Terassielämää - ja häirintää

Tonttimmehan on pienempi kuin Medvedevin mahdollisuudet palata arvostetuksi valtionpäämieheksi. Kaksisataa neliötä siitä menee kirvesvarren ajotiehen ja sata neliötä ojaan, jota sentään saamme nyt itsekin käyttää. Lopulle on sitten sijoitettu talo ja piharakennus - mielestäni suht onnistuneesti tontin koko huomioon ottaen. 

Koska tonttimme on siis yhtä pieni kuin se Sergein kielen osa, joka ei ole Vladimirin rektaalissa, pihalle ei jää paljon tilaa. Tällä hetkellä se on raudoitusverkkojen ja lautakasojen peitossa, mutta ei siihen tulevaisuudessakaan maaotteluvaatimukset täyttävää krikettikenttää saada rakennettua. Tämä oli tiedossa jo taloa suunnitellessa ja täytyy todeta, että onneksi vielä viime hetkellä suurensimme terassia kolmellakymmenellä sentillä. 

Viihtymäkeidas. Kuvasta puuttuvat padel-kenttä, maauimala, Ruisrockin päälava sekä Arthur-serkku. 

Pihalla nimittäin on helteillä viihdytty ja meidän pihamme on nyt katettu terassi. Hellejakson porotuksessa ei avotaivaan alla olisi kenkään kuuppa kestänyt, sen sijaan katettu terassi on ollut mainio olohuoneen jatke. Tai ehkä kesällä olohuone on pikemminkin terassin jatke, jonne siirrytään sitten kun itikat ja hyytävä kylmyys alkavat vaivata liikaa. Itikoita on itse asiassa ollut kiitettävän vähän, vaikka tontin rajoilla on riittämiin ojaa ja kuusta kiusanhenkien kutea. Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia. 

“Terassi on ollut mainio olohuoneen jatke.”

Juhannuksena ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli sukulaisia vieraina, joten piharakennus (sivulinna? / liiveri?) pääsi taas majoituskäyttöön. Helteillä siellä ei ollut ongelmaa tarjeta. Tappavan tukalaksi ei kuulemma olo silti öisinkään mennyt. Näiden testien perusteella piharakennus (mäkitupa? / torppa?) pistetään Airbnb-käyttöön ja rahahuolemme ovat ohi. 

Perimätiedon mukaan jossain majan alla sijaitsee sohva, jolla olisi ollut kiva istua jonain kesäiltana.

Takaisin terassille. On ollut kiva havainnoida, miten mukavasti sille touhua mahtuu: yksi löhöää lepakkotuolilla, toinen puhallettavalla rantamakkaralla, pari lasta toljottaa hodarivideoita Vallentuna-sohvan jämistä kootulla terassisohvalla, pari pelaa korttia ruokapöydän ääressä Calligarisin tuoleilla. Taapero sahaa kaikkien väliä. 

Silti grilli mahtuu vielä omaan nurkkaansa, sohvan vieressä on tilaa pyykinkuivaustelineelle ja Suviseurojen veisuu kuuluu terassin takanurkasta. Ja toki tämä tekstikin syntyy terassilla. Ja tämä. Taustalla soi kasaripoppi, totta kai. Let’s Flashdance With Somebody to Love Bites the Dust in the Wind of Change. Juu, oltiin vähän seiskytluvun ja ysärinkin puolella. Ihan sama, onhan meidän talommekin vähän naapurien ja kaupungin tonteilla. 

“Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia.”

Osaan lehtikuusilautoja on tullut ikäviä palkeenkieliä, joita Seija Ala-Kautta ja Nonstoppolos koettivat hioa. Ei tee kovin eetvarttia saada pari senttiä puunsälettä jalkapohjaan. Toisaalta massiivihirren synnyttämä antibakteerinen ja hoitava atmosfääri hoitaa kaikki dekapitaatiota pienemmät vammat kuin itsestään. 

Pikku jakkara 

Neljänkymmenen neliön terassin lisäksi kahden neliön saarekkeemme on osoittautunut oivalliseksi. On uskomatonta, miten monta tonnia eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää sille mahtuu. Kirjoitushetkellä saareke näyttää tältä:

Piti tunti siivota, että kehtaa laittaa kuvan tänne internettiin.

