Terassielämää - ja häirintää

Tonttimmehan on pienempi kuin Medvedevin mahdollisuudet palata arvostetuksi valtionpäämieheksi. Kaksisataa neliötä siitä menee kirvesvarren ajotiehen ja sata neliötä ojaan, jota sentään saamme nyt itsekin käyttää. Lopulle on sitten sijoitettu talo ja piharakennus - mielestäni suht onnistuneesti tontin koko huomioon ottaen. 

Koska tonttimme on siis yhtä pieni kuin se Sergein kielen osa, joka ei ole Vladimirin rektaalissa, pihalle ei jää paljon tilaa. Tällä hetkellä se on raudoitusverkkojen ja lautakasojen peitossa, mutta ei siihen tulevaisuudessakaan maaotteluvaatimukset täyttävää krikettikenttää saada rakennettua. Tämä oli tiedossa jo taloa suunnitellessa ja täytyy todeta, että onneksi vielä viime hetkellä suurensimme terassia kolmellakymmenellä sentillä. 

Viihtymäkeidas. Kuvasta puuttuvat padel-kenttä, maauimala, Ruisrockin päälava sekä Arthur-serkku. 

Pihalla nimittäin on helteillä viihdytty ja meidän pihamme on nyt katettu terassi. Hellejakson porotuksessa ei avotaivaan alla olisi kenkään kuuppa kestänyt, sen sijaan katettu terassi on ollut mainio olohuoneen jatke. Tai ehkä kesällä olohuone on pikemminkin terassin jatke, jonne siirrytään sitten kun itikat ja hyytävä kylmyys alkavat vaivata liikaa. Itikoita on itse asiassa ollut kiitettävän vähän, vaikka tontin rajoilla on riittämiin ojaa ja kuusta kiusanhenkien kutea. Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia. 

“Terassi on ollut mainio olohuoneen jatke.”

Juhannuksena ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli sukulaisia vieraina, joten piharakennus (sivulinna? / liiveri?) pääsi taas majoituskäyttöön. Helteillä siellä ei ollut ongelmaa tarjeta. Tappavan tukalaksi ei kuulemma olo silti öisinkään mennyt. Näiden testien perusteella piharakennus (mäkitupa? / torppa?) pistetään Airbnb-käyttöön ja rahahuolemme ovat ohi. 

Perimätiedon mukaan jossain majan alla sijaitsee sohva, jolla olisi ollut kiva istua jonain kesäiltana.

Takaisin terassille. On ollut kiva havainnoida, miten mukavasti sille touhua mahtuu: yksi löhöää lepakkotuolilla, toinen puhallettavalla rantamakkaralla, pari lasta toljottaa hodarivideoita Vallentuna-sohvan jämistä kootulla terassisohvalla, pari pelaa korttia ruokapöydän ääressä Calligarisin tuoleilla. Taapero sahaa kaikkien väliä. 

Silti grilli mahtuu vielä omaan nurkkaansa, sohvan vieressä on tilaa pyykinkuivaustelineelle ja Suviseurojen veisuu kuuluu terassin takanurkasta. Ja toki tämä tekstikin syntyy terassilla. Ja tämä. Taustalla soi kasaripoppi, totta kai. Let’s Flashdance With Somebody to Love Bites the Dust in the Wind of Change. Juu, oltiin vähän seiskytluvun ja ysärinkin puolella. Ihan sama, onhan meidän talommekin vähän naapurien ja kaupungin tonteilla. 

“Thermacellillä ei siis ole tarvinnut tappaa kaikkia kaksivuotiaita ja sitä nuorempia poikalapsia.”

Osaan lehtikuusilautoja on tullut ikäviä palkeenkieliä, joita Seija Ala-Kautta ja Nonstoppolos koettivat hioa. Ei tee kovin eetvarttia saada pari senttiä puunsälettä jalkapohjaan. Toisaalta massiivihirren synnyttämä antibakteerinen ja hoitava atmosfääri hoitaa kaikki dekapitaatiota pienemmät vammat kuin itsestään. 

Pikku jakkara 

Neljänkymmenen neliön terassin lisäksi kahden neliön saarekkeemme on osoittautunut oivalliseksi. On uskomatonta, miten monta tonnia eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää sille mahtuu. Kirjoitushetkellä saareke näyttää tältä:

Piti tunti siivota, että kehtaa laittaa kuvan tänne internettiin.

Kelläpä sitä ei saarekkeella lojuisi lasisilmä, suolakurkkua, itkuhälytin, naulakko, öljytuikku, valkosipulia, kuulokkeet, ilmanvaihtokanavan äänenvaimennin, muistitikku, perunapyssy, mustikkapiirakka ja bambua. Niinpä. Eipäkö kelläänpäkä?

Saarekkeelle suunniteltiin mannermaisen viinibaarin kaltainen istumasyvennys kahdelle baarijakkaralle. Siinä vieraat voisivat siemailla oman viinitarhamme orgaanista ciljú de hiwa -juomaa odotellessaan parsapyreetä salted caramel -etanapedillä. Siinä samalla voisimme suunnitella purjehdusreissua Pori Jazzin golfturnauksen jatkoille, jonka teemana on ranskalaiset viinit ja suurentunut eturauhanen.

“Eloperäistä ja epämääräistä sälää ja sössää.”

Seija ei kuitenkaan halunnut selkänojallisia baarituoleja. Ne olisivat hänen mukaansa blokanneet liikaa ja siinä Seija oli ärsyttävään tapaansa jälleen oikeassa. Kyttäilin kaikenlaisia jakkaroita Torista, kunnes päähäni pälkähti uusi idea. Kämppämme on sen verran korkea, että kaltaisemme kynnysten yli kipuajat joutuvat kurkottelemaan kaikkialle. Esimerkiksi saadakseen viinilasit yläkaapista Seija joutuu kiipeämään rollaattorinsa ylätasolle ja vaikka hän laittaakin tekohampaansa rollaattorin pyörien eteen, meno on silti melko huteraa. 

