, jotta osaan tilata lehtikuusilaudat terassin tekoon oikealle päivälle. Ei vastausta. Vastaava mestari soitti juhannuksen jälkeen maanantaina JA tiistaina pystyttäjien pomolle. Ei vastausta. 

Firma, jonka pomo jaksaa jauhaa tarinoitaan Itä-Eurooppaan oligarkeille pystyttämistään hirsihuviloista ei halua / viitsi hoitaa keskiuusmaalaista hirsitaloa loppuun. Joku voisi sanoa tällaista touhua mulkuksi, mutta käytetään nyt vaikka termiä “arrogantti”, jos pystytysfirman pomolla sattuu olemaan käytössä itäeurooppalaiset kostometodit. 

“Pystyttäjien kusipäinen toiminta valvotti eniten.”

Harvoin sitä ihan kihisee vihaa, mutta nyt tilanne on kyllä sellainen. Kun tähän päälle vielä LVI-asentajat nyynivät, eivätkä ole tulleet yli viikkoon tekemään omia hommiaan, ilo rajojen aukeamisesta ja timpurien palaamisesta on muuttunut taas tutuksi pettymykseksi. Olen väsynyt, vihainen ja pettynyt siihen, että asiat eivät vaan hoidu. Jokainen päivän (tai nyt jo viikon myöhästyminen) tarkoittaa projektin venymistä sen loppupäästä. Pian muistotilaisuutenikin joudutaan järjestämään vuokrakaksioissa. 

Helevetin kiva saada tontin kirvesvarsi täyteen kamaa, jota ei vielä tarvita. Naapuri joutui käymään rannikkolaivurikurssin voidakseen navigoida omalle autokatokselleen.

Ilon voi myös tehokkaasti nollata: iloa aiheutti saada tontille nopsalla aikataululla talotoimitukseen kuuluvat kattopaneelit. Vähemmän ilahdutti se, että samassa syssyssä toimitettiin myös väliovet ja listat, joita ei tarvita vielä viikkoihin / kuukausiin / vuosikymmeniin. Tonttimme on suunnittelematta ja väärään aikaan toimitetun tavaran avovarasto ja tämä tilanne ei näköjään muutu. Ennen listoja ja sisäovia kärpäsenpaskan kokoiselle tontille pitäisi mahduttaa ainakin lehtikuusilautaa ja tiiliä. 

Tämä projekti on ollut iso pettymys ja surkea yritys saada kiva koti siedettävässä aikataulussa ja osoitus siitä, miten monessa käänteessä vääriä valintoja voikaan tehdä. 

“Tonttimme on suunnittelematta ja väärään aikaan toimitetun tavaran avovarasto.”

Lehtikuusilautojen toimitusaika olisi ollut seitsemän (7!) viikkoa. Sain inistyä ne kahdessa viikossa. Ja nyt kun ne jo voisi toimittaa, ei ole mitään tietoa, tulevatko arvon pystyttäjät niitä terassiin latomaan. Lehtikuusitoimittajalle täytyy kuitenkin antaa isot pisteet: asiallista, ystävällistä ja nopeaa palvelua, vaikka näin ylikuumentuneessa tilanteessa voisi olla ihan vaan mulkvisti ja kauppa kävisi silti.

Ympyrän kohdalta on purettu vanha kotimme. Tämän lähemmäs ei pysty menemään. Oli iso virhe myydä se ja lähteä rakentamaan.

Olisi kiva heittää leppeää kesä- ja juhannusläppää, mutta jos lähinnä toivoo, että talo palaisi ja harmittaa, ettei hukkunut juhannuksena, niin taidan jättää väliin. Tästä tuli ihan paska postaus ihan paskasta fiiliksestä ihan oman ja osin muiden paskuuden takia. 

“Lehtikuusitoimittajalle täytyy kuitenkin antaa isot pisteet.”

Autokin hinattiin taas korjaamolle, mutta siitä nyt ei jaksa edes enää vittuuntua. Kunhan vahinkojen määrä ja hinta selviävät, raportoin siitäkin. Koska kaikkia varmasti kiinnostaa.

Sanoinko jo että paskaa saatana. Poltan tän bloginkin.

Detalji Caravaggion maalauksesta Vitun vitun vittu.

“Sanoinko jo että paskaa saatana.”