Kelläpä sitä ei saarekkeella lojuisi lasisilmä, suolakurkkua, itkuhälytin, naulakko, öljytuikku, valkosipulia, kuulokkeet, ilmanvaihtokanavan äänenvaimennin, muistitikku, perunapyssy, mustikkapiirakka ja bambua. Niinpä. Eipäkö kelläänpäkä?

Saarekkeelle suunniteltiin mannermaisen viinibaarin kaltainen istumasyvennys kahdelle baarijakkaralle. Siinä vieraat voisivat siemailla oman viinitarhamme orgaanista ciljú de hiwa -juomaa odotellessaan parsapyreetä salted caramel -etanapedillä. Siinä samalla voisimme suunnitella purjehdusreissua Pori Jazzin golfturnauksen jatkoille, jonka teemana on ranskalaiset viinit ja suurentunut eturauhanen.

“Eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää.”

Seija ei kuitenkaan halunnut selkänojallisia baarituoleja. Ne olisivat hänen mukaansa blokanneet liikaa ja siinä Seija oli ärsyttävään tapaansa jälleen oikeassa. Kyttäilin kaikenlaisia jakkaroita Torista, kunnes päähäni pälkähti uusi idea. Kämppämme on sen verran korkea, että kaltaisemme kynnysten yli kipuajat joutuvat kurkottelemaan kaikkialle. Esimerkiksi saadakseen viinilasit yläkaapista Seija joutuu kiipeämään rollaattorinsa ylätasolle ja vaikka hän laittaakin tekohampaansa rollaattorin pyörien eteen, meno on silti melko huteraa. 

Seija virnuilee velmuna. Taitaa olla kuplivaa tarjolla.

Tarvitsimme siis jatkeeksemme jotain vastaavaa, mitä ikämies ottaa sinisen pillerin muodossa, kun mieleen palaa villi mutta niin kultainen huoruus. Niinpä ehdotin Seijalle, että ostetaan (yllättäen Ikeasta) Bekväm-porrasjakkara, eli keittiöjakkara, eli emännänjatkos, jos sillä olisi riittävän mukava myös istua ja siemailla alkoholia. 

Lisää vain perse ja viihtymisprosessi voi alkaa.

Hurautimmekin Perintörinsessan kanssa ruotsalaisen kansankodin litteiden laatikoiden paratiisiin, testasimme Bekvämin, totesimme sen olevan riittävästi nimensä mukainen ja ostimme nyt aluksi yhden. 

Plussaa: 

• sopivan korkuinen saarekkeen baarituoliksi
• alimmalle portaalle saa kivasti jalat
• saa tarvittaessa kasaan ja piiloon saarekkeen syvennykseen
• lisää pituuttamme n. 200 prosenttia
• rollaattori ei lipsahtele. 

Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisia: porrasjakkara baarituoliksi, JVG tai sotilastekninen erikoisoperaatio.

Miinusta: 

• muistuttaa elämän lyhyydestä
• maksoi rahaa
• ei tee pihatöitä 

Tikku (makkara-)

Saako kiroilla? Ei se mitään, kiroilen silti. 

Saatanan harakat. 

Sitä nätkytyksen ja krääkynnän määrää. Eivätkö ne kuusenlatvojen kultakurkut tajua, että tämä on meidän tontti ja täällä ei huudella? Ei ainakaan aamukuudelta eikä poistoilmakanaviin. On nimittäin muikea volyymi, jolla njääkyntä kiirii katolta suoraa peltiputkea makkariin. 

Harakka (lat. Fuca fuca).

Räähkä-äänen lisäksi näistä nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa. Seija hinkkaili yli parikymmentä tahraa vastamaalatuista terassinkaiteista, portaista ja pöydältä. 

Varmaan myrkytän ne. Thermacelliä jauhelihaan ja terassille tarjolle. Ottaja löytyy ja noutaja tulee. Tätä manööveriä valmistellessani olen tyytynyt kopistelemaan makkaratikulla makkarin poistoilmaventtiiliä, jotta krääkkä liihottelisi pikapikaa muualle krääkkimään. 

“Saatanan harakat.”

Ei pidä ymmärtää väärin. Tykkään kyllä luonnosta, kunhan se on grillattuna lautasella tai Yle Areenan teräväpiirtodokumentissa. Mutta kyllä mä silti ne myrkytän.

