Velcoja perimässä - venttiili-iloa

Pyllytötterö. Ämpärimuovipukama. Mökkipökäle. Tyhmällä venttiilillä on monta nimeä. Nyt pastorska Lovelace sieltä lankojärveläisestä uppopumpusta kysyy, että mistä venttiileistä se tämä elämäntapaurputtaja nyt taas avautuu. No kuulkaas pastorska niistä, jotka IV-siffredit meiltä kysymättä kuksivat seiniimme tuossa ennen joulua.

Elleivät silmäni olisi jo muutenkin kaihin, iriitin ja talitiaisten runtelemat, niistä valuisi verta joka kerran, kun katseeni osuu noihin Kremlin töötteihin. Itse asiassa tässä juuri männäpäivänä totesin, että ainakin olohuoneen molokvistin IV-holmesit onnistuivat asentamaan vielä vinoonkin. 

“Mökkipökäle”

Mutta putinin sielunmustan pilvenkin reunalta pilkottaa nyt valoa. Kävin nimittäin hakemassa uusia korvausilmaventtiilejä Terveysilmasta. On niinku nimittäin pikkasen eri tasoa sekä ulkonäöltään että toiminnaltaan nämä Velcot. Otetaan ensin ulkonäköä havainnollistava kaavio:

Innolla odotan myös Velcojen äänenvaimennuskykyä. Sitähän meidän piti selvittää jo lupahakuvaiheessa rakennusvalvonnalle. Ymmärrän toki, että lauantaiaamuna klo 5.55 etäisesti koiraa muistuttavan luomiskertomuksen jakojäännöksen räkytykseen ei auta kuin rankkuri tai TNT. Mutta jos edes sen viiltävimmän terän saisi tuon evoluution perskarvoituksen evankeliumista taitettua. 

Alla olevassa kuvassa on rinnakkain Velcon äänenvaimenninputki ja -kiekko sekä IV-jeremyjen Iloa elämään lasivillasta -kurssin lopputyönä askartelema laaman paksusuoli. Sori laamat, oli ilkeästi sanottu.

Vasemmalla Velco, oikealla melco heicco esitys.

IV-ferrarat toki ajattelivat meidän parastamme tarjotessaan meille herkkupömpeleidensä myötä mahdollisuuden saada kodissamme siedätyshoitoa siite- ja muulta pölyltä. En kuitenkaan pane pahakseni sitä(kään), että Velcoihin saa kunnon suodattimet.  

Kaikkia herkkuja. Suodatin on tuo messukasukan näköinen valkoinen kangas.

Itse prosessin kuvaus oli seuraavanlainen:

Hyppäsin autoon. Enkä mihin tahansa autoon, vaan rrrrrrrrrrrrranskalaiseen rrrrrrrrrrrraksa-autoon, JOKA MENI KATSASTUKSESTA LÄPI PARI VIIKKOA SITTEN!!! Ajelin Terveysilman Domestic Distribution Hub and Centre of Southern Finland Logistics -mestaan (lausutaan Konala). 

“Iloa elämään lasivillasta.”

Sitä on elämänsä varrella kuolannut erilaisten asioiden perään: karkkien, lelujen, kitaroiden, naisten, vespojen, sup-lautojen ja nyt tuloilmaventtiilien. Siis katsokaa nyt, oliko vähä pähee näky:

Tällaista herkkukaappia en ole nähnyt sen jälkeen, kun mummulta kiellettiin uraniumin nuuskaaminen.

“Elikkä mulle tulis noi venttiilit numero 7, 32, 95 ja 103. Ja extravalkosipuli.”

Lastasin Terveysilmalta neljä paffilaatikollista venttiileitä ja muuta tarvittavaa tilpehööriä rrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auton kyytiin ja autoanikin tasaisemmin hyristen ajelin tyytyväisenä kotiin. Toki Ikean kautta, koska se oli matkan varrella. Tai nyt oli, kun ajoin sitä kautta.

“Lausutaan Konala.”

Itse venttiilit asennamme vasta, kun olemme keskustelleet IV-saarien (tai oikeammin LVI-firman) kanssa, kuka venttiilit asentaa ja onko IV-northeilla tähän(kään) hommaan kompetenssia. Melkein kutittelisi asennella nuo itse, kun oikean kokoiset reiät kuitenkin on seinissä jo valmiina. 

Piti laittaa kamerasta panoraamamoodi päälle, jotta kaikki kiva mahtuisi samaan kuvaan.

Vaikka kukaan ei koskaan missään olekaan kärsinyt yhtä paljon kuin me, niin nyt en voi valittaa. Kunhan nuo uudet korvausilmaventtiilit saadaan seiniin ja nykyiset takaisin sinne paviaanin hanuriin, mistä ne tulivatkin, niin ollaan taas pieni askel lähempänä mahdollista mielenrauhaa. 

Päätän tähän ennen kuin alan kuulostaa lähes valoisan positiiviselta. Sitä tämän blogin brändi ei kestä. 

“On niinku nimittäin pikkasen eri tasoa sekä ulkonäöltään että toiminnaltaan nämä Velcot.”

Kesäinen puuhakilpailu - raksaraporttia etänä

 

Aika jännä, että hommat raksalla edistyvät, vaikken ole joka päivä kyselemässä tyhmiä, hönkimässä niskaan tai muuten vaan pätemässä. Lähdimme vakiovuokramökillemme ja sieltä suuntasimme vielä Vaasaan, joten timpurit ja pystyttäjien sijaiset ovat raukkaparat joutuneet pärjäämään yli viikon ilman minun asiantuntemustani, rohkaisujani sekä aina yhtä leppoisan sydämellistä huumoriani. Timpuri kehtasi vielä valehdella puhelimessa, että ovat pärjänneet oikein hyvin. Sentään voin pommittaa heitä puheluilla ja tekstareilla, joissa kyseenalaistan jokaisen toimintatavan, ihmettelen hommien etenemistä tai muuten vaan hyväntahtoisesti neuvon.

 

Sinänsä on kyllä ollut leppoisaa, kun no news is good news. Homma etenee ja enpä minä siihen voi juurikaan vaikuttaa, halusin tai en. Vastaava mestari palailee pikkuhiljaa lomiltaan, joten hänet voisi pyytää kyllä käymään tontilla ihan jo periaatteestakin.

 

Vastaava mestari sulki puhelimensa ja lähti luontoon samoilemaan. Viimeinen havainto hänestä on Kyyjärveltä.

