Alkuhaaveet - ja loppurealismi

Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme. Taustalla painoi murhe vanhasta kodista lähtemisestä, toisaalla orasti toivo ehkä mahdollisesti ihan kivasta uudesta kodista. 

Spoileri: ihan kiva tästä tuli. Mutta paljon muuttui matkalla. Osa haaveista kaatui, osa kaadettiin, osa oli ihan paskoja ideoita ja osa ihan paskoista ideoista on nyt meidän talossamme. Esitelläänpä siis väliotsikoissa pikkuidioottien haavekuvat ja kerrotaan perään, miten kävi.

Käytetään osia vanhasta talostamme

Rakas revitty rintsikkamme. Lasten syntymäkoti, johon suhtauduimme suurella tunteella ja jonka purkua murehdimme vielä silloinkin, kun taskut tursuivat kahisevaa, josta rakas kotikaupunkimme niisti tuhdin tukun. Se oli asumisen standardi; viihtyisä, vähän rispaantunut koti, josta listat revittiin lattiarempan tieltä vuonna 2007 ja onneksi niitä ei turhaan laitettu takaisin, kun talo kuitenkin purettiin jo vuonna 2021. 

Ahdistava kuva ihmisistä epäluonnollisessa ympäristössään. Ensi kesänä saadaan loputkin luontofiilikset asfaltoitua.

Talossa oli perinteiset vaneriovet pukinsarvikahvoilla, Sorsakosken terästiskipöytä, koivulautalattia, toimivat vessanpöntöt ja suihkut. Miksei siis siirrettäisi niitä uuteen taloomme?

No siksi, että vaneriovet olivat aika kapeat ja matalat (ei haitannut meitä, mutta normaalikasvuiset kaverit lähtivät luotamme kuhmu otsassa). Tiskipöytä ei toiminut Ikean keittiön kanssa, tosin terästiskipöytä Stalalta tuli uuteenkin keittiöön. Koivulautalattiaa ei jaksanut ryhtyä repimään, mutta samaa Ponttiset-lautaa samalta toimittajalta ruuvattiin uuden kodin lattiaksi. Vessanpönttöjen tiivisteiden kuivuminen ja niiden vaihto olisi maksanut sen verran, että otettiin uudet pöntöt. Suihkut sama juttu. Ei ollut meistä kiertotalouden mannekiineiksi, vaikka kerran viikossa koetankin jotain Fidan kirpparilta varastaa. 

“Rakas revitty rintsikkamme.”

Osa vanhasta kodistamme sai uuden kodin jonkun muun kodissa. Sinne meni sisäovia, tiskipöytä, keittiö koneineen (halvalla), maalämpöpumppu, patterit ja ties mitä yöastiaa. Kelpasipa rakennusliikkeen veijarille Juholta lainatut työkalutkin, mutta paljon meni myös kaatikselle. Harmi. Sori. Yhä vähän itkettää, vaikkei enää jaksaisi.

Säästetään tontilla mahdollisimman paljon puita

Kun sitten pääsimme möyrimään uudelle tontille, ajattelimme, että talomme pullahtaa keskelle koskematonta metsää kuin teinille finni. Valkoselkäpeura nakuttaa kaikessa rauhassa naapuripuussa kiimaviestejä naapurikuntaan. Jepjep.

Lapsille on hyvä opettaa jo nuorena, että luonto on vihollinen.

Mettää kaatui kuin Tunguskassa ja Veikko-peippo joutuu etsimään pesäpuunsa jatkossa jostain Budapestin korkeudelta. Tontista tuli pelkkä sorakenttä ja se sora muuten sitten maksoikin. Tavallaanhan kuitenkin puuta säästettiin, kun meille ei tullutkaan puukiuasta ja klapit kuluvat hitaammin kuin ajateltiin.

Sinne vaan Veikko-peippo pesää tekemään. Matti-myyrän alivuokralaisena olisi tilaa.

Pilariperustus on halpa ja hyvä

Ei ole halpa. Toivoakseni ihan hyvä kuitenkin. Kuviteltiin, että kun tontti pitää paaluttaa kuitenkin, niin halvimmalla päästään, kun tehdään talo pilareille. Mutta jos pilareita tulee 80, niin eipä se enää halvaksi tullutkaan. 

Jo Sibeliuksen joululaulussa manataan, miten Ainola piti rakentaa märälle maalle: "Suo mulle maja rauhaisa". Ja lasten joulupuut kyllä tältä tontilta kaatuivat.

Ei tämä nyt mikään sikakallis perustuskaan ollut, mutta tässä(kään) ratkaisussa ei varsinaisesti tienaamaan päästy. 

Puinen alapohja on halpa ja hyvä

Halvan määritelmä ei varsinaisesti ole kaksi timpuria nakuttelemassa tuntipalkalla ponttilautaa kaksi viikkoa putkeen. Tai että takalle piti tehdä erillinen perustuksensa, joka maksoi tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus alv. Hyvä toki toivotaan tämän ratkaisun olevan. 

Kilpailutetaan tekijät ja säästetään

Lähdetään siitä, että tarjolla oli hyviä tekijöitä, mutta valitsimme usein huonommat. Kokemattomuuttamme, luottavaisuuttamme ja / tai silkkaa paskuuttamme. Olisimme voineet ottaa samalta luukulta sähköt, vedet ja maalämmön. Sen sijaan otimme sähköt tyypiltä, joka ei osaa käyttää vatupassia, vedet firmalta, jonka IV-usainit eivät osaa tontille ja maalämmön, no, maalämpöfirmalta. 

Nuorena sitä vielä jaksoi semikiihottuneena sukellella talobrosyyreihin.

Tähän päälle vielä oma urakkansa katosta ja muutama muu tontilla haahuileva suhmukki, niin aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida. Vaikka muuttovalmiissa taloissakin on ongelmansa, niin yksi luukku, jonne huutaa, olisi ollut usein aika kiva. Etenkin kun naiivisti kuviteltiin, että

Vastaava mestari ohjaa homman maaliin

Sellainen Esko Salmisen karismalla ja Lemmy Kilmisterin katu-uskottavuudella varustettu moniosaaja tulee tontille, haukankatseellaan bongaa ongelmat, ripittää ystävällisen tiukasti tekijät korjaamaan asiat ja ratsastaa horisonttiin vain palatakseen pelastamaan meidät huomenissa, kun IV-tysonin peukku on juuttunut peppuliin. 

Tähän asti riitti oma osaamiseni tässä projektissa. Ja koirakin piti lopettaa.

