Vuosi asuttu - hattarabileet

Muutimme taloomme 7.11.2021. Talo ei ollut todellakaan valmis, mutta kun tilapäiskämppä meni alta, talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti. Nyt tuosta päivästä on jo vuosi. 

Tätä kirjoittaessani Seija Ala-Kautta lakaisee konfettia lattialta (hänen ideansa), poikani Nonstoppolos makaa kuumeessa olohuoneen sohvalla ja tyttäreni Perintörinsessa pölli iPadini omaan huoneeseensa. Arkea. Ja ihan hyvää sellaistahan tämä on ollut, vaikka talossa vetää jonkin verran, urakat ovat kesken ja usko useampaankin ammattilaiseen on mennyt. 

Hellantailaiset

Pudotin vielä asteella maalämpöpumpun lämpökäyrää. Piharakennus on nyt ehkä turhankin viileä, kun löylyvalmiin luovuttama lämpö ei enää rakennusta lämmitä. Talossa ollaan siinä ja siinä. Enemmän kuin varsinaista lämpötilaa murehdin vetoa: pohdin, ovatko pystyttäjät oikaisseet hirsien väliin ja hirsinurkkiin tulevan lampaanvillan kanssa, johtuuko veto siitä, että hirret eivät ole vielä ihan päässeet painumaan, vai onko tämä vain ns. ominaisuus. Asumismukavuus ei ole sinänsä mitenkään heikko, mutta toki kaikkien kivojen ylläreiden jälkeen sitä toivoisi, että jossain vaiheessa voisi jo huoahtaakin. 

Tarkimmat lukijat huomaavat, että tämä tuli on jo lähes vuoden vanhaa. Ei nykyään enää tehdä tuollaista tulta.

Hellaleivinuuni on joka tapauksessa oikea laitos oikealla paikalla. Koivuklapeja on siinä palanut lähes joka ilta ja vaikka edelleenkään emme ole sitä pizzauuniksi saaneet pöhötettyä, niin lämpöä hella ja piippu varaavat ihan mukavasti. Eivätkä ne liekit lasiluukustakaan ihan pahinta katsottavaa ole. Niitä tuijotellessa saattaa hetkeksi unohtaa, että kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Sähkönlaskun lasku

Kiuas napsahti pois päältä syyskuun viimeisenä päivänä. Syitä oli 49 per kilowattitunti. Lokakuun kulutuksen koetimme pudottaa yhtä alas kuin sähköyhtiöiden moraali, mutta ihan miinukselle ei sentään päästy. Ennätysvähän kuitenkin sähköä kulutimme, sitä kun meni lokakuussa hyvin tarkkaan 600 kWh. Aiemmalla sähkönhinnalla kuukauden sähkömme olisi siis maksanut reilut 60 euroa. Uljaalla uudella hinnalla maksamme 300 euroa. Ja tämä on toki vasta melko leudon lokakuun lasku. 

“Kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.”

Meidänhän olisi mahdollista ottaa myös paikallissähkösopimus. Se pääsi jopa Hesarin uutisiin, ja jutussa annettiin ymmärtää sopimuksen olevan reilu paikallisille sähköyhtiön asiakkaille. Olen kuitenkin eri mieltä; sopimus on nimittäin kahden vuoden määräaikainen sopimus. Reiluuden sijaan kyse on enemmänkin bisneksen pukemisesta reiluuden kaapuun, jolloin ehkä sopimuksen alkupuolella sähköyhtiö myy sähköä plus-miinus-nolla-tyyppisellä diilillä, mutta sähkön (todennäköisesti) halventuessa saa määräaikaisuuden ansiosta omansa pois ja vähän päälle. 

Asiakas koki sähköyhtiön perustelut kahden vuoden määräaikaisesta sopimuksesta sekä reiluiksi että pyyteettömiksi.  

Reilu sopimus olisi mielestäni sellainen, jossa paikallisille asiakkaille tarjottaisiin niin edullista sähköä kuin mahdollista, eikä tavoiteltaisi voittoja (pitkällä) määräaikaisella sopimuksella. Mutta hei, multa ei kysytä, vaikka keski-ikäisenä valkoisena heterocismiehenä todellakin tiedän nämä(kin) jutut. 

Lasit läks

Meillä on Pihlan ikkunat. Osa laseista vaihdettiin myöhemmin antennilaseiksi, koska netti, wifi ja Maslow’n tarvehierarkia, joten pokia jäi meille roikkumaan tyhjän pantiksi. Kasvihuonetta ei juuri nyt nappaa lähteä tekemään, joten pokat menivät myyntiin. Jos niissä olisi ollut karmit, ne olisi varmaan tässä maailmantilanteessa haettu riemusta kiljuen, mutta ilman karmeja menekki oli jähmeämpää. 

Kyllä aika tavaran kaupittelee, sano entinen ukko, kun zombien nai.

Muutama poka haettiin jo pari kuukautta sitten jollekin autotallityömaalle, mutta silti niitä roikkui vielä katoksessamme yhdeksän. Vaan eipä roiku enää. Ne kun sattuivat olemaan sopivia johonkin lappeenrantalaiseen projektiin, joten työmaan virolainen timpuri kävi ne hakemassa menomatkallaan. Oli hauska kuulla pitkästä aikaa virotwistillä puhuttua suomea ja muistella työmaamme pelastajia, omia timpureitamme. 

Ja saatiin jopa vähän rahaa. 

Pakollinen hatartamispäivitys

Katsokaas pienet knöödelisieraimet kun sedällä on välillä pakkomielteitä, -liikkeitä ja -hoitoja. Viime aikoina ne ovat liittyneet hatartamiseen. Kun aiemmassa postauksessani pohdin hattaraterminologiaa, tuntematon kommentoija analysoi ja avasi oivallisesti sen eri aspekteja. Tässäpä hänen (kiitos, kuka lienetkin) oiva kommenttinsa:

“ - Hatraaminen: Kuvaa jenkkifutiksen pelinrakentajan kroppaa. Pelinrakentajahan taitaa usein huutaa pelissä ”Hat, hat”!

- Hattaraaminen: Henkilö, joka ovat osallistunut 23 makusokerikilon nauttimiseen, on ruumiinrakenteeltaan hattaraaminen.

- Hattaroitseminen: Hattaranteon yhteydessä tapahtuva haparointi.

- Hatartelu: Hattarahötöllä askartelu.

- Hattarismi: Hattarantekijöiden uskonlahko.

- Hatruu: Kun ihminen sortuu tilaamaan 23 kg makusokereita, iskee häneen hatruu.

- Hatraus: Kuvastaa sitä morkkista, joka iskee sillä hetkellä, kun tilaus 23 kg:sta makusokereita on lähetetty.

- Hattarointi: Kun ei osaa päättää, minkä makuista hattaraa tekisi.

Eli paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”

Ja niinhän siinä tosiaan kävi, että minuu iski hatruu ja perään ehkä pieni hatraus. Sokerit tulivat Puolasta reipasta kyytiä ja olihan niitä melkoisesti:

Piparinmakuinen sokeri oli loppu ja viskinmakuista en tilannut. Tyhmä minä!

Hattaroinniksi meni, mutta pikkuhiljaa hattaroitsemisen ja hatartelun seurauksena harras hattaristiperheemme alkoi hallita hatartamisen jalon taidon. 

“Paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”

Keikkaakin pukkasi ja pääsin hatartajana tositoimiin, kun myimme Perintörinsessan luokan buffetissa hattaraa niin maan hatvetisti. Koska hattara on kevyttä ja tahmeaa sokeria, se myös leijailee melko leppoisasti, joten vähitellen kuulemma koulullla tuoksui hattara monen käytävänkin päässä. Olin hulluna hattarahemmona myös tämän sokerihötön peitossa: viiksissä, parrassa, tukassa ja käsissä oli halloweenin kunniaksi hämähäkinverkkoa muistuttavaa höttöä. Perintörinsessa oli huikean reipas apuri: hän rahasti, annosteli sokeria ja toimi jopa palovaroittimena, jos sokeri alkoi kuumeta koneessa liikaa. 

Perintörinsessa oli pukeutunut minioniksi. Koska tein hattaraa lapsille, minäkin olin pukeutunut.

Jonkinlaista taikaa tuossa tuhnussa kuitenkin on, sillä nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä. Ensimmäinen pikkutyttö alkoi huutaa jo pihassa “hattaraa, hattaraa”, kun vasta työnsin hattarakärryä koulun aulaan. 

“Nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä.”

Sokeria meni reilut pari kiloa kahdessa tunnissa, joten tämä oli erinomainen treeni tulevia koitoksia silmällä pitäen. Eikä tullut edes palohälytystä. 

Kolme vuotta sitten

Talomme piirros kelpasi rakennusvalvonnalle. Ei ihan ekalla yrittämällä mennyt läpi. Miksi, lue täältä.

Kaksi vuotta sitten

Teräspilarit, joille talomme pystytettiin meinattiin rälläköidä 30 senttiä liian lyhyiksi. Miksi, lue täältä.

Vuosi sitten

Kuten tuossa postauksen alussa keuhkosinkin: me muutimme kotiimme. Mutta koska kukaan ei ole koskaan missään muuttanut yhtä paljon kuin me, niin eihän meille nyt muuttotarkastusta silloin järjestynyt, kun oli tarkoitus. 

Tämäkin on vanha kuva. Mikä siinä on, kun ei sen vertaa jaksa, että ottaisi uusia kuvia? Taitaa olla laiska paska tämä bloginpitäjä.

Ai niin. Hattaroista vielä: olen pohtinut firmankin perustamista. Voisin brändätä itseni kiltiksi perheenisäksi, joka myy hattaraa. Firman nimeksi ajattelin antaa Sugardaddy.

“Talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti.”

Pihla-ikkunat - kaikilla herkuilla

Blogiyhteistyö - Pihla Group Oy

Meillä on Pihlan ikkunat. Syitä oli useita. Koska olemme tällaisia ideologisia ituhippejä, jotka kaivaisivat verta nenästään, jos siitä olisi kasvisversio, halusimme taloomme painovoimaisen ilmanvaihdon. Siitä saikin sitten kärsiä monella rintamalla. Yksi vaatimus oli mahdollisimman hyvin lämpöä eristävät ikkunat, joilla talomme muuta paskuutta, surkeutta ja säälittävyyttä voitaisiin kompensoida. Kompensoiminen on sitä, että viisihenkinen espoolaisperhe ei Thaimaan lomallaan heitä kovin montaa muovipussia mereen. Pihlalta löytyi Termo-ikkunat, eli mahdollisimman tymäkästi eristävät ikkunat. On näitä muillakin, mutta meillä on nyt nämä. Älä oo aina tollanen. Relaa vähän. 

Muutakin spesiaalia tarvittiin: yksi seinämme on liian lähellä naapureita (sentään heidän luvallaan), joten sinne tarvittiin paloikkuna. Tuohan se myös lisäturvaa, jos edellisenä iltana on tullut syötyä turhan tuhtia tex-mexiä. Ja toki saunassa meillä on puukahvallinen saunan ikkuna. 

Seija Ala-Kautta seksyin saunafleece päällään. Kuva on ajalta, jolloin sitä vielä tarvittiin. Nyt siellä pärjää ihan villapöksyissä.

Niin, painovoimainen ilmanvaihto - tuo elämäntapaintiaanien uskonkappale. Vaikka olen valmis tekemään paljonkin aatteitteni puolesta (viime kesänäkin jätin yhden makkaran syömättä, vaikka norppa on herkkuani), niin hengittäminen olisi silti kivaa. Kokemukseni painovoimaisesta ilmanvaihdosta kumpuaa aiemmasta kodistamme, jossa se oli ok, muttei hyvä. Etenkin makkarissamme (jossa toki oli jatkuvaa hiilidioksidia tuottavaa huohotusta all night long) yöllisillä eturauhasen rauhoitusreissuilla vessaan piti samalla myös avata ikkunaa. Ilma oli välillä vähän sellaista kaasumaista mämmiä. 

Myyn muuten käytettyjä, vähän kosteita peflettejä netissä. Bloggaajan on pakko yrittää.

Happy happi - Pihlan KLIK-raitisilmaventtiili

Painovoimainen ilmanvaihto ei siis ole tukehtumisen arvoinen ideologia. LVI-suunnittelijamme piirsi normaalien seinäventtiilien lisäksi niin sanotut karmiventtiilit ilmanvaihtoa tukemaan. Yksistään ne eivät rakennusvalvonnalle riitä, mutta lisänä ovat erinomaiset. Ja itse asiassa ne karmeat pyllytötteröt, joita myös tuloilmaventtileiksi sanotaan, ovat olleet aika usein ihan kiinni. 

Pyllytötterön pyllynaru onnistui ujuttautumaan Nonstoppolosin huoneen ikkunan kuvaan.

Pihlan KLIK-raitisilmaventtiili on siis hoitanut tuloilman saantiamme kiitettävästi. Se on ikkunankarmissa oleva painoventtiili, jonka saa tiiviisti kiinni tai näpsästi auki halutessaan. Ja joka kerta venttiili sanoo iloisesti “klik”. Jos se sanoo “schblörbs”, kannattaa tarkistaa, onko väliin jäänyt liito-orava tai muu mirri. Venttiilin nimi pitää kirjoittaa isolla, koska KLIK on ihan eri juttu kuin klik. Baarissakin on eri juttu sanoa jollekin hottikselle, että “meillä klikkaa” kuin että “meillä KLIKKAA!”. Jälkimmäisellä käy parempi flaksi. Tai siis FLAKSI.

“KLIK / SCHBLÖRBS”

KLIK-venttiilityyppejä on kahta versiota, tuloilmaversio ja ns. suoraversio. Tuloilmaversiota suositellaan koneellisella poistolla varustettuihin kohteisiin ja suoraa versioita rakennuksiin, joissa on painovoimainen ilmanvaihto. Ja meillä on niinku se painovoimainen ilmanvaihto (“aijaa, kerro lisää!”). 

Huudetaan kaikki yhdessä KLIK! kun pieni karvainen sormi täppää venttiilin auki.

Opiskeltavaahan tässä uudessa talossa ilmanvaihdonkin suhteen vielä riittää. En jaksaisi olla hoonaamassa röörejä auki ja kiinni jatkuvalla syötöllä. Tämänhetkisen kokemuksen ilma tuntuu riittävän lähes millä tahansa systeemillä, joten kovin isoa stressiä en aio lähiaikoina ottaa siitä, saanko hengitettyä.

KLIK-raitisilmaventtiili säätää tuloilman määrää ja esilämmitystä automaattisesti. Kylmällä säällä tuloilma esilämpenee ikkunan välitilan lämpöä hyödyntäen. Lämpimällä säällä raikas tuloilma virtaa suoraan venttiilin läpi ja on mahdollisimman viileää ja mukavaa. Juu, kopioin tämän suoraan Pihlan sivulta, sillä vaikka saimmekin alennusta ikkunoista, niin ei ne nyt ilmaiset olleet, enkä jaksa kaikkea itse kirjoittaa. Tästähän niille siellä Pihlan markkinointiosastolla maksetaan. 

Mutta kun nyt tämä verbaliikan tulppa on näköjään taas jostain reiästä päässyt löystymään, niin tässä Pihlalle ilmainen slogan: KLIK-venttiili - karmian hyvä. Luulisi toimivan, ainakin Pohjammaalla. 

Haloo taloon - Pihla Antennilasi

Hengitysilmaa tärkeämpiäkin asioita toki on. Esim. JVG, tubettajat ja wifi. Nykyajan höpötykset kuten internetti, sähköuuni tai vesiklosetti eivät periaatteessa kuuluisi kaltaisiemme perinne-Ernojen massiivihirsitaloon. Mutta jos sitä nyt kuitenkin kerran viikossa katsoisi kirkonkylän osuuskaupan nettisivuilta kaffepöönien hinnan. Ja ehkä ostaisi vähän bitcoineja tai muuta päräyttävää Tor-verkosta. 

Siellä se netti hohtaa, mutta tiedemiesten mukaan se sammuu jo viiden miljardin vuoden päästä. Pitää keksiä muuta puuhaa eläkepäiviksi.

Kiinteää nettiä en ole vielä omistanut (kuten en toimivaa autoakaan), mutta erinäisillä mokkuloilla ja rakkuloilla perheemme on onnistunut kuitenkin roikkumaan kiinni tässä ajassa. Tätä blogiakin kaiversin pitkään mäntyjen kaarnaan tai piirtelin mammutinverellä luolien seiniin, mutta sitten puolisoni Seija Ala-Kautta väsyi sotkuun ja rakensi minulle savesta, oljista ja lampaansuolista tietokoneen. Onhan tällä helpompi kirjoittaa, tosin jostain syystä kone määkäisee aina, kun painan k-kirjainta. Minulla on oma teoriani asiasta. 

“Jos sitä nyt kuitenkin kerran viikossa katsoisi kirkonkylän osuuskaupan nettisivuilta kaffepöönien hinnan.”

Kun nyt kuitenkin mobiilidataa taitaa ilmassa aika paljon liikkua, niin hyvähän sen olisi liikkua suht vilkkaasti. Ja vaikka 5G levittäisikin koronaa, mikrosiruja ja ties mitä salaliittoteoriarokotevastaisten ilosanomaa, niin minulle kelpaa se nopsa netti. Tylsää, jos Arvi Lind hyytyy pikseleiksi juuri uutisten jännimmässä kohdassa. 

Tällä kahvalla internet avataan ja suljetaan. Alunperin olisin halunnut kromiset kahvat, mutta Seija Ala-Kautta toivoi valkoisia. Hyvä valinta.

Yllättävä tieto minulle oli, että itse asiassa mitä uudempi G-sukupolvi on kyseessä (3G -> 4G -> 5G -> JVG), sitä heikommin signaali penetroituu seinien läpi. Olisin nimenomaan kuvitellut asian toisinpäin, eli jos jättää raa’an broilerin työtasolle ja vie roskat, niin takaisin tullessa 5G on käristänyt broilerille jo rapsakan kuoren. Toki minua on saatettu sumuttaa ja kyseessä on Illuminatin liskoihmisten salajuoni. Mutta ihasama kuha vaa pääsee katselemaan pörheitä mirrejä.

Koetin säätää valaistuksen sopivaksi pörheille mirreille.

Lisäbonarina meille siis tuli ikkunoihimme Pihla Antennilasit. Ne ovat huomaamattomat jonkinlaiset maagiset sähköjutut (jotka eivät tarvitse sähköä) ja vahvistavat ja jakavat mobiilisignaalin paremmin taloon sisään. Nimittäin kuulkaas matkapuhelimen kuuluvuus sisätiloissa on kasvava ongelma, sillä energiatehokkaiden rakennusten ulkoseinät, nykyaikaiset ikkunat ja tiivis kaupunkirakentaminen vaimentavat mobiilisignaalia? Lisäksi, entistä suurempi osa viestinnästä tapahtuu mobiiliverkon kautta. Tarve sujuvampiin ja nopeampiin mobiiliyhteyksiin tulee tulevaisuudessa kasvamaan entuudestaan. Juu, kopioin tämän suoraan Pihlan sivuilta. Samalla vaivalla linkkaan tähän myös Pihlan esittelyvideon aiheesta:

Antennin osuus ikkunassa on käytännössä huomaamaton (kunhan poistaa signaali-tarran). Ikkunan reunaa kiertää ikään kuin pieni labyrintti, jonka olemassaoloa ei arkitiirailuissa käytännössä edes muista. Sopivassa valossa se saattaa ajoittain olla huomattavissa, mutta enemmän ikkunoissamme näkyy liiskaantuneet liito-oravat, käsiklähmät tai mämmi.

Hei! Tossa se näkyy, tossa!

Tiedättekö muuten mikä on yhtä nopea kuin Pihla Antennilasien nopeuttama nettisignaali? Meidän timpurit. Oli nimittäin tarkoitus tsekata netin nopeus ennen antennilaseja ja niiden asentamisen jälkeen, mutta timpurithan olivat vetäisseet pokat pokkana paikalleen jo ennen kuin ehdin kotiin dokumentoimaan. 

“Ikkunan reunaa kiertää ikään kuin pieni labyrintti.”

Joulun ajan olemme katselleet Netflixiä perusmodeemilla DNA