Sarjakuristajatar sieltä Mannerheim-linjan juoksuhaudasta tiedustaa, mitä työmaalla sitten on tapahtunut. No, arvon kuristajatar, kaikenlaista. Hieman harmittaa, että huikeasta kuvitutuksestaan tunnetussussa blogissani ei ole juuri yhtään ajankohtaista kuvaa raksalta. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tässä tulee

 

Kodotuksen kesäinen piirustuskilpailu!

 

Sinä, arvon lukija, saat olla tämän postauksen kuvittaja! Voit tallentaa alla olevat kuvapohjat koneellesi, tulostaa ne ja piirtää omat versiosi antamistani aiheista. Jos sinulta ei löydy ammattitason guasseja, voit varastaa puuvärit keltä tahansa päiväkotilaiselta.

“No news is good news.”

Ensimmäisenä tehtävänä on väliseinät. Niitä on kuulemma raksalla tehty ja eristetty. Meillähän kevyiden väliseinien matskuksi tulee vaneri, joka sitten joko tapetoidaan tai laatoitetaan tilasta riippuen. Väliin tulee selluvillalevyt. Näiden pölisemisestä huonetilaan olin huolissani, mutta timpurit laittavat vanerilevyjen saumat päättymään pystykoolauksiin ja vetävät vielä sikaflexit tulpaksi. Kelpuutan.

 

Tehtävä 1: Piirrä tursotettu sikaflex väräjämään eroottisesti vanerilla. Muista korostaa havuvanerin puunsyitä. Jos saat mukaan sikaflexin tuoksun, niin aina parempi.

Tästä voit tulostaa työpohjan. Olen käsitellyt sen jo vernissalla, jotta väri tarttuisi paremmin:

 

Seuraavaksi siirrytään pystyttäjien seuraajiin, jotka ovat ahkeroineet meille terassia, sen kattoa sekä hirsipaneeleja piharakennuksen puuttuviin kohtiin. Myös portaita(!) jo kuulemma väkerretään. Siis lopullisia portaita, joita pitkin minut sitten joskus kärrätään krematorioon, kun nyt ensin erakoidun lukemaan Kalle Päätalon tuotantoa muutamaksi vuodeksi keinutuoliin hellaleivinuunin edustalle.

 

Tehtävä 2: Tämänkin kuvan voit printata ja piirtää siihen viisi nuorukaista, joiden virheettömällä iholla helmeilee ruumiillisen työn aikaansaama hiki. Piirrä yksi heistä asentamassa hirsipaneelia, toinen väkertämässä portaita, kolmas naulaamassa terassia ja kaksi heistä tanssimassa Scorpionsin Still Loving Youn tahtiin. Taustalle voit piirtää albatrossin, joka lepäämättä liitää. Olen piirtänyt kuvaan jo hieman luonnosta sinua auttamaan.

Koeta jatkaa viivaa samaan lennokkaaseen tyyliin. Ajattele Picassoa, Matissea tai John Holmesia.

 

Myös ikkunat ovat saaneet vuorilautansa, jotka ovat kivannäköiset. Kuvahan löytyy aiemmasta postauksesta.

Tehtävä 3: Piirrä tähän oma versiosi talomme ikkunoista (tai akkunoista kuten koronarokotetut pierut niitä kutsuvat). Kuka sinun ikkunastasi kurkkaa? Yleensä se on Paavo Väyrynen.

Piharakennukseen saatiin lattialämmitysputket. Siitäkään ei ole kuvaa, mutta perheen pieniaivoisimmille olen tehnyt reipashenkisen sokkelotehtävän siihen liittyen.

 

Tehtävä 4: Mikä reitti vie Santeri Satiaisen luvattuun maahan? Entä minkä putken päässä väijyy sakeassa puskassa Nicolique-Jennababequen Namimajava?

 

Bonustehtävä perseen pienimmille /tyhmimmille: Kuka hahmoista on erinäköinen kuin muut. Huomaat varmasti, jos katsot oikein tarkasti.

Voit lähettää kuvat piirroksistasi / tehtävistä / vastaukset sähköpostilla osoitteeseen kodotus ja sen miukumaukun jälkeen gmail piste com. Laitan osoitteen siksi noin, ettei minun tarvitsisi pidentää peenistäni enää enempää, voittaa casinossa enää miljoonia tai tapailla Vladimireja/Tatjanoita. Voittajat tulevat hämmästymään palkintonsa määrää ja laatua. Kilpailu päättyy sitten, kun jos tehtäviä palautetaan.

Ei ole kyllä meidän tontin veroinen - edes ojaa ei ole.

 Mökk., herkk. ja supp.

Tein listan, mitkä viikon aikana häiritsivät, koska jälleen kerran kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Nämä pilasivat mökkitunnelmaa:

- pari kertaa kuului koiran haukuntaa

- nähtiin yksi ihminen laiturilla, eikä ollut edes alasti

- vene kävi laskemassa verkot. Ei siitä ääntä kuulunut, mutta koko yön oli kolme verkonmerkkiä vastarannalla. Ei tullut uni.

- yksi lentokone

- vastarannalla joku ajoi kerran kovaa polttomoottorikäyttöisellä ajoneuvolla. Ihan selvästi metsästä kuului prööttiä ääntä.

- hauki saatana hyppi parinakin iltana kaislikossa!

“Virheettömällä iholla helmeilee ruumiillisen työn aikaansaama hiki.”

Aamulla oli kiva käydä järvellä luistelemassa.

Kuten viime viikolla kerroinkin, mökki on vaatimaton. Sauna on hyvä ja se lämpeni joka päivä kahdesti, uimavesi jäähtyi samalla kymmenesti. Tullessa se oli 23-asteista, lähtiessä piti raapata jääpuikot karvoituksesta ennen autoon nousemista. Toisaalta tämän kesän oletusarvo järviveden lämpötilalle on ollut niin välimerellinen, että tämän kesän kylmä on aiempien vuosien ihanan lämmin. 

“Hauki saatana!”

Ja ne maut! Kesän parhaat mansikat ja herneet. Mallasleipä Annelin kotileivästä. Saman leipomon kristallipullat, vaikka nimi jotenkin assosioituu minulla siihen, että leivinjauheen asemesta niissä tunnelmaa nostattaa jokin muu jauhe. Kiukaan hiilloksessa paahdetut vaahtokarkit. 

Ja käänteisesti: paskimmat sushit ikänä Varkaudessa. Maku oli niistä saatu poistettua lähes täydellisesti. Se muistutti jälleen, kuinka rankkaa minulla onkaan. Onnen kultapilveen ilmestyi taas surureuna. 

Kristallipulla. Ensimmäinen annos on ilmainen.