Ei tule tontille. Ei suunnittele. Ei valvo. Ei johda. Ei muista. Osaa kyllä hommansa, jos häneltä kysytään, mutta aika usein on vaikea osata kysyä asiasta, josta ei tiedä. Homma ajelehtii yhä kohti maalia. Katsotaan, koska kokka kossahtaa rantahietikolle. 

“Aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida.”

Itse ei osaa, muita ei kiinnosta. Mut hei tsemppiä silti.

Urakoitsijat hoitaa homman

Ei hoida. Sieniä syöneitä eskarilaisia HopLopissa joutuu kaitsemaan tiukalla kädellä, mutta niin näköjään aikuisia asentajiakin. Joskus tuntuu, että jokainen hana, kytkin tai putki on aina uusi ja yllättävä asia. “Mut et sä sanonut, että nää pitää laittaa suoraan” tai “kun mä en muistanut, että hirsitalo painuu ja vesijohtoja ei saa asentaa niin että ne rusentuu”. 

Ja jos ei ole tyytyväinen ammattimiehen kötöstelyyn, ammattimies suuttuu. 

Jämäkkä kattokulma olisi kiva

Niin olisi. Mutta tuli lerppa lussukka. Ullakolla seisomakorkeutta maksimissaan 170 senttiä.

Lerppa, lerpampi, meidän talo.

Poreallas terasilla, Malibu kourassa

Kun kerroimme lapsille kotimme myynnistä ja uudesta talosta, menimme heikkona hetkenä lupailemaan ulkoporeallasta. Olisihan se kiva tuijotella terassilta Linnunradan tähtiä linnunmaidossa lilluen. Välillä siemaistaisiin Juhon ja Terhin (sori molemmille toiveiden valumisesta sepeliin) kanssa Malibua ja lapset tekisivät pellehyppyjä. Joskus jopa altaaseen. 

Joskus kaadan salaa vedenkeittimestä vettä vessanpönttöön ja sivelen lämmintä posliinia. Näköjään tästäkin irtosi rivoja konnotaatioita.

Terassin tukiraudat ja koko suunniteltiin poreallasta silmällä pitäen. Tein vertailuja ja päädyinkin jo pariin vaihtoehtoon. Sitten loppuivat omat rahat ja pankin rahalla porealtaan hankkiminen tuntui vähän nihkeämmältä ajatukselta; oma viisi tonnia on eri asia kuin pankilta lainattu viisi tonnia.

“Olisihan se kiva tuijotella terassilta tähtiä Linnunradalla linnunmaidossa lilluen.”

Mutta olisihan se kiva altaassa rentoutua. Etenkin kun kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Meille tulee puukiuas, ei todellakaan sähkökiuasta

Vanhassa talossamme meillä oli hyvä puukiuas. Se itse asiassa otettiin mukaan ja aiottiin viimeiseen asti asentaa uuteen saunaan. Lauteet oli suunniteltu sen mukaan, kiukaan suojaseinät oli hankittu. IV-yohaneilta oli pyydetty tarjous savuhormista ja tätä tarjousta IV-asafat eivät saaneet aikaiseksi toimittaa, kuten eivät tähän päivään mennessä ole saaneet IV-urakkaansakaan loppuun. 

Raksapähkinä: Jos laudelaudan leveys on 120 mm, kuinka monta lautaa tarvitaan, että perusleveä perinneperse ei lopsahda laidan yli?

Puutakin olisi omasta takaa, kun peippojen pesät pilkottiin klapeiksi eikä tuota lautaakaan nyt ihan niukasti jäänyt yli. Ajatus oli, että porealtaaseen voisi pulahtaa aina kun kaipaa kohdunlämpimään joutsenlampeen ja puusauna lämmitettäisiin rituaalinomaisesti tulen ikiaikaista räiskettä kuunnellen. 

Ei tullut poreallasta. Ei tullut puukiuasta. Tuli löylyvalmis sähkökiuas, ja saunottu on vähintään kerran päivässä. Tuskin olisi samaa tahtia saunottu, jos joka ilta / aamu olisi pitänyt klapeja nakella pesään.

 

Piharakennukseen tulee takka

Lisää pienhiukkasia, beibi. Ei tullut puukiuasta. Eikä tullut takkaakaan. Ensimmäinen vastaava mestari oli sitä mieltä, että “älkää helvetissä laittako tulisijaa noin pieneen tilaan”. Mitä sekin muka tiesi? Olisihan se nyt herttaista, kun Seija Ala-Kautta hipsisi aamusta piharakennukseen töihin ja virittelisi pienet valkeat takkaan. Tai saunan jälkeen perheemme takan tunnelmallisessa loimotuksessa keskustelisi vaikeistakin asioista tai vain tuijottelisi tulta ikiaikaisen atavistisissa kylmissä väreissä. 

“Peippojen pesät pilkottiin klapeiksi.”

Njääh. Päätettiinkin, että 

Piharakennukseen tulee telkkari

Mietimme, tulisiko piharakennuksessa tuijoteltua mieluummin takkaa vai telkkaa. Telkka voitti. Saunan jälkeen perheemme pikselien kimmellyksessä nauraisi ja liikuttuisi laatuviihteen äärellä. Vaikka lapset eivät kyllä kovin montaa kertaa viikossa edes tykkää saunoa. 

Kerrankos sitä kännissä kotinsa suunnittelee.

Ehkä se telkkari tulee sittenkin taloon. Mutta ei kyllä olkkariin!

Telkkari tuli olkkariin

Päätimme siis, että telkkaria tuijotellaankin talossa eikä piharakennuksessa. Onhan se näppärämpää. Sähkösuunnitelmassa oli piirretty antennipistoke pianohuoneeseen (siinä on i-kirjain keskellä) ja muutenkin pidimme hieman halveksittavana, että olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla. Olohuoneessa keskustellaan. Henkevä keskustelu on vauhdikkaampaa kuin yksikään toimintaleffa. Aiheitahan on vaikka kuinka paljon, ei siinä telkkaria tarvita. Voi keskustella vanhoista ranskalaisista taide-elokuvista, uusista ranskalaisista taide-elokuvista tai molemmista. Joskus voi vain istua hiljaa ja tuijottaa hirsiseinän karhean aitoa kauneutta. Ei siihen telkkaria tarvita.

Vapaalla kädellä. No shit!

Telkkari on nyt olkkarissa sen komean hirsiseinän edessä. Sohva on sillai, että siltä on hyvä katsella telkkaria. Antennipistokettahan olkkarissa ei ole, koska olkkariin ei tule telkkaria. 