Seija virnuilee velmuna. Taitaa olla kuplivaa tarjolla.

Tarvitsimme siis jatkeeksemme jotain vastaavaa, mitä ikämies ottaa sinisen pillerin muodossa, kun mieleen palaa villi mutta niin kultainen huoruus. Niinpä ehdotin Seijalle, että ostetaan (yllättäen Ikeasta) Bekväm-porrasjakkara, eli keittiöjakkara, eli emännänjatkos, jos sillä olisi riittävän mukava myös istua ja siemailla alkoholia. 

Lisää vain perse ja viihtymisprosessi voi alkaa.

Hurautimmekin Perintörinsessan kanssa ruotsalaisen kansankodin litteiden laatikoiden paratiisiin, testasimme Bekvämin, totesimme sen olevan riittävästi nimensä mukainen ja ostimme nyt aluksi yhden. 

Plussaa: 

• sopivan korkuinen saarekkeen baarituoliksi
• alimmalle portaalle saa kivasti jalat
• saa tarvittaessa kasaan ja piiloon saarekkeen syvennykseen
• lisää pituuttamme n. 200 prosenttia
• rollaattori ei lipsahtele. 

Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisia: porrasjakkara baarituoliksi, JVG tai sotilastekninen erikoisoperaatio.

Miinusta: 

• muistuttaa elämän lyhyydestä
• maksoi rahaa
• ei tee pihatöitä 

Tikku (makkara-)

Saako kiroilla? Ei se mitään, kiroilen silti. 

Saatanan harakat. 

Sitä nätkytyksen ja krääkynnän määrää. Eivätkö ne kuusenlatvojen kultakurkut tajua, että tämä on meidän tontti ja täällä ei huudella? Ei ainakaan aamukuudelta eikä poistoilmakanaviin. On nimittäin muikea volyymi, jolla njääkyntä kiirii katolta suoraa peltiputkea makkariin. 

Harakka (lat. Fuca fuca).

Räähkä-äänen lisäksi näistä nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa. Seija hinkkaili yli parikymmentä tahraa vastamaalatuista terassinkaiteista, portaista ja pöydältä. 

Varmaan myrkytän ne. Thermacelliä jauhelihaan ja terassille tarjolle. Ottaja löytyy ja noutaja tulee. Tätä manööveriä valmistellessani olen tyytynyt kopistelemaan makkaratikulla makkarin poistoilmaventtiiliä, jotta krääkkä liihottelisi pikapikaa muualle krääkkimään. 

“Saatanan harakat.”

Ei pidä ymmärtää väärin. Tykkään kyllä luonnosta, kunhan se on grillattuna lautasella tai Yle Areenan teräväpiirtodokumentissa. Mutta kyllä mä silti ne myrkytän.

Ylläripiano

Toivon jokaisen muistavan, että kotimme on kulttuurikoti. Kukaan ei koskaan missään ole ollut yhtä kultturelli kuin me. Meillä on tauluja ja kirjoja. On grafiikkaa ja keramiikkaa. Kirjahyllyssä on sekä Täällä pohjantähden alla että Seitsemän veljestä. Tai no, kirjahyllyä ei kyllä vielä ole, mutta siellä banaanilaatikossa ne kirjat ihan varppina on. Olen lukenutkin molemmat. Täytyy sanoa, että turhaan ei Mauri Kunnasta sanota Suomen kirjallisuuden isäksi. 

Sitten meillä on piano. Oikea piano. Helvetin painava piano, jonka siirtäminen varastoon maksoi 180 euroa ja sieltä uuteen kotiin toiset 180 euroa. Mutku pianolla on tarina. Se tarina menee niin, että joskus kivikaudella Seija Ala-Kauttan isoisä oli hakenut tämän pianon autiotalosta. Tämän tarinan hinta oli 360 euroa. MobilePay toimii. 

Harvinainen yhteiskuva isosta pianosta ja harakoidenhätyyttelymakkaratikusta.

On kuitenkin niin, että jos haluaa olla oikeasti kultturelli, pianoja pitää olla kaksi: iso musta ja pieni valkoinen. Sama syy kuin ikäneidolla matkustaa Gambiaan. 

“Nokkafukeista frakeissa irtoaa kiitettävästi paskaa.”

Kävi siis niin, että bongasin (taas) Torista ehkä söpöimmän pianon ikinä. Se oli selvästi normaalia pienempi, suunnilleen metrin leveä ja alle metrin korkea. Ei mikään lelu, vaikkakin elämää nähnyt ja minun oli saatava se. Ja minähän sain. 

Steinwayn konserttiflyygeliä voisi olla haastavampaa tunkea takapaksiin. Sanoi ikäneito Gambiassa.

Piano oli niin pieni (ja söpö), että se saatiin jöngättyä rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme taakse. Ei helposti, mutta saatiin. Seijalle en “muistanut” kertoa hankinnastani, joten illalla näyttäessäni, mitä haaviin oli tarttunut, Seija katsoi niinku suunnilleen näin:

Joo. Niin on. Kyllä. Siis tosi söpö. Ihan pakko oli ostaa. Jep.

Mutku se on niin söpö. Pätee Seijaan ja pianoon. 

Soittimen vire tekisi John Cagenkin kateelliseksi ja tämä kullanmurunen päätyikin toistaiseksi varastoon (k)odottamaan Seijan sydämen pehmenemistä ja viritystä. Ja kulttuurikotiin pääsyä.

“Meidän pihamme on nyt katettu terassi.”