Koska kesän kylmimmät säät alkoivat ekana mökkipäivänä ja päättyivät lähtöpäivänä kun törmäsimme jäävuoreen, suppailuretket jäivät suht vähiin. Lapset polskivat laudalla mökkirannassa, mutta varsinainen retkeily jäi yhteen keikkaan, jossa kävimme riitelemässä naapurijorpakon kaislikossa kaksi per lauta ja meloimme takaisin. Vähän tulevaisuudessa houkuttaisi tämä Saimaan perhekokoinen sup-lauta. Sille mahtuisi perheen lisäksi teltta, grilli ja rumpusetti. 

Pienenä teaserina muuten seuraavaan postaukseen: kaislikossa suhisee. Mutta mikä? Voit vastata siihenkin samalla kun palautat piirustustehtäväsi.

Poikani Nonstoppolosin varpaat olivat minuutin vedessä. Pari jouduttiin amputoimaan, kun ehtivät jäätyä peruuttamattomasti.

Muiskis södet mussukat, lisää ihquu staffii ens kerralla! Nyt lähden sokeroimaan peppuvakoni. Kaikki kolme.

“Aika jännä, että hommat raksalla edistyvät.”

Pystyttäjien perintö - puutteita pukkaa

Onhan siinä jotain ironista, kun otetaan hyvämaineinen, kokenut (ja jokseenkin hintava) pystytysfirma, jonka pomo korostaa, että heillä on vain suomalaisia työntekijöitä. Kun sitten kun nämä suomalaiset työntekijät eivät ehdi kuukausiin tontille, homman hoitaa loppuun - yllätys yllätys - virolainen porukka. 

Vaikka pystytysfirmalta saatiinkin ystävällinen / taktinen kädenojennus hinnanalennuksen muodossa, niin kaikkea pientä ja riemullista on pitkin matkaa (suomalaisten) pystyttäjien hommista paljastunut. Timpurit joutuivat kiinnittämään pystyttäjiltä unohtuneita palkkikenkiä piharakennuksen alapohjaan - me maksoimme. Yksi följäri jäi myös (suomalaisilta) pystyttäjiltä kiinnittämättä ja lojui koko talven maassa - virolaiset kiinnittävät senkin. Terassin kestopuurungot oli kiinnitetty vääränlaisilla kulmaraudoilla, joten ne piti (suomalaisten) pystyttäjien jäljiltä fiksata. Ja sitten vielä tämä:

Parhaan lavatanssiperinteen hengessä (suomalainen) pystyttäjä tökkää teräsheppinsä ensimmäisen koloon, joka vastaan tulee. #hirsitoo

Siellä menee kuin Länsimetro putkessa. Vahinko vaan, että tämä metro on rakennettu Vantaalle, kun Espooseen oli tarkoitus. 

Meillähän oli aika souvi saada ketään tekemään reikiä seiniin, jotta saadaan kytkimet ja töpselit kohilleen. (Suomalaiset) pystyttäjäthän lopulta lupasivat nämä tehdä, mutteivät sitten lopulta tehneetkään. Kuvassa oleva jykevä kierrejönkkä pitää hirsiä nuhteessa ja kiristää niitä. Vahinko vain, että (suomalaiset) pystyttäjät laittoivat tämän kierretangon sähköporausreikään, eikä sen seuraksi enää mahdu sähköjohto. Tämä(kin) teettää lisähommia (ei-suomalaisille) timpureillemme, kun kierretanko pitää kiskoa pois ja siirtää parinkymmenen sentin päässä olevaan oikeaan porausreikään. Toinen vaihtoehto on tietty laittaa valokytkin keskelle seinää eikä ovenpieleen. Paino sanalla pieleen. 

“(suomalainen)”

Tähän kun lisätään se, että pystyttäjät pöllivät meiltä ovi- ja ikkuna-aukoista sahaamansa hirrenpätkät ja että heillä on yhä meidän järjettömän kalliit ikkunateippimme jemmassa, niin kyllä se kotimainen on silloinkin parasta, kun se ei tule paikalle sovitusti, varastaa ja on paskinta. 

“Niille tulee vaan puusauna ja leivinuuni, ei kai ne näitä tuhteja puupölkkyjä mihinkään tartte. Viedään pois ja laskutetaan siitä vähän ekstraa.”

Pystyttäjien, anteeksi suomalaisten pystyttäjien hommista jäi uupumaan muun muassa ikkunoiden vuorilaudat. Näitä (suomalaisten) pystyttäjien seuraajat ovat nyt asennelleet ja me koettaneet maalata. Ihan jokaiseen detaljiin ei talokauppoja tehdessä osannut kiinnittää huomiota, joten ikkunoiden vuorilautojen ulkonäkö tuli vähän yllärinä - onneksi iloisena sellaisena. Niissä on kivasti pientä koristelua, mutta ne ovat silti sopivan yksinkertaisen näköiset. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hyttysiä ja riitelemässä lasteni kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole niistä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Pain.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisista) vuorilaudoista.

Koristehirsi kattoon

Kun tontti kuhisi äijiä, näiden lihasvoimalla nousi myös (suomalainen) koristehirsi kattoon tupakeittiön ja olohuoneen väliin. Viisimetrinen, umpipuinen hirrenpökäle ei ole ihan kevyimmästä päästä, mutta tulipahan muuten kiva! Eikä edes muurahaisia näkynyt. Keittiö ja olohuone ovat yhä yhtenäistä tilaa, mutta lohenpyrstönurkan kohdalta terassin pariovelle jatkuva koristehirsi jakaa tilan sitä katkaisematta (tämä oli varmaan gloriankotimaisin lauseeni ikinä). Lisäksi hirteen voi halutessaan kiinnittää ruokapöydän riippuvalot. Tai voi siihen ripustaa turskaakin kuivumaan. Tai suomalaista muikkua. 

Koska olen useamman sadan kilometrin päässä mökillä tappamassa hitaasti itseäni ja riitelemässä hyttysten kanssa vielä kerrostalokämppäämmekin pienemmässä tilassa, minulla ei ole siitä kuvia. Mutta ainahan voi piirtää MS Paintillä. Paino sanalla Parru.

(Suomalaisen) taiteilijan näkemys (suomalaisen) hirsitalon (suomalaisesta) koristehirrestä.

Paneelien maalaustalkoot, osa 2

En muista, montako nippua kattopaneelia meillä oli alunperin. Sen kuitenkin muistan, että neljä aikuista sai päivässä maalattua arviolta siivouskomeron katollisen verran paneeleja. Paneeleja oli jäänyt vielä 16 nippua maalaamatta. Näistä neljä nippua kosteisiin tiloihin suditaan joskus jollain, mikä ei aiheuta keuhkoahtaumaa tai asbestoosia, joten jäljelle jäi 12 pakettia. Näistä Seija Ala-Kauttan ja Nonstoppolosin kanssa sudimme edeltävänä iltana neljä, joten kahdeksan pakettia jäi vielä kaverien selkänahasta revittäväksi. 