Piharakennukseen tulee varasto, muttei tule, mutta tulee, muttei ole

Kaupunki vaatii lämmintä varastotilaa vähintään 8 neliömetriä. Meillä on talon yhteydessä neljän neliön varasto ja piharakennukseen piirrettiin kolmisen neliötä. Nämä täyttivät vaatimukset. Ajattelimme, että piharakennuksen varastoon hankitaan paskin ja halvin ovi mitä pikkurahalla saa ja tehdään niin kevyet seinät, että ne saa kaadettua röyhtäisemällä sillä sekunnilla, kun rakennustarkastajan hybridiauto kaartaa kirvesvarreltamme tielle. 

“Olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla.”

Sitten aloin pohtia, että varasto voisi sittenkin olla hyvä dumppauspaikka kaikelle sillä sälälle, roinalle ja sälppeelle, jota meille on kertynyt. Lisäksi varaston seinään voisi laittaa telkkarille seinätelineen. Sille telkkarille, jota ei tullut piharakennukseen, vaan pianohuoneeseen, mutta sittenkin olkkariin.

Ei saatu vinoja seiniä. Mutta saatiin sentään naula lattialämmitysputkeen.  

Varastoa ei vielä ole. Olen ajatellut kysyä rakennusvalvonnasta, ajaisiko saman asian varaston kohdalla tuhdit seinähyllyt, joille saisi vähintään yhtä hyvin jemmattua kamaa kuin erilliseen varastohuoneeseen. Tietty, jos kaikki roina / sälä / sälpe ei ole ihan esteettistä (vespan kumimatto / ruohonleikkuri / kadulta löytyneet tekarit, joissa on vielä vähän mummoa kiinni), niin seinät voisivat olla kuitenkin ihan hyvä idea. Ja sitten meillä olisi - varasto, jota ei pitänyt tulla, mutta joka jne. 

Olohuoneeseen tulee takka. Ja leivinuuni. Ja puuhella. 

Suunnitelmaa oli monenlaista, mooneenlaista. Erikokoisia ja -näköisiä monoliitteja, joita yhdisti se, että kaikissa roihuaa tuli kuin takanamme palavat sillat. Puuhellaa olin himoinnut jo vanhaan taloomme ja nyt tuli mahdollisuus toteuttaa haaveet. Puuhellalla saisi tehtyä sapuskaa ja siitä saisi nopeaa lämpöä, leivinuunissa voisi leipaista tussuvaaralaisia huttuhässiköitä ja takassa voisi, no, öö, polttaa tulta. Mutku mutku myös puuhellassa ja leivinuunissa poltetaan tulta, joten miksi takka? Tähän kysymykseen kun vastasimme, päädyimme lopulta hellaleivinuuniin. Eri asia, leipastaanko siinäkään koskaan yhtään haarajokista herkkupemppua. 

Siinä ei millimetripaperi paljon auta, jos osaaminen on kilometrin päin helvettiä.

Ei kipsilevyä

Kiusa se on pienikin kiusa, mutta kipsilevy on silkkaa vittuilua. Pahvin väliin lapioitua ulostetta, jota pitää kasassa vain rakennusalan ahneus. Ja meillehän ei tällaista tule, näin päätettiin. Siksi runkorakenteisiin seiniin laitettiin tuhdit vanerit. Tämän jälkeen - ja vasta tämän jälkeen - joku valisti meitä, että vanerin päälle jos tapetoi, tapetti suurella todennäköisyydellä repeää puun eläessä. Ja sittenpä vanerin päälle laitettiin - aivan oikein - sitä raksaguanoa, kavereiden kesken kipsilevyä. 

Huonosti suunniteltu on vasta puoliksi sössitty.

No, jos postauksen otsikko on alkuhaaveet ja loppurealismi, niin onko nyt loppurealismin myötä mielemme muuttunut? Ei. Kipsilevy on yhä karseaa scheissea. Halvemmaksi olisi tullut tehdä kaikki seinät hirrestä, jolloin ne olisivat olleet kerralla valmiita. Nyt tehtiin ensin pystyrunko, laitettiin vaneria, eristettä, laitettiin kipsilevyä, jota piti leikellä, pilkkoa ja hakea lisää. Sitten sen saumoihin laitettiin nauhaa ja tasoitettiin ja paklattiin, puklattiin ja paskottiin. Hirsi maksaa paljon, mutta työ maksaa paljon enemmän.

Surkeaa matskua. Yäk. 

Meille tulee kuivauskaappi

Joku meni sanomaan Seija Ala-Kauttalle, että kuulkaas se kuivauskaappi on sitten maanmainio keksintö. Ja Seijahan uskoi ihan yhtä sinisilmäisesti kuin silloin kun väitin olevani kelvollinen mies. Mepä ostimme kuivauskaapin. Nyt puhutaan siis korkeasta vaatteidenkuivauskaapista, eikä siitä mihin keittiössä nostetaan astiat ja jota ulkomailla asuvat suomalaiset kroonisesti kaipaavat koteihinsa. 

“Kipsilevy on silkkaa vittuilua.”

Kaappi kuskattiin meille Gigantista. Sitten se nökötti paketissaan eteisessä niin kauan, että alettiin jo suunnitella muun kodin värimaailmaa sen mukaan. Ja sitten me palautimme kaapin Giganttiin.

Seija Ala-Kautta haaveilemassa, että vielä joskus meilläkin on huonosti tehty halpa keittiö. 

Emeritusprostituoitu sieltä Huutoniemen sairaala-alueelta tiedustaa, että mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte. No kuulkaas arvon matahari, sitä että ei viittitty tehdä vielä lisää reikiä seiniin. Meillä kun on joka huoneen seinässä isoja reikiä, joihin IV-justinit ehkä vielä joskus lykkivät loput patonkinsa. Kuivauskaappi olisi vaatinut vielä yhden reiän ja tuuletusputken törröttämään jonnekin Veikko-peipon reviirille asti. 

“Mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte.”

Ehkä hankimme kondensoivan kuivauskaapin. Se maksaa ehkä yli tonnin enemmän. Ehkä vaan pidetään vaatteet pesukoneessa, kunnes ne ovat kuivia. Ehkä hajuun tottuu.

Talo maalataan punamullalla, koska perinnemaali ekologinen ruispuuro naminami

Alusta saakka ajattelimme, että perinteinen italianpunainen punamulta valkoisilla nurkilla ja muilla laudoituksilla olisi kiva. Tämä värivalinta alkoi kuulostaa yhä paremmalta, kun naapurikunnan kävelevä umpisolmu aka yrmyli-ärpätti-vänykki os. Mr. Mielipaha reagoi värivalintaamme sanoilla "ei saatana". Koska tokihan 50 metrin päässä naapurikunnan puolella asuvan kärmyilijän tulee saada ilmaista kirosanoilla höystetty mielipiteensä yhteiskunnallisesti näinkin merkittävään asiaan.