Ylläripiano

Toivon jokaisen muistavan, että kotimme on kulttuurikoti. Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä kultturelli kuin me. Meillä on tauluja ja kirjoja. On grafiikkaa ja keramiikkaa. Kirjahyllyssä on sekä Täällä pohjantähden alla että Seitsemän veljestä. Tai no, kirjahyllyä ei kyllä vielä ole, mutta siellä banaanilaatikossa ne kirjat ihan varppina on. Olen lukenutkin molemmat. Täytyy sanoa, että turhaan ei Mauri Kunnasta sanota Suomen kirjallisuuden isäksi. 

Sitten meillä on piano. Oikea piano. Helvetin painava piano, jonka siirtäminen varastoon maksoi 180 euroa ja sieltä uuteen kotiin toiset 180 euroa. Mutku pianolla on tarina. Se tarina menee niin, että joskus kivikaudella Seija Ala-Kauttan isoisä oli hakenut tämän pianon autiotalosta. Tämän tarinan hinta oli 360 euroa. MobilePay toimii. 

Harvinainen yhteiskuva isosta pianosta ja harakoidenhätyyttelymakkaratikusta.

On kuitenkin niin, että jos haluaa olla oikeasti kultturelli, pianoja pitää olla kaksi: iso musta ja pieni valkoinen. Sama syy kuin ikäneidolla matkustaa Gambiaan. 

“Nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa.”

Kävi siis niin, että bongasin (taas) Torista ehkä söpöimmän pianon ikinä. Se oli selvästi normaalia pienempi, suunnilleen metrin leveä ja alle metrin korkea. Ei mikään lelu, vaikkakin elämää nähnyt ja minun oli saatava se. Ja minähän sain. 

Steinwayn konserttiflyygeliä voisi olla haastavampaa tunkea takapaksiin. Sanoi ikäneito Gambiassa.

Piano oli niin pieni (ja söpö), että se saatiin jöngättyä rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme taakse. Ei helposti, mutta saatiin. Seijalle en “muistanut” kertoa hankinnastani, joten illalla näyttäessäni, mitä haaviin oli tarttunut, Seija katsoi niinku suunnilleen näin:

Joo. Niin on. Kyllä. Siis tosi söpö. Ihan pakko oli ostaa. Jep.

Mutku se on niin söpö. Pätee Seijaan ja pianoon. 

Soittimen vire tekisi John Cagenkin kateelliseksi ja tämä kullanmurunen päätyikin toistaiseksi varastoon (k)odottamaan Seijan sydämen pehmenemistä ja viritystä. Ja kulttuurikotiin pääsyä.

“Meidän pihamme on nyt katettu terassi.”

LVI-palaveri - muistiongelmia

Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva. Eräänäkin päivänä muistelin, että heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi. Tarkistin päivän kalenterista ja piti paikkansa: olin tuolloin koomassa. 

You only LVI once

Saimme vihdoin pidettyä palaverin vastaavan mestarin ja LVI-urakoitsijan kanssa. Jälkimmäinen oli tehnyt kotiläksynsä: mukana oli pino printattuja sähköposteja ja hyvin mietittyjä selityksiä, miksi loppujen lopuksi kaikki johtui joko asiakkaista, timpureista tai molemmista. 

“Heinäkuussa 2021 ei yhtenä päivänä ahdistanut jäätävästi.”

Hieman reikäisiksi selitykset kuitenkin jäivät, kuten väite siitä, että piharakennukseen olisi asennettu kököt mökkiventtiilit, koska timpurin tekemä reikä oli liian pieni. Vaan kun ei ollut. Oli juuri se mitä pyydettiin. Tai että äänenvaimentimet oli asennettu ihan vähän kuin hyvää hyvyyttään, vaikka ne oli merkattu kuviin vain varauksina. LVI-hemmo ei tosin kaivanut meileistään sitä, jossa kirjoitin jo useampi kuukausi ennen IV-asennuksia, että “piirroksissa olevat varaukset äänenvaimennukselle tarvitaan ääneneristysselvityksen perusteella”. IV-gyllenhaalithan eivät missään vaiheessa kysyneet meiltä käytännössä mitään mistään. Asensivat vain huonosti rumia tötteröitä.

Kosteustunnistin LVI-gadotien tyyliin: talouspaperia makkaratikkujen ympärille, tikku IV-piippuun ja painellaan kivivillaa, josko talouspaperi kastuu. Ei kastunut. Se on hyvä.