Entäpä jos olisikin ottanut paneelit valmiiksi maalattuina? Njääh, liian helppoa. Ei kaljaa eikä pizzaa talkoolaisille, ei 20 litraa maalia haettuna naapurikaupungista, ei suteja, ei suttua, ei hukattua nuoruutta.

Apuun karautti jo tuttuun tapaan Salonkylän pensselisetä Juho sekä uutena riistettävänä pohjoisen pallonpuoliskon vahvin mies Lasse, jonka kanssa taannoin käytiin ryöstöretkelläkin. Alkuilta meni sutiessa, maali riitti käytännössä täydellisesti ja valmista tuli. Saunaankin ehdittiin, eikä pesuhuoneen lattialla odotellut edes ylimääräisiä ylläreitä. Elämä ei välillä ole ihan täydellisen huonoa, vaikka kukaan ei edelleenkään ole missään koskaan kärsinyt yhtä paljon kuin me.

TV-antennipistokkeet

Oma aivopieruni oli olla pyytämättä sähköasentajaa laittamaan meille TV-antennipistokkeita. Jostain syystä olin vakuuttunut, että emme niitä tarvitse. Kulttuurikodissa riittää cembalo, guassit ja Sarah Youngin kootut VHS:ltä. Nyt kun olemme asuneet väliaikaiskämpässä, jossa saamme tuijotella päivät pitkät laaturealityjä kuten “Apua, siskoni on läski morsian remontoimassa autiolla saarella” tai “Käräytyskamera naapurin makuuhuoneessa ja tuoltahan tulee maailman vaarallisin miljonäärieläin”, kelkkani on kääntynyt. Koska heroiinin katukauppahinta ei ole koronankaan myötä romahtanut, jotain huumetta lapsille pitää olla. Siispä syötämme heille Simpsoneita Foxilta, Liviltä, Subilta, Friiltä, Avalta, Herolta, Jimiltä ja loppuilta katsotaan ohjelmaa “Ruma ihminen on tyhmä ja läski ja nyt siitä tehdäänkin nätti tai sitten makkaraa, sinä päätät - artistivieraana Haloo Sanninoora”. 

Hirsiseinien porauksiinhan ei enää antennipiuhaa tungeta, mutta piharakennukseen ja talon vierashuoneeseen pistoke saadaan yhä helposti pariinkin paikkaan runkorakenteisen seinän sisällä. Makkarissa on jatkossakin katseltava pädiä tai kännykkää. Nukkua voi töissä.

“(suomalainen)”

Terassi

Puun ja kaiken rakennusmateriaalin hintahan on noussut aivan törkeästi tänä vuonna. Me olemme olleet sikäli onnekkaassa asemassa, että valtaosa kaikesta tarvitsemastamme puusta on hinnoiteltu ja maksettu selvästi edullisemmin kuin mitä tällä hetkellä olisi tarjolla (käytinkö todellakin juuri sanaa edullinen?) Lehtikuusilautaakin saimme yllättävän edullisesti (taas?!) ja sutjakasti, vaikka aluksi kuulimmekin höyläämöllä olevan seitsemän viikon jonot. Lautojahan ei uskaltanut tilata, kun ei ollut mitään tietoa, milloin (suomalaiset) pystyttäjät saapuvat terassia naputtelemaan. Nyt kuitenkin on terassia. Ja lehtikuusi on kyllä komeaa. Lattia on muutenkin yllättävän kätevä käyttöliittymä. Parempi kuin esim. reikä.

Kyllä (suomalainen) lehtikuusi vaan on komeampaa kuin ulkomainen, joka vaan siemailee lattea ja vislailee siveälle kotimaiselle koivulle kahvilanpöydästä.

Pienehkö kompromissi oli pakko tehdä: olisimme mieluusti ottaneet 145 mm levyistä lautaa, mutta sitä ei vaan saanut. Siksi terassimme lattia on nyt vähän kapeammasta 120 mm leveästä laudasta. Tuskin sitä isommin stressaamme sitten kuuden vuoden päästä, kun taloon pääsemme muuttamaan. Ensimmäinen toimitus loppui kesken, joten välissä (suomalaisten) pystyttäjien sijaiset naputtelivat muita hommia kuten räystäslautoja, joita (suomalaiset) pystyttäjät eivät saaneet aikaiseksi urakkansa ensimmäisenä ja viimeisenä seitsemänä kuukautena. 

Mökkihöperöintiä

Ja nyt ollaan siis mökillä. Yöllä herätti kärpänen ja myöhemmin hyttynen. Vesi oli tuloiltana 23-asteista, sitten alkoi tuulla, vähän satoi ja seuraavana iltana laiturin editse kelluivat ensimmäiset jäälautat pingviinejä kyydissään. Huomenna kuulemma järveen muuttaa Otaniemen kylmälaboratorio ja loppuviikosta vesi on lähes riittävän viileää suomalaiselle avantouimarillekin. 

Suomalaista muovia suomalaisilla lauteilla. Niistä on suomalaiset hengityselinsairaudet tehty.

Viime vuonnahan teki todella tiukkaa löytää jostain sup-lauta mökille. Tänäkin vuonna tuntuu, että kaikki kondomia suuremmat kumituubit menevät kaupaksi hinnalla millä hyvänsä, niin vahvana sykkii jokaisen perushjördiksen kaipuu kaislikkoon. Olin kuitenkin kaukaa vähän vähemmän tyhmä ja hankin meille ajoissa toisenkin laudan, vieläpä suht edullisesti, joten nyt kelpaa kuvitella itsensä vanuatulaiseksi atleetiksi ja hukkua Jörnikkälän Aatoksen muikkuverkkoihin.

“(suomalainen)”

Meillähän ei ole omaa mökkiä, eikä sellaisen rakennuttaminenkaan ole parin viime vuoden kokemusten perusteella noussut prioriteettilistan top tuhanteen. Sen sijaan olemme olleet jo lähes parikymmentä vuotta samalla vuokramökillä Pohjois-Savossa. Mökki on vaatimaton, mutta siinä on sauna, järvivesi on puhdasta (koska edes saasteet eivät pärjää noin kylmässä) ja se paras asia: täällä on hiljaista. Sillai niinku tiäkkö oikeesti hiljaista toisin kuin siinä ohutsuolessa, jonne rakennamme ja jossa aina pärisee, jylisee, pörpöttää, haukkuu tai ainakin kohisee. Tätä kun saisi (suomalaiseen) purkkiin, mutta ei saa. 