Sitten Seija Ala-Kautta alkoi pohtia, että olisi kyllä kiva sekin, että talo olisikin maalattu kuullotteella, jolloin puu näkyisi sen alta. 

Saa nähdä. Ehkä päädymme vuoraamaan koko talon ulkoa kipsilevyllä. Ja maalataan se vaikka Tikkurilan värikartan sävyllä Tulehtunut rauhanen. Ei saatana.

“Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme.”

Taloa kasataan - ja taloa puretaan

Meikäläinen on sen verran ylimielinen idiootti, etten osaa asettua toisen asemaan. Esimerkiksi sähkömiehen, joka ei toimittanut sähkösuunnitelman dwg-kuvia, mutta haluaa työstään täyden maksun. Juhlistimme itsenäisyyspäivää vaihtelemalla hänen kanssaan sähköpostia sekä tekemällä yhteydenoton kuluttajaneuvojalle. Silläkin tavalla siis erilainen itsenäisyyspäivä.

Perustilanne on edelleen tämä: emme saaneet sähkösuunnitelmaa dwg-muodossa, kuten olimme sopineet. Oma keskustelunsa on sekin, kannattaisiko / pitäisikö sähkösuunnitelmaan kuulua muutakin kuin paperiversiot pohjapiirroksesta. Kun sähkömies sitten poltti kääminsä (no pun intended), hän otti loparit ja laittoi laskun. Eikä dwg-kuvia edelleenkään kuulunut. Teimme siis reklamaation ja maksoimme mielestämme sen osan laskusta, jonka saamamme palvelukin kattoi.

“Kattoristikko pilkottaa, huomenna sen kai jo purkaa saa!”

“Emme saaneet sähkösuunnitelmaa dwg-muodossa, kuten olimme sopineet.”

Parissa ensimmäisessä aggressiivisessa sähkömiehen sähköpostissa ei edelleenkään sanallakaan mainittu näitä dwg-kuvia. Kirjoitimme hänelle pitkän vastineen, jossa kerroimme (uudelleen) oman näkökantamme asiaan, kuvien puuttumiseen ja hirsien höyläyksen viivästymiseen. Lisäksi totesimme, että ulkopuolinen, puolueeton taho osaa varmasti arvioida tilanteen molempia tyydyttävällä tavalla. Silti hänen viestiensä olennainen sisältö oli tämä:

- koska emme ole maksaneet kuvia, niiden omistusoikeus on sähkömiehellä ja hän käy valvomassa työmaalla, ettei niiden pohjalta tehdä sähkötöitä. (Meidän kannaltamme tietysti mukavaa, että vihdoin saamme sähkömiehen tontillemme.)

- uutena yllärinä hän vastasi, että saamme dwg-kuvat (ne mainittiin vihdoin kolmannessa viestissä ensimmäistä kertaa) vasta, kun olemme maksaneet koko laskun

Eli: Emme maksaneet kuvista, joita emme saaneet, mutta jotka ovat sähkömiehen omaisuutta, koska emme ole maksaneet ja saamme ne, kun olemme maksaneet siitä, mitä emme saaneet kuten sovittu.

Tai: En tehnyt mitä sovittiin ja suutuin, kun ette maksaneet siitä huolimatta. Nyt teen sen mitä sovittiin, kunhan ensin maksatte siitä, mikä piti tehdä jo aiemmin.

Missään kuvassa näkyvässä huoneessa ei saa käyttää sähköä, koska emme ole maksaneet sähkömiehelle ja kaikki sähkö on hänen. Myös se, mikä syntyy, kun hankaa kissaa styroksiin.

“Mukavaa”

Olimme yhteydessä kuluttajaneuvojaan ja Omakotiliiton lakimieheen. Molemmat olivat yhtä mieltä, että vaatimus dwg-kuvista maksamisesta ennen kuin sähkäri suostuu ne toimittamaan todistaa, että sellaiset olisi pitänyt toimittaa alun alkaenkin. 

Nätisti sanottuna paska fiilis. Meitä uhkaillaan oikeustoimilla toimiessamme ymmärtääkseni täysin kuluttajansuojalain sallimalla tavalla. Omakotiliiton lakinneuvonta antoi ainakin henkistä tukea: sieltä jopa meinattiin, että me voisimme hakea vahingonkorvausta sähkäriltä ja että jo maksamamme 800 euroakin oli liikaa. Veikkaan, että saan tästä vielä jatkossakin muutaman mukavan aiheen postauksilleni. 

Alkaa jo näyttää kodilta, vaikkei meillä koskaan noin siistiä ole.

 

“Nätisti sanottuna paska fiilis.”

Aloitamme kuitenkin tapojemme vastaisesti sopua hieromalla: Esitämme, että sähkömies voi pitää jo maksamamme 800 euroa, eikä esitä vaatimuksia laskun, sähkösuunnitelman eikä sen mahdollisen käytön suhteen. Jos ja kun nykyinen sähköasentajamme tarvitsee uusia / muokattuja / toisessa muodossa olevia sähköasennuksiin liittyviä kuvia, hoidamme ne omalla kustannuksellamme toiselta suunnittelijalta. Emme vaadi sähkömiestä toimittamaan dwg-kuvia emmekä korvausta meille aiheutuneesta haitasta.

Huoh.

Tässä kuvassa on käynnissä sama leikki kuin Tinderissä lauantai-iltana: Etsi rako!

“Huoh.”

Taloa on nyt pystytetty yli kolme viikkoa, eikä se ole vieläkään sateelta suojassa. Toivoa alkoi sentään olla, kun ensimmäiset kattoristikot saatiin heivattua paikoilleen. Tämä homma kuitenkin keskeytyi heti aloituspäivänä, kun väliseinien hirsissä oli mittavirhettä ja seinää pitikin purkaa pois. Vähän sydäntä riipaisi, kun keskeiselle paikalle haikailemaani lohenpyrstönurkkaa longotettiin ja kammettiin sorkkaraudalla auki. Pidän sormiani pernaa myöten ristissä, ettei itse nurkkaan tule jälkiä - olen jo kauan suunnitellut nojailevani siihen esitellessäni taloa vieraillemme. Sillai rennosti, mutta kuitenkin varallisuuttani ja yhteiskunnallista asemaani korostaen. Kestää kestää, kunpa myös hermo. 