Jännästi ennen joulua LVI-urakoitsija vielä myönsi, että tuloilmaventtiilien rumuudesta olisi pitänyt kysyä meiltä ennen asennusta. Nyt selittely oli epämääräistä urinaa tyyliin “kyllä me nää kato on sellaisia että kun myöhässä teiltä ja timpurit njööh bunga bibaabom”.

Sentään kovin montaa selitystä hän ei ollut onnistunut brainstormaamaan lattiallemme valuneesta vedestä, vaan myönsi sen olleen heidän vikansa. Vähän toki “se kattourakoitsija wumbawumba shigauee njöpp njöpp”, mutta enimmäkseen moka oli heidän. Toki heillä olisi ollut vastuuvakuutus, joka olisi korvannut, jos emme olisi olleet kotona ja saaneet välittömästi kuivattua lattioita ja vaatekaappia. Siinähän olisi sitten ruvettu pyydystämään saippuoitua hyljettä sen jälkeen, kun vastuukysymyksistä olisi pitänyt alkaa vääntämään.

“Njööh bunga bibaabom.”

Kysyin, millainen loppulasku saadaan aikaan, jos hoidamme itse Velcon tuloilmaventtiilit seiniin ja unohdamme kylppäriin suunnitellun siirtoilmasäleikön - joka siis IV-johanssoneilta oli jäänyt asentamatta, vaikka omien sanojensa mukaan olivat käyneet työmaalla lähes joka päivä surusilmin toteamassa, etteivät vieläkään voi asentaa tuloilmaventtiilejä. Voimia.

Eikös tämä nyt ole valmis? Siisti kuin sika pienennä.

Jänskänlaisesti LVI-urakoitsija myös muisti valitsemamme suihkun ja bideen, jotka olivat urakkahintaa kalliimpia, mutta hieman vähemmän muisti, että yhtä suihkua eivät olleet asentaneet lainkaan, koska suihkukaappi ja yksi vesipostikin oli pudonnut listalta pois. Kovin valikoiva on kädellisen muisti. Ja jäipä takan korvausilmakin tekemättä. Mutta nämäkin ovat varmaan timpurien ja meidän vikaa, koska “venttiilit yammayamma shvvöö skwiliduu”. 

Analyysinsä pohjalta urakoitsija tarjosi viimeiseen erään n. 500 euron hinnanalennusta. Emme tarjoukseen heti tarttuneet, vaan sanoimme keskustelevamme vastaavan mestarin kanssa ensin. Tämä huomauttikin fiksusti urakoitsijan lähdettyä, että vaikka LVI-urakoitsija kauniisti kiittelikin toimintaamme IV-ledgerien sössittyä, ei minkäänlaista puhetta vahingonkorvauksesta ollut. 

“Kovin valikoiva on kädellisen muisti.”

Emme siis kelpuuta 500 euron hinnanalennusta, vaan pohdimme, mikä olisi fiksu tapa ratkaista asia. Varmaankin oikeudenkäynti, sähköshokit ja kastraatio, koska loppujen lopuksi viivästyminen oli “meidän syytä gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps”. 

Pahamaineinen koronaluola. Jos haluat yskää beibe, täältä sitä saa.

Koska muistihäiriöistä huolimatta keskustelu käytiin ihan sivistyneillä sanoilla ja äänenpainoilla, katsoin parhaaksi olla jakamatta osapuolille tekemääni kymmensivuista reklamaationivaskaa. Totesin melko nopeasti, että se vaatii päivittämistä sekä LVI-urakoitsijan esittämien (osin valheell virheellisten) argumenttien että omien hieman vittum kärkevien sanavalintojenikin osalta. 

No piano? No pian o!

Lähdetään siitä, että meillä on kulttuurikoti. On kuulkaa Toikkaa, Aaltoa, Gullichsenia, De Seniota ja Orlowskia. Lapset osasivat laulaa jo ennen kuin heidät siitettiin, ja itse osallistun aktiivisesti nokkelan nimimerkin suojissa nettikeskusteluihin, joissa totean kaikkien muiden olevan ihavituhomoja. Ja mutsiskin oli.

“Gibbolo gibbolo wakamuu nauch-schwopps.”

Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano, koska minä hetkenä hyvänsä marsalkka von Bumsenhofin keskimmäinen poika Günther-Afasia Bumsenhof saattaa soittaa ovikelloa ja tulla kosimaan tytärtämme. Ja jollei tuolloin Hoffmann & Kühne -pianostamme irtoa vähintään Jürgen Maulschwanzin kappaletta “Firsch acken, Buse mömsen”, saattaa kahden maineikkaan suvun liitto jäädä toteutumatta. 

Aloitan jokaisen aamumme soittamalla projektimme tunnusbiisin.

Siispä piano tuli ja on muuten vireeltään sama kuin oma oloni ekana koronapäivänä. Samalla tuli todettua, että pianohuone ansaitsee nyt vihdoin myös i-kirjaimensa. Ja että ihan kiva pikku kuutio huoneestamme tuli: Vallentuna-soffat toimivat levitettyinäkin, eikä huone mene ihan tukkoon. 

Kesällä on kiva olla korona

Tuo häröpallo helvetistä siis löysi kuin löysikin meidänkin keuhkoihimme. Itse tilttasin kaksi päivää ennen kesälomani alkua ja sammuttelin parhaani mukaan pahimpia tulipaloja sängynpohjalta. Kanssavelalliseni Seija Ala-Kautta tilttasi samaan tautiin muutamaa päivää myöhemmin ja tyttäremme Perintörinsessa nappasi kopin taas pari päivää tästä. 

Bingettää vai hengittää, kas siinä koronapulma.

Kovin rankaksi ei vointi onneksi ole mennyt kellään, mutta tätä kirjoittaessani tauti on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan jo viikon, vaikka kuumetta olikin vain kolmena päivänä. Yskä tuntuu pysyvän tiukimmin, mutta sekään ei onneksi ole mitään veristä keuhkovisvaa seiniin lennättävää laatua. 

Koronaa terdellä

Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit. Tämä mainitaan jo Lions-klubimme säännöissäkin. Lehtikuusta tilailtiin viime kesänä pariinkin otteeseen, mutta vähän jäimme edelleen vajaaksi. Juu, monellakin tapaa. Soittelin höyläämölle vain kuullakseni, että koko kesän tuotanto on myyty. Hetken nyyhkytettyäni höylääjä kysyi, millaista määrää tarvitsisimme ja sen kuultuaan totesi, että se saadaan järjestettyä. Jatkoin nyyhkyttämistä.

“Kulttuurikodissa pitää toki olla myös piano.”

Seija Ala-Kautta ja poikamme Nonstoppolos ajelivat Nurmijärvelle minun potiessani ja lastasivat kyytiin 100 metriä lautaa, jonka olin laskenut riittävän. Kävi totta kai niin, että 100 metriä lautaa ei riittänyt. Siksi siis ajelin vielä Starkkiin (os. Terra) ja ostin vielä 16 metriä lisää lautaa. Nurmijärvinen lauta voittaa laadultaan Starkin (os. Turha Terra) kuus-nolla, mutta kökömpi lauta saatiin sen verran kökömpiin paikkoihin, että laatuero tuskin tulee haittaamaan.

Missä puuta, siellä jaska.

Paljon emme ole onneksi joutuneet uutta puutavaraa ostamaan. Lehtikuusen hintakehitys viime vuodesta menee nimittäin näin:

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2021: 3,5 e

Lehtikuusi Nurmijärveltä kesällä 2022: 4,7 e

Lehtikuusi Starkista seuraavalla viikolla: 6,2 e

Meidän määrillämme näistä ei onneksi koitunut aivan jäätäviä kustannuksia, mutta toki jokainen tuhlattu ylimääräinen satanen on pois lasten ruoasta, terveydenhuollosta ja koulutuksesta. 

Talolaina maksettu

Ai niin, loppuun vielä iloinen uutinen: saimme talomme maksettua. Emme tosin tätä risukasaa, vaan edellisen purulaatikkomme. Sen, joka purettiin yli vuosi sitten. On se vaan vapauttava tunne, kun ei tartte maksaa lainaa talosta, jota ei ole enää olemassa. 

“Kulttuurikodissa pitää olla lehtikuusiterassit.”

Nyt sitten maksellaan enää tätä taloa. Ja tonttia. Ja lisälainaa. Ja pikavippejä. Pitäisiköhän ostaa muuten isompi bilispöytä? Ja moottoripyörä. Seija Ala-Kautta tarvitsee crosstrainerin. Siis toisen, yksi on makkarissa, mutta tämä tulisi terassille. Ja personal trainerin. Ja Rainerin, mutta Rainer onkin escort. 

“Ihmisen muisti on kyllä jännän valikoiva.”