“(suomalainen)”

Potkut pystyttäjille - helpotuksen huokaus

Anteeksi, anteeksi ja anteeksi kaikki molemmat blogini lukijat. Yli vuoden olen pitänyt pyhänä periaatteenani, että keskiviikkoaamuna pärähtää uusi teksti täyttämään internetin alati synnyttämiä tarpeita. Nyt ei tullut, vaan vasta pari päivää myöhässä. Jaa, ettet edes huomannut? Etkä sinäkään? Eikä ruustinna sieltä sorsakoskelaisesta tuoksuvitukkapuskastakaan. No ite ootte. Pitäkää tunkkinne!

Tunkkia olin kyllä edellisessä postauksessani tarjoamassa aika monelle ja tunkemassa moneen aukkoon. Pääosaa fiiliksen paskuuttamisessa näyttelivät pystyttäjät, jotka eivät tälle estradille ole maaliskuun jälkeen nousseet kuin hieman teatteripölyä nuuhkimaan. Heidänhän piti tulla ennen juhannusta tai viimeistään juhannuksen jälkeen. Kun vastaava sitten toisena päivänä juhannuksen jälkeen onnistui saamaan porukan pomon kiinni, hän kertoi olevansa sairauslomalla 12.7. saakka. Ilmeisesti selkäkipu esti mm. sähköpostiin vastaamisen. Ja toki myös työmaalle tulemisen, tosin siinä mielessä selkäkipu on ollut kroonista jo maaliskuusta lähtien. Tästä seurasi sellainen tapahtumaketju, että sille lienee parasta antaa otsikko

Annoimme pystyttäjille kenkää

Se tarkoittaa sitä, että annoimme pystyttäjille kenkää. Toki tämä kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan, sillä vastaava keskusteli asiasta pomon kanssa ja ilmoitti, että tämä ei vetele ja sopiiko päättää hommat tähän. Siihenpä pomo sanoi, että kyllä kai juu ja jepulis. Laskutuskin on kuulemma ajan tasalla, eli tehdyt työt on maksettu. Ja siihen loppui. 

Tämän hirren pystyttäminen alkoi, kun ensimmäinen solu jakautui. Se päättyy, kun Elon Muskin kloonit ovat asuttaneet Marsin.

Laitoin itsekin vielä viestin, jossa totesin tilanteen. Kiitin yhteistyöstä. Toki olisin voinut sanoa hieman muutakin ja toisenlaisella äänenpainolla, mutta se tuskin olisi johtanut mihinkään. Pystytysporukan pomo vastasi, että itse asiassa eivät olleetkaan laskuttaneet saunarakennuksen kattorakenteen, terassipalkistojen, ruoteiden ja palokatkojen asennuksesta. Tästä kertyisi 4947,60€ ja päälle vielä kiinnitystarvikkeet.  

Kiva. Siis tosi kiva. 

Mutta viesti jatkuikin vielä: pomo sanoi, että kärsii tämän tappion selkävaivojensa kanssa. 

Kiva. Siis tosi kiva. Siis ei ne selkävaivat.

Sinänsä reilu kädenojennus sössimisestä. Jos tosin olisin kyyninen ja lukuisien pettymysten marinoima jänkyttäjä, saattaisin aprikoida, olisiko puuttuva summa suunnilleen samaa luokkaa, mitä olisimme voineet vaatia usean kuukauden myöhästymisestä. Onneksi kuitenkaan tällainen ei pälkähtänyt pieneen perhosniittyjen täyttämään mieleenikään. 

Pari putkea on väärässä paikassa, mutta ei se haittaa, koska siihen päälle valettiin betonia.

Nyt ei siis ole pystyttäjiä mutta silti olo on helpottunut. Urakan loppusumma ei ollut kovinkaan pieni ja uskon sillä meille saatavan tekijät hoitamaan hommat loppuun. Timpurimme tekevät messiaanisen paluun ja heidän kontakteistaan on ollut aiemminkin apua. Luotto on siis kova. Mutta onhan tämä silti hassua, että pitkästä aikaa on kevyempi olo siksi, että meillä EI ole tekijöitä. Kertoo jotain tästä ämpyilystä.

“Kiva. Siis tosi kiva.”

Mitä sitten pystyttäjiltä jäi tekemättä, kyselee sorsakoskelainen toyboy sieltä ruustinnan puskasta. No ainakin nämä:

- piharakennuksen räystäänaluslaudat

- terassin aluslaudat

- terassien teko

- terassien kaiteiden teko

- portaiden teko (jos niitä nyt edes tarvitaan, paskin keksintö sitten tulen, pyörän ja demokratian)

Vähän kesken pystyttäjiltä tosin jäivät nekin hommat, mistä jo maksettiin. Esimerkiksi yksi följäri on lojunut läpi talven soralla ja sen paikka olisi kyllä seinää tukemassa. Ei tämä mikään triumfi ollut töiden suhteen heille, eikä taloudellisesti meille. 

“Nyt ei siis ole pystyttäjiä mutta silti olo on helpottunut.”

Juhannuksestakin jäi kirjoittamatta sappea nieleskellessäni. Se oli kiva: suppailua ja paljuilua, hyvää syötävää, juotavaa ja seuraa. Osallistun edellisellä lauseella “latteimmat juhannuskuvaukset kautta aikojen” -skabaan. Voitanpa edes jotain elämässäni. 

Kyllä toi sinisen ja vihreän yhdistelmä voi olla ahdistava.

Hyttysiä toki oli, joten linkitän aihetta käsitelleen koskettavan mutta samalla kyynelten läpi hymyilevän postaukseni tähän. Tai jos sitä on hankala klikata, niin sama linkki löytyy myös tästä. Ja jos liikut pyörätuolilla, niin esteetön pääsy postaukseen on tässä. Kaltaiseni heikkonäköiset pääsevät helpoimmin postaukseen tästä:

                                                                        .

Meillä oli keväämmällä yksi päivä, jolloin hankimme vähän designia, tarkemmin sanottuna Calligarisin pöydän, tuolit ja vielä lisää Calligarisin tuoleja. Nämä viimeiset tuolit olivat Vaasassa, joten toimme ne sieltä juhannuksen päätteeksi mukanamme. Lapset eivät mahtuneet mukaan, joten jouduimme jättämään heidät isovanhempien luokse. Ja koska junat ovat lakossa, moottoritiet suljettuja ja lentokoneissa korona, etsimme heille parhaillaan koulupaikkaa Vaasasta. 