Siinä se hirsi irvistelee kuin Nasse-setä, kun lasissa olikin vettä.

 

“Lohenpyrstönurkkaa longotettiin ja kammettiin sorkkaraudalla auki.”

Terassit, följärit ja takan perustus ovat sentään edistyneet. Pilariperustuksen ja puisen alapohjan takia hellaleivinuuni sekä savupiippu tarvitsevat oman perustuksensa - ja tämä kaikki maksaa. Useampi tonni on perustuksiin palanut jo ennen kuin ensimmäinenkään tiililetka on tontille tietään löytänyt. Kun lisäksi rautakaupasta pitääkin tilata vielä lisäsatsi sitä sun tätä (styroxia, muroxia ja lovexia), tulee toiselle rahdille toisen rahdin hinta. 

Hellaleivinuunin perustuksen idea on se, että lähelle maan tasoa paalujen päälle on valettu teräsvahvistettu laatta. Tästä nousee harkoista tehty “huone”, jonka sisusta täytetään lecasoralla. Täyteen tuutatun töttörön päälle valetaan taas betonista laatta ja tadaa, siihen tiiltä tiilen päälle. Enpä tätäkään tiennyt, mutta nyt tiedän. Termille “oppirahat” on vihdoinkin löytynyt selitys ihan käytännössä.

Följärit ovat aika jykevöjä eli jönkkiä. Kunnon töötti pystymettää muistuttamassa siitä, että vartti sitten vielä bylsittiin toisiamme puun oksalla käpypalkalla. Ihanaa oli kuitenkin, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei tainnut sataa ollenkaan. Kuiva pikkupakkanen tuntuu kuin universumi olisi erehdyksissään hetkeksi liittoutunut kanssamme, vaikka kukaan ei koskaan olekaan kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Kuka kaipaa joulukuusta, kun seinässä on Lauri Markkasen kokoinen puinen objekti. 

“Kukaan ei koskaan olekaan kärsinyt yhtä paljon kuin me.”

Terassien koolaukset on saatu myös tehtyä. Etuterassin koko vaikuttaa passelilta: se ei ole liian iso, mutta edelleen mahdollistanee ranskalaistyyppisen aamukahviterassin terassin nurkkaan sekä käynnin varastoon. 

Muistuttaisimme kuitenkin, että terassilla ei saa juoda sähköllä keitettyä kahvia, koska se rikkoo sähkömiehen sähköoikeuksia.

Ei, silmäsi eivät valehtele: terassimme todellakin yltää Liettuan ja Valko-Venäjän rajalle siihen kohtaan, jossa toisinajattelijoita hakataan sähköpiiskoilla.

“Etuterassin koko vaikuttaa passelilta.”

Varsinainen iso terassi taas näyttää sen verran isolta, että siitä pitää kirjoittaa ihan oma iso otsikko:

ISO TERASSI

Se on aika iso. Se terassi. Nuoruus lienee takana viimeistään siinä vaiheessa, kun tajuaa, että uuden talon terassi on kaksi neliömetriä pienempi kuin koko opiskelijakaksiomme. Ja terassin värkkien hinta on helposti enemmän kuin mitä aikoinaan maksoimme koko vuonna kaksiostamme vuokraa. Tosin jatkosodan melskeessä toki vuokratkin pysyivät maltillisina. 

Ilmastosyistä poltammekin tulevassa hellaleivinuunissamme pelkkää puhdasta ja kuivaa viidensadan euron seteliä.

Laitetaan tähän loppuun taas meikkivinkki: 

Kynsilakka.   

Ei ne usko. Optimistit.

“Meikäläinen on sen verran ylimielinen idiootti, etten osaa asettua toisen asemaan.”

Pystytystä, perustusta - ja pientä säätöä

Hirrrrrrveellä kiirrrrrreellä vinguimme tarjouspyynnöt parista rautakaupasta. Vannotimme käsi Harry Potterilla (osa 11: Harry Potter ja noiduttu maalämpöpumppu), että kuorma ehtii varmasti tontille torstaiaamuna. Kyllä ehtii, tosin ymmärrettävästi myyjät hieman ihmettelivät, miten tulisijan perustuksen tarve tuli nopeammin kuin lapsen tarve puskapissalle. 

Päädyimme K-ryhmän tarjoukseen ja kieltäydyimme nätisti S-ryhmän tarjouksesta. Lasti tuli torstaiaamupäivästä tontille kuten luvattiinkin. Perustuksen tekijä soitteli puoliltapäivin tulevansakin tontille vasta maanantaina. Se siitä kiireestä. 

Toinen harkkohommiin liittyvä soitto tuli perjantaina. Kuljetusfirman setä soitteli ja ilmoitti tuovansa tontillemme lavallisen harkkoja maanantaina. Vähän ihmettelin, sillä mielestäni koko K-kaupan satsi oli jo tontilla. Kysyinkin, minkä firman kamaa ovat tuomassa. Lähetyslistassa luki tilaajan kohdalla HOK-Elanto. 

Siis onko nää Lidlin harkot nyt Pirkkaa vai Rainbowta?

“Harry Potter ja noiduttu maalämpöpumppu”

HOK-Elanto = S-ryhmä. Raavin päätäni ja pohdin, tilaako K-kauppa S-kaupasta useinkin tavaraa. Ei tuntunut loogiselta. Siispä soitot vastaavalle mestarille, K-kauppaan, josta kamat oli tilattu ja lopulta S-kauppaan. Näin oli käynyt:

S-ryhmän myyjä oli ystävällisesti heti tarjouspyynnön saatuaan ollut yhteydessä harkkofirmaan ja varannut, huom. varannut harkkoja. Kun hylkäsimme tarjouksen, myyjä oli ilmoittanut sähköpostilla, ettei harkkoja tarvitakaan. Ja tämän jälkeen harkot oli siis silti lastattu kuljetukseen ja ne olisivat tömähtäneet tontillemme maanantaina. Parempi kai kuitenkin näin, että lastia ei toimitettu tontille, purettu, lastattu takaisin autoon ja viety pois. 

On mullan alla lämmin kun sydän jumputtaa

ja kuorma-auto kiitää ja kauppa laskuttaa

Seija Ala-Kautta eheytyy hirren läheisyydessä virtahevoksi olohuoneessa.

“Tilaako K-kauppa S-kaupasta useinkin tavaraa?”

Hirsihän on ihmeaine, joka parantaa sisäilmasairaudet, ehkäisee ei-toivottuja raskauksia ja josta voi rakentaa kaikkea sukellusveneistä pelikonsoleihin. Silti on hieman kirpaissut, kun kaksi syksyn karmeinta myräkkää osui kolmen päivän sisään. Siinä nyt hirren hygroskooppisia ominaisuuksia testataan, kun vettä tulee taivaalta raamatullisessa / harrypotterillisessa mittakaavassa. 

On tontilla vettä niin hirveesti että ei pää meinaa kestääkään,

on laskua, mut pohjatonta taskua ei ole läheskään

Ja hirret ne lilluvat, myrskyssä killuvat kosteutta imien,

kas kukahan kaikesta maksaa jaksaa, arvannet kai sen

Minua alkoi vähän itkettää, kun tuo nurkka minulle irvistää.

“Kaksi syksyn karmeinta myräkkää osui kolmen päivän sisään.”

Oma kontribuutioni oli käydä maalaamassa sinkkisprayllä loput paalunhatut ja ristituet toiseen kertaan. Tarkoitus on siis suojata hitsaussaumat ruostumiselta. Spoileri: olivat ruosteessa. Hieman huolettaa, jos talon pysyminen pilareilla on minun ruiskuttamiseni varassa. Kun kiersin kymmeniä pilareita ympäri spreijaten ja maalihöyryjä impaten, tajusin, että tässähän se on: korona-ajan Linnanmäki. Kieppuu, huimaa ja kaikki maksaa. Lokki ei sentään vienyt jäätelöäni. 

Ja vaikka ystävälliseen sävyyn kommunikoinut naapuri olikin sitä mieltä, että tonttimme on niin )%/&¤%¤(//%/(¤tanan  ja  ()&)/¤(&=)/)=)keleen korkealla, tontin korottaminen on saattanut olla ihan hyvä ratkaisu. Kato vaikka itte:

Kuvan vasemmassa reunassa möyri suistokrokotiili. Kun ehdin kaivaa kameran esiin, se oli jo palannut toimistoonsa rakennusvalvontaan.

Maanantaina alkoi sitten tulisijan perustuksen teko. Se olisi saattanut olla näppärämpää ennen kuin ympärillä on hirsiseinät ja päällä lattiavasat, mutta kivahan se on tekijän notkeutta testata. 

... ja lopuilla irtokarkkeja.

“Korona-ajan Linnanmäki.”

Yksi mutka tuli kuitenkin heti matkaan: harkoista puuttui kulmapalat. Nämä kulmapalat ovat kai paloja, jotka tulevat kulmaan. Ja kun sellaisia ei ollut, ei saatu kulmia. Niistä paloista. 

Rautakaupasta saimme erinomaista palvelua tämän höntsäilyn suhteen: parikymmentä harkkoa sai vaihtaa kulmapaloihin ja meinasivat vielä hyvittää erotuksena 8 euroa, joka on haettavissa infopisteestä. Sanoin, että asiaa hoitanut myyjä saa käyttää summan puolestani kahvilla käymiseen. Tässä saagassa sentään lohduttaa se, ettei kyse ollut meidän sähläyksestämme, vaan ihan ammattilaisten lapsuksista. 

Rautakaupast’ tuli juuri

lasku kallis, lasku suuri,

josta rakennuttaja

alkoi vääntää itkua

Niille lukijoille, joille ei vielä ole asia selvinnyt, niin meille siis rakennetaan hirsitaloa. Tässä kuvassa on just sitä hirttä. Se tehdään yleensä puusta.

“Tässä saagassa sentään lohduttaa se, ettei kyse ollut meidän sähläyksestämme.”

Sähkösuunnittelijamme jatkoi saagaansa laittamalla puolentoista tonnin laskun sähkösuunnittelusta. Eli katsoo voivansa laskuttaa täyden hinnan, vaikkei koskaan toimittanut dwg-kuvia, eikä mitään muutakaan sovitussa aikataulussa. Tai korjaan, lasku tuli oikein skarpisti. Kuluttajaneuvonnan reklamaatioapuri napsahti auki yhtä nopsaan kuin rakentajatili rautakaupassa. Vaikka onhan se toisaalta meidän syy, että dwg-kuvien tekeminen ei onnistu, kun arvon suunnittelijaa ei kiinnosta maksaa aateekoo-ohjelmien päivittämisestä. Omin sormin ne on ennenkin suunnitelmat (ja ehkä jotkut rakennusalan ammattilaisetkin) tehty. 

Uusi termikin opittiin: saattonaru. Se ei ole köysi, jolla liian vilkkaat eskarilaiset sidotaan, kun kävellään kaupunginmuseoon katsomaan näyttelyä “Eroottiset kissapiirrokset keskiajalta nykypäivään”, vaan sellainen naru, joka meiltä puuttui. Saattonaru on siis putkessa ja sen avulla kaapelin voi vetää piiiiitkän putken toisesta päästä toiseen. Maaurakoitsija on (kai, ehkä, emmätiä) tehnyt sinänsä hyvää työtä. Saattonarua ei ollut kuitenkaan viitsinyt putkiin laittaa - eipä ole enää heidän stressinsä. Nyt siis täytyy toivoa, että kaapeli saadaan putkesta läpi, koska en uskalla ajatella seuraavaa vaihtoehtoa. Kymppitonni kehiin, että saadaan yksi kaapeli maahan ja sähköt taloon?  

Kaivurikuski lausui näin:

miks tekisin mä toisinpäin?

Mä rahat sain, nyt katoan,

et musta kuule milloinkan

Sieltä ei gnut eikä pussirotat ikkunasta kurki, kun ikkunan alalaita on parissa metrissä.

“Eroottiset kissapiirrokset keskiajalta nykypäivään”

Talon pystytys alkoi - hyvä fiilis loppui

 

Ei se tainnutkaan olla viulun vika. Minä ja puolisoni olemme vain mustasieluisia kyykyttäjiä, jotka eivät kunnioita ammattimiehiä. Ei sitäkään ymmärretty, että jos sähkömies ei vastaa kolmeen viikkoon pyyntöihin sähkösuunnitelmien toimittamisesta, eikä ole osannut saattaa niitä pyydettyyn dwg-muotoon, niin se on ihan normaalia, koska piti tehdä firman tilinpäätöstä. Eikä ymmärretty sitäkään, että kun tontille pitää saada sähköä, niin viestiin tai puheluun vastaaminen kolmen päivän sisällä ei onnistu. Lopulta perään lähti tiukka viesti, että mikäli emme saa vastausta, joudumme ottamaan toisen sähkärin hommiin. 