VUOKRALLE TARJOTAAN JOSSAIN VAIHEESSA SYKSYÄ TAI EI EHKÄ KOSKAAN KAKSI MAKUUHUONETTA KESKENERÄISESTÄ HIRSITALOSTA!

Aikuisten laatuaikaa: vedellään lipeää seiniin. Mmmmmm, beibe!

Niin rakkaita kuin nuo terroristit pikkuoravien valepuvuissa ovatkin, on ollut kyllä leppoisaa hengailla Seija Ala-Kauttan kanssa suppailemassa Porvoonjoella, illallisella Porvoon vanhassa kaupungissa, suppailemassa Bodominjärvellä ja, tai no ei mitään, ostelemassa lipeää ja sutimassa koevärejä varaston seinään. Tuusulanjärvelläkin käytiin pulahtamassa. Ja Ikeassa, josta löytyi piharakennukseen hamstraamaani Vallentuna-sarjaan juuri oikeat päälliset poistonurkasta hintaan lähes nolla euroa. Sushiakin syötiin. Ja simpukoita, vaikka joku sanoikin, että ne pitää muka keittää ensin. Valvottiin myöhään. Hikoiltiin kuin suolatut munakoisot grillissä. Ostin matkaharmoonin. Kyllä. Sellainen pitää olla. 

Pystytysporukan toteemieläimiä lautasella.

Jos siis edellinen postaus oli pelkkää angstia, niin tässä on pientä toiveikkuuttakin, vaikka tontilla on tapahtunut yhtä pyöreä nolla kuin edelliselläkin viikolla. Ihmismieli on outo. Esim. jouluna hiljaiseen mieleen syntyy uudelleen Jeesus-lapsi. 

“On ollut kyllä leppoisaa hengailla Seija Ala-Kauttan kanssa.”

Nyt muuten kirjoitin läpiä alapäähäni. Tapahtuihan raksaprojektin suhteen suuri harppaus: kaupunki maksoi meille tontilla sijaitsevan ja omistamamme ojan kunnostuskustannukset. Saimme siis takaisin kaupungilta 330 euroa. Enää 332 vastaavaa rahansiirtoa ja olemme tienanneet kaupungille maksamamme maankäyttömaksun takaisin. 

Ojaan emme toki edelleenkään saa laskea omia hulevesiämme, mutta olennaista on, että me omistamme sen!

Moikkis! Oon Lassi ja etin kirjeenvaihtokamua kaupungin tekniseltä osastolta. P.S. Alemmat toimihenkilöt älkööt vaivautuko! P.P.S. Olis kiva jos tykkäisit hulevesistä. P.P.S.S. Ja (p)ojista.

Ja ettei tämä postaus vaikuttaisi liian onnelliselta, lienee hyvä vielä kertoa (niin kuin oikeasti ketään kiinnostaisi), että kuluneella viikolla triggeröidyin sillä sekunnilla, kun vain menin käymäänkin raksalla. Väsy, viha ja vitutus puskivat päälle välittömästi. Näin pelkkiä virheitä (joita tosin siellä onkin), uhkia ja mahdottomuuksia (kuten talon valmistuminen). Tylsäähän se on tulevaa kotiaan inhota, mutta siltäkin tuntui. 

On se kaikin puolin iljettävä, ruma ja törkeen hirvee.

Mutta koska olen päivänpaisteinen pupun palleroinen, enkä kykene kovin montaa vuotta angstaamaan, tieto timpurien paluusta on lievittänyt pahinta paskahalvaustani. Siksi tähän loppuun pitkästä aikaa meikkivinkki:

Sokokselta saa luomiväriä.

Mutta ei se talo silti ikänä valmistu. Vaivaistalo here I come. 

“Annoimme pystyttäjille kenkää.”

Paalua tuli - paalua meni!

Teräspaalutus oli lykkääntynyt, kun emme saaneet lupapisteessä ajoissa leimaa perustussuunnitelmaamme. Paaluttajat lähtivät seuraavalle työmaalle ja me jäimme odottelemaan. Viime viikolla rakennusvalvonnasta sitten lohkesi lupa paalutukselle, vaikka leimasymboli yhä puuttuukin. Soitto paalutusfirmaan ja ilmoitus, että tonttiamme saa juntata kuin sinkkua Tinderissä.

Maanantai-iltapäivänä olin suppailemassa (kyllä, 5. lokakuuta paljain jaloin ja oli minulla sup-lautakin), kun tuli sähköposti, että huomenna voisi alkaa jytistä. Uu beibe ja hellät tunteet! Siitä järvenselältä laittelin viestejä ja soittelin tarvittavia puheluita. Melkein onnistuin lipsauttamaan kännykkäni järveen, mutta sentään mossahti haarojeni väliin laudalle.

Onneksi oli suppaillessa myötätuuli, niin matka eteni, vaikka hoitelin raksahommia.

“Tonttiamme saa juntata kuin sinkkua Tinderissä.”

Tiistaiaamusta kipaisin ennen töitä tontille ja siellä oli isoa konetta koneen perään. Olivat tulleet kahdella juntalla hommiin, joten hyvällä säkällä jopa yhdessä päivässä olisi tontti terästettynä. No, teräsputket kuitenkin loppuivat kesken, joten puolentoista päivän urakka siitä tuli. Hetken jutustelin paaluttajien kanssa ja jatkoin töihin hankkimaan perheellemme paalua 

(Tajusitteko, elikkä niinku paalu = raha. 1. Onx sulla paalua tähän autoon edes? 2. Katotaas, onko jätkällä paalua. Lähde: Urbaani sanakirja) 

Vähän huoletti, saako mittamies puuhun kiinnitetystä merkistä korot, kun oltiin kasattu meidän puumotit kivasti merkin ja tontin väliin. 

“Elikkä niinku paalu = raha.”

Samasta sanakirjasta löytyy myös selitys termille “paaluttaa”, mutta sen arvannee jokainen, joka tietää, mikä on Güntherin ammatti, ja mikä on teinipojalla mielessä. 

Töistä palatessani tontilla törrötti terästä. Putkea puski kuin asbestimies horsmaa. Nyt myös tontille tulevat rakennukset hahmottuivat entistä paremmin ja eipä meille näköjään pihaa juurikaan jää. Terassilla joudutaan hengaamaan. Voi meitä, kukaan ei ole kärsinyt koskaan yhtä paljon. 

Jos painaa korvansa kiinni paaluun, saattaa kuulla maorien laulua.

“Mikä on Güntherin ammatti.”

Ylläri oli, että olettamani kymmenen metrin paalumenekki kasvoi suunnilleen 12 metriin. Se kun kerrotaan kahdeksallakymmenellä paalulla, niin sellainen kilometri teräsputkea on tonttiimme upotettu. Ihanan luomua ja ihanan halpa kuin lasvegasilainen maailman vanhimman ammatin harjoittaja.

Simpuran pitkätukkahippipunkkarit kun kävitte tuhrimassa tontillemme jotain satanistisia kirkkoveneanarkistisymboleja!

“Ihanan luomua ja ihanan halpa.”

Aikataulu alkaa vähitellen tihentyä ja tunnelma tiivistyä: torstaina käydään sähkösuunnitelma läpi, perjantaina pitäisi alkaa hirsien höyläys. Syyslomaviikon alussa ajattelimme piipahtaa tehtaalla katsomassa, miten hirtemme saavat muotonsa. 

Siitä tulikin mieleen, että pitäisiköhän tehdä vielä vähän muutoksia vaikka talon muotoon, korkeuteen, vaihdella vähän kaikkea muuhun ja sitten siirtää niitä eri paikkoihin. 

Tai jos tehtäisiinkin kivitalo. 

Siinä on kyydissä tosiäijän katetria!

“Uu beibe ja hellät tunteet!”

The last supper - viimeinen sup-lauta

Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä. Tiedättekö sellainen, joka kuuli Beatlesia Hampurin Kaiserkellerissa jo lokakuussa 1960. Tai sairasti koronan, kun muilla oli vasta espanjantauti.

Sama suppailun kanssa. Voisinpa väittää lerputelleeni melaa jo silloin, kun Havaiji oli vasta kasa laavaa merenpohjassa. Sen sijaan heräsin suppailun autuuteen vasta, kun Suomi oli tyhjennetty kaikista etäisestikään sup-lautaa muistuttavista lirpakkeista.

Asiat alkoivat tihentyä muutaman viikon takaisesta Itä-Suomen visiitistämme, jossa Höytiäisellä suppailimme reilun tunnin. Poikaani en meinannut saada kahdenkaan tunnin jälkeen vedestä (tai siis laudalta) ja loppumatka meni kuunnellen tunnettua virttä “Isä, koska mennään taas suppailemaan, voidaanko mennä tänään suppailemaan?”

"Vasten auringon siltaa, hoet aamusta iltaan, milloin mennään suppaamaan, samaa kuulla saan mä vaan."

“Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä.”

Homma oli kyllä yllättävän mukavaa. Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas, mutta haluavat silti väittää Irmelille ja Hjördikselle olevansa atleetteja. Tunnustan: olin väärässä. Tai sitten olen täti, vaikka olenkin tähän asti kuvitellut olevani henkisesti eskarilainen ja fyysisesti eläkeläinen.

Sitten istuskeltiin Lassen kanssa rannalla ja tuli puheeksi, kuinka kivaa olisi lipua jotain rauhallista jokea alaspäin. Vähän olutta ja evästä, suojakerroin 50 ja puoliso ja lapset toisessa maakunnassa. Se alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta pitkään aikaan pahalta maailmalta pakenemiseen.

Tästä päästäänkin taas siihen, että olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä, mutta sitä ikävämpi oli huomata olevansa perässämeloja. Kiitos sen henkilön, joka puri lepakkoa, kotona on viihdytty ja kotoa on haluttu poistua suurella palolla joka ikiseen jorpakkoon, joita Suomeen on siunaantunut. Kun aloin muutama päivä sitten kammata vielä tarjolla olevia sup-lautoja, kohtuuhintaisia ei ollut, kalliit eivät olleet vaihtoehto ja käytetyt menivät, ennen kuin ehti kommenttiketjuun näpytellä kirjaimet A ja V. Lisäksi alkoi näyttää, että laudasta, jota oli aiemmin keväällä myyty hintaan 290 €, pyydettiin käytettynä 400 €.

Siinä sitten pyörin laajaa ympyrää kuin ménièrentautinen säynävä kaislikossa. Verkkokaupasta toiseen toteamassa, että samat laudat ovat yhä yhtä loppuunmyytyjä kuin varttia aiemminkin. Samalla opiskelin, millainen lauta olisi passeli omaan käyttöön. Facebookissa kateellisena katselin, kuinka joku oli ollut iltasupilla tyynellä merellä, mukana vähän espressoa ja chihuahua sekä anoppi katiskassa.

Alussa oli sup, kuokka ja Jussi.

“Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas.”

Mökille lähtö lähestyi. Siis vuokramökille. Mehän anomme parhaillaan lupaa rakentaa taloa pienelle kalliille läntille suota, joten ei tässä mitään mökkejä ostella. Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.

Soittelin yhteen firmaan, jossa oli kelpo lautaa vielä myynnissä niukkaan viiteensataan euroon. Asiakaspalvelun Nicolique-Borrelique ei koskaan vastannut, vaikka asiakaspalvelun piti kyllä olla auki. Ei sitte. Ja kello kävi. Eräässä halpamarketissa - kutsuttakoon sitä vaikka Köttmanniksi - oli muutamassa myymälässä lupaavanoloinen lauta. En kuitenkaan viitsinyt lähteä ajelemaan Kehä kolmosen kainalosta Kiiminkiin lautaa hakemaan. Seurailin kuitenkin myymälöiden saldoa (ihan vaan viiden minuutin välein) ja yhtäkkiä: Tadaa! Lahden Launeen myymälään oli ilmestynyt himoamani lauta! Se oli myymälän listoilla vielä viidenkin minuutin kuluttua. Ja vielä yöllä klo 2.37 ja 4.59.

Saman eeppisen saagan toisena sivujuonena (Aragorn ratsastaa Minas Tirithiin kääpiön ja skeittarin kanssa) olin bongannut vesiurheilu.fi:n sivuilta lupaavanoloisen sup-lautapaketin. Sillä oli hieno nimi Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe. Tuo Saimaa oletettavasti viittaa siihen, että diplomi-insinööri Antero Lörtsylöinen niitä takoo omassa pajassaan jossain Savonlinnan suunnalla. Soittelin firmaan ja sain kuulla, että uutta varastontäydennystä olisi tulossa mökillelähtöpäivänämme, jos rahtifirma suo. Sinänsä näppärää, sillä vesiurheilu.fi:n toimipiste olisi mökkireittimme varrella Mikkelissä.

"Yksi tämmönen. Tai edes joku. Mikä tahansa!"
(kuva: vesiurheilu.fi)

“Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.”

Tuli lähtöpäivä. Koetin aamulla soitella Lahden Köttmannille, koska olin tarkistanut klo 3.52, että himoitsemani lauta oli yhä listoilla. Herra Köttmanni ei suvainnut vastata. Jätin homman herran haltuun. Reilun tunnin kuluttua olisin kuitenkin jo paikalla.

Ajoimme Lahteen. Kurvasimme Köttmannin pihaan. Lönkötin kauppaan. Katseeni etsi lautaa. Ei löydy. Kipitän osastolta toiselle. Ei näy. Lopulta kysyn myyjältä, missä se mahtaa olla.

“Se on varattu. Puoli tuntia sitten asiakas soitti ja varasi. Ajaa Mikkelistä sitä hakemaan.”

Sanoin soittaneeni kaksi tuntia aiemmin myymälään, josta ei ollut minulle vastattu. Näytin numeronkin kännykästä.

“Joo, tää ei ole meidän myymälään. Se on vaihteen numero.”

Oppitunti numero 1: Jos Köttmannin kotisivuilla lukee, että Köttmannin Lahden myymälän numero on 555-123123, se ei ole Köttmannin Lahden myymälän numero.

Oppitunti numero 2: Älä kiroile niin paljon.

Köttmannin (sen, jonka numero on 555-123123, mutta jonka numero ei ole 555-123123) parkkipaikalta pirauttelin vesiurheilu.fi:hin Mikkeliin. Ja niinpä niin: rahtaajien jumalat olivat päättäneet, että uusi lasti lautoja ei sittenkään ehtisi tänään varastoon.

Toimin kuten jokainen tosimies samassa tilanteessa tekisi: aloin inistä. Eikö nyt mitään löytyisi? Esittelykappale? Messumalli (edes Sara Sieppi). Joku rotan kaluama surffilauta? Puhallettava krokotiili? Myyrä-uimarengas? Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!

Joo. Otan ton. Tai sen siitä vierestä.

“Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!”

Ilmeisesti nyyhkytykseni tehosi ja puhelimen toisessa päässä tajuttiin, että kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä. Sieltä luvattiin tsekata asia. Maailman pahuuden paino niskassani ajelin Lahden pohjoispuolella, kun taivas aukeni ja valonsäde valkaisi maan: sain kuulla, että yksi kappale himoitsemaani lautaa oli vielä löytynyt varastosta. Tervetuloa hakemaan. Tai no, piti se ensin maksaa.

Sinne siis. Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe rrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrraksa-auton kyytiin, seuraksi karkuremmi, hetkinen hengittelyä paperipussiin, kyynelten pyyhintää paljain käsin, ryhmähali, uskoa huomiseen ja mökkiä kohti.

Sinne mahtui. Ei tarvinnut jättää parkkipaikalle kuin ruoat, insuliinit ja yksi lapsi.

“Kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä.”

Mökillä todettiin, että kaikki on ennallaan ja tärkeimmän kimppuun. Tula tullallaa, lauta rullalta ja pumppaamaan. Aika pitkään sai pumppailla, ennen kuin painemittari heilahti. Tämä oli tosin tiedossa, koska maaninen googlailu. Reippaat 13 psi:tä ilmaa kumihaukeen, evä ja sokka kiinni, mela kasaan ja laiturille mars!

Ja pumppailua piti harrastaa siis siksi, että sup-lautamme on ilmatäytteinen - kuten kuulemma suurimmalla osalla sup-laudan hankkineista. Syynä on se, että meillä ei ole puoliperävaunuyhdistelmää, jossa kova sup-lauta kulkisi paikasta toiseen. Ilmatäytteinen sup-lauta sen sijaan kulkee mukana omassa isossa repussaan ja sen voi pumpata erämaajärven rannassa kuikkien huutaessa. Parkkipaikalta kuuluu taksin mittarin raksutus.

Vaikea sanoa, kummalla oli enemmän paineita, isällä vai laudassa.

Rouva sieltä kuortanelaisesta maalämpökaivosta tiedustelee, kuka kokeili ensin. Juu, poika kokeili. Siellä tehtiin laudalla ensimmäinen vartin aikana ukemeita, eskimokäännöksiä, tornituksia, kolmoisschalkoweita ja korvapuusteja. Ala-astelaisen loppumattomalla itsevarmuudella tämä maailman paras suppailija supelsi menemään. Ja hyvin kyllä veti. Karkuremmistä tosin tuli pojan suussa karhunauha. Mutta hei, kuka on suppaillut minun laudallani, kysyi isäkarhu!

Kaksi maailman rakkainta asiaa laiturilla. Ja on siellä tytärkin.

Sitten tuli minun vuoroni. Ensimmäinen tunne: pettymys. Tämähän ei olekaan yhtä vakaa kuin ruotsinlaiva satamassa. Siihen sekaan vähän memento moria ja vanitas vanitatum didi dumia. Ja aika nopsaan iloa siitä, että pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi. Mistähän näitä Saroja tähän nyt sukeltelee? Suppailin seisaaltaan ja istualtaan. Polvillani en oikein kykene könöttämään, joten laiskana edessä saattaa olla tähän lisäosana saatavan kanoottipenkin hankinta. Koska jos jotenkin lihaskunnon kehittymistä voi koettaa hidastaa, sitä kannattaa koettaa hidastaa.

Kombinaatioita laudan kyydissä riitti: Poika. Poikani ja minä. Minä yksin. Minä kalsarisillani. Minä ja tytär. Poika ja tytär. Minä ilman kalsareita (ne kastuivat ja muilla mökeillä ei olllut ketään). Poika ja äiti. Jännästi kaksi tuntia mökille saapumisestamme olimme ehtineet suppailla viisi tuntia. Aika kaareutuu enemmän kuin sup-lauta. Revi siitä Einstein!

Meidän mielestä mökillä on ihanan rauhallista. Naapurien mielipide saattaa olla eri.

“Pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi.”

Saunomisesta ei meinannut tulla mitään, kun muuan perheenjäsenemme kinusi tekemään arvaatteko mitä. Kun oltiin noustu uimasta laiturille, olisi pitänyt jo mennä takaisin arvannette minne. Tätä jenkkaa vedettiinkin koko saunasessio.

Rouva sieltä päntäneläisestä siltarummusta raakkuu, että kannattiko hankkia? Vasta / jo yhden illan kokemuksella uskallan vastata, että kyllä kannatti. Suunnitteilla on mm. Lapin jokien suppailu päästä päähän, Tyynenmeren ylitys sekä kaljan juominen sup-laudan kannella Westendin vierasvenesatamassa Lassen kanssa.

Poikanikin oli laudan hankkimisesta niin onnellinen ja kiitollinen, että työnsi siskonsa terassilta nokkosiin.

“Öljytty Sara Sieppi.”