Sitten tuli viesti. Piiiiiiiitkä sähköposti. Perusviesti oli, että me vaadimme, vaikka itse olemme lykänneet projektiamme. No aika tantraahan tämä on ollut, mutta ei oletettavasti yhtä nautittavaa. 

Meirän ja sähkömiähen ruastuneen rakkauren symbooli.

“Sähkömies ei vastaa kolmeen viikkoon pyyntöihin sähkösuunnitelmien toimittamisesta.”

Jos sallitte, referoin viestiä hieman:

HÄN: Ensimmäisen kerran puhuimme suunnitelman teosta 18.11.2019....ja te tilasitte suunnitelman 14.9.2020..... 

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: Marraskuusta 2019 kevääseen 2020 koetimme saada häneltä tarjousta sähköurakasta, jonka hän lupasi antaa, ja lopulta saatiinkin - syksyllä 2020. 

HÄN: 6.11.2020 ilmoititte hirsien saapuvan tiistaina ja sähköä tarvitaan tontilla. 9.11.2020 kyselitte ehdinkö tällä viikolla asentamaan kaapelin ja keskuksen vai tilataanko joku muu tekemään työn?

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: Tätä ennen olimme koettaneet tavoitella häntä kolme viikkoa. 

HÄN: En olisi mitenkään voinut pitää koko vuotta kapasiteettia vapaana teidän kohteelle, vaan minun on yrityksen toiminnan kannalta tehtävä töitä koko vuoden ja en voi vain odotella teidän projektianne ja kun ilmoitatte minun olisi oltava paikalla heti....

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: ……….tai edes vastata kolmen viikon aikana kerran puhelimeen tai viestiin……..

HÄN: Joten koska ei ole mahdollista hetkessä lopettaa kaikkia muita töitä ja keskittyä vain teidän kohteeseen, on selvästikin mahdotonta jatkaa kohteen toteuttamista. Saatte tilata jonkun muun tekemään kohdettanne.

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: Juuri tätä vaadimme! Oma henkilökohtainen sähkömies aina valmiina. Naulan kantaan! Just tätä tässä haettiin!

HÄN: Onko muutenkaan järkevää hiillostaa osapuolia jotka eivät taatusti ole syyllisiä vuoden myöhästymiseen projektissa

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: Mitä nyt kyselimme niitä sähkösuunnitelmia kolmen viikon ajan, ja kun niitä ei kuulunut, syyslomavisiittimme hirsitehtaalle peruuntui, kun hirsien höyläys lykkääntyi sähkökuvien puuttuessa. Lopulta kuvat (huom. kuvat, eivät tiedostot) tulivat kirjekuoressa saatteella “lähetä tästä talotehtaalle”. 

HÄN: Onnea projektinne kanssa ja kiitos kokemuksesta. 

MEIDÄN NÄKÖKANTAMME: Halipusu!

Eikä muuten ole tontilla sähköä vieläkään. Paikallisesta eläinliikkeestä ostin marsun ja juoksupyörän, mutta ei se laiska paska jaksa ladata edes kännykkää. 

Tämä kuva oli edellisessäkin postauksessa, mutta laitan sen tähän uudestaan,
kun se on niii-iiin sähkö-ihqu!

“Saatte tilata jonkun muun tekemään kohdettanne.”

Muutenhan tässä viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että jo kirjoittaminenkin hengästyttää. Alkuviikosta pilarien hatut ja ristituet saatiin hitsattua ja torstaina tontille pamahtivatkin jo hirret ja hirsihemmot. Peräsuoli (oma) kurkussa odotin kauhuissani, ovatko pilarit oikeilla kohdilla ja linjassa: 15 cm x 15 cm läpysköille kun pitäisi sovitella 22-senttistä hirttä päälle. Siinä ei kovin montaa kyynärää ole varaa mennä sivuun. 

Mutta osuivat riittävän hyvin. Huh! Ensimmäisen hirsikerran asennus oli hupaisa yhdistelmä tarkkuutta ja voimaa: parin millin siirto toteutettiin hakkaamalla hirren päätä moukarilla. Samalla periaatteella aivokirurgi voisi tehdä omat hommansa pensasleikkurilla. Ja sähkösuunnittelija tietokoneella. Eiku.

Näitä on tullut tuijoteltua, siliteltyä ja nuuhkittua. Samalla tavalla alkaa moni parisuhde.

“Peräsuoli (oma) kurkussa”

Reilu vuorokausi ehti olla sellainen olo, että talo saattaa jopa valmistua, kunnes pystyttäjät kiinnittivät huomionsa siihen, että osa lattiavasoista tukeutuu tulisijan perustukseen. Sen jälkeen kiinnitimme huomiomme siihen, että tulisijan perustusta ei ole tehty. Tämän jälkeen kiinnitimme huomiomme siihen, että perjantai klo 14 ei ole paras aika saada tulisijan perustuksen tekijää huomiseksi. Vastaava mestari löysi tekijät sentään seuraavalle viikolle, mutta jonkinlaista tyhjäkäyntiä saattaa olla odotettavissa. Onneksi toisaalta sataa ja loppuviikosta pyryttää, jotta hirret ja lattiavasat pääsevät varmasti kastumaan. 

Kun lattiavasoja oli asennettu jo jonkin verran, pystyttäjille selvisi myös, että taloomme tulee vesikiertoinen lattialämmitys. Lattiavasat (joihin siis lautalattiamme ruuvataan) ovat kuitenkin jo sillä korkeudella, että lattialämmityksen myötä lattia nousee yli suunnitellun oviaukon. Ja mikä itseäni kirveltää - huonekorkeus madaltuu joitain senttejä. Senttiäkään en mielelläni tinkisi, mutta rakentajan sentti on urakoitsijan tonni. 

Tässä on lattiavasat. Isona ne palavat poroksi.

“Tulisijan perustusta ei ole tehty.”

En ole ihan kärryillä, onko tämä ihan kuten suunniteltu vai onko tapahtunut jokin feelu jossain vaiheessa. Marisen asiasta kuitenkin varmuuden vuoksi, jotta kaikki muistaisivat, että kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.

Eikä siinä vielä kaikki. Lauantaina olimme lasten kanssa ruiskimassa sinkkispraytä pilareiden hitsaussaumoihin. Maanantaina lattiavasojen asennuksen alettua talon sisuksissa ei enää hiippailtaisikaan, kun koko alapohja olisi täynnä lankkua. Tytär hinkutti messinkiharjalla enimpiä ruosteita ja poika suihki spraytä. 

Iltapuuron saa, kun on raapinut ruostetta kaksi saavillista.

“Kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.”

Minullakin olisi ollut tässä prosessissa osa, ellei pihatiellemme olisi ajanut auto, josta alkoi huutaa tuntematon mies. Tämä oli sen verran perseehkö tapahtuma, että annamme sille otsikon

Tämä tarina alkaa siitä, kun pihatiellemme ajaa auto, josta alkaa huutaa tuntematon mies. Tai ensin hän pysäyttää auton, avaa oven ja sitten huutaa:

Minulla kasvaa salamannopeasti Etelämantereen kokoinen sanonkomämikä otsaan. Tavallaan lohduttavaa, että se on vielä tässä iässä mahdollista, mutta silti päällimmäinen tunne on silti jokin muu. Hiippailen hirsikehikon sisältä adrenaliini suonissani sykkien ukkelin farmarille ja kysyn, oliko tämän kommentin takia ajettava varta vasten pihaamme.

Vähitellen selviää, että käpikkä on kunnanrajan toiselta puolelta, kaupungin metsäkaistaleen ja ojan toiselta puolelta. Periaatteessa siis naapuri, käytännössä talojemme etäisyys lienee viitisenkymmentä metriä. Melko kovalla äänellä ja tiukkaan sävyyn sanon, että talosta on tehty aika saatanasti selvityksiä ja käyty keskusteluja kaupungin suuntaan yli vuosi ja kaikki on kaavan mukaista. 

No niin on. Tuossa on vaaleankeltainen ysäritalo, sen edessä rempattu harmaa rintamamiestalo, vieressä moderni kivitalo, meidän etutontilla vuoden 2020 Jukka-talo, tien toisella puolella pieni punainen tupa, vanha komea pinkki kivitalo pylväät sisäänkäynnin molemmin puolin ja sen takana punatiilitalo 80-luvulta, jonka takaa pilkottaa muumitalonsinistä seinää. Mikä näistä siis olisi se standardi tässä talojen tilkkutäkissä? Vompatin tulehtuneen talirauhasen värinen kalkkikivilaavu?

Juu, niin ollaan. Tonttia on nostettu siihen mihin pitää, koska rakennamme suunnilleen suolle. Ja kyllä, mahtavaa, että ikkunat on sen verran korkealla, että ikkunoista ei pääse kurkkimaan iltaista sensuaalitoimintaamme ilman tikkaita. 

No, minä olen ollut opetusalalla, enkä ole koskaan tällaista paskaa kuullut. Tasapeli.

Siinä taisi tulla ainakin osasyy pahaan mieleen. Gubbels on tapellut saadakseen kunnostutettua kuntien välillä kulkevan ojan, johon hänen tonttinsa rajoittuu. Asiahan ei tietenkään meille kuulu, mutta ei se tunnu kuuluvan myöskään aiemmin kuvailemalleni kaupungin mielensäpahoittamisosaston vastuunväistelykomitean väliportaan päämäyhkijälle (lyhennetään KAMIPAVAVÄKOVÄPÄ), jolle  annettujen työtehtävien toimeenpano tuntuu olevan henkilökohtainen loukkaus, joka kirvelee enemmän kuin matkamuisto Phuketista. 

Uggeli jatkaa paasaustaan, mutta nyt olemme löytäneet yhteisen vihollisen, joten alan vetää takaisin kiihtymistäni ja jopa pahoittelen malttini menettämistä. Kerrankos sitä nyt ihminen tulee saatanaa huutelemaan tuntemattomille. Juttelemme vielä hetken, hän pakittaa pois ja minä jään nieleskelemään omaa pahaa mieltäni. 

Vahinkoja sattuu, sano timpuri, kun selvänä töihin tuli. (Laitoin tähän jonkun kuvan, ettei olisi liikaa tekstiä kerralla.)

“KAMIPAVAVÄKOVÄPÄ”

Ajattelinkin kirjoittaa tähän pienen tervehdyksen kaikille naapureillemme, jos sattuvat tätä lukemaan:

“Ymmärrän, että omien kotimaisemien muutos harmittaa. Ymmärrän senkin, että harmitus kanavoituu meihin toiveina, vaatimuksina tai töykeänä käytöksenä. Edes meidän talostamme ei tarvitse tykätä. Me silti koetamme. 

Koetamme myös sopeutua ajatukseen, että useamman vuoden surutyön jälkeen olemme lähdössä kodistamme, joka katoaa tältä planeetalta. Sen myötä katoaa se nurkka, jonka sohvalla nukuin vauvamme sylissäni. 60-vuotiaat omenapuut ovat tuottaneet viimeisen satonsa. Kellarisaunan löylyt eivät lämmitä, eikä pesuhuoneen vannassa uiteta Barcelonasta matkamuistoksi saatua kumivalasta tai lukuisia legoveneitä, joista yksikään ei kellunut. 

Pian katoaa se lautalattia, jolla lapsemme ottivat ensimmäiset askeleensa. Samoin katoaa keittiön alalaatikko, jolle annoimme nimen aarrelaatikko ja täytimme sen kaikilla mahdollisilla pikkuleluilla ja muulla krääsällä pitääksemme lapsemme sen äärellä, eikä viereisen pannu- ja patalaatikon kimpussa. 

Tämä pieni jalka otti ensiaskeleensa lattialla, jota ei pian enää ole.

En tiedä, milloin ja millaisia muistoja meille syntyy uudessa kodissamme - tai syntyykö niitä. En tiedä, milloin pääsemme sinne, miten paljon suunniteltua kalliimmaksi se tulee ja monesko vastaava mestari meillä on sen valmistuessa. 

Ja jos totta puhutaan, olen joka päivä pettynyt, katkera, väsynyt ja peloissani. En osaa odottaa ilolla ja innostuksella uutta kotiamme, koska jokainen päivä viskoo uutta paskaa niskaan. 

Arvoisa naapurimme, me emme ole tähän tulossa ilkeyttämme, vaan toiveikkaina ja iloisina uudesta mahdollisuudesta. Haluaisin uskoa, että koti voi olla vielä muuallakin kuin siellä, missä luulimme sen olevan, kunnes Esperi Care meidät erottaa. Toivomme saavamme kivan kodin, rauhaa ja iloa. Emme ajatelleet olla paskiaisia, vaikka ääntä meistä joskus lähteekin. Taloa ei ole suunniteltu kenenkään kiusaksi, vaan joidenkin kodiksi. Jonain päivänä toivoisimme olevamme ihan vaan asukkaita, emmekä niitä uusia asukkaita.”

“Minä ja puolisoni olemme vain mustasieluisia kyykyttäjiä.”

Raivoäijän kuvat Andre Carvalho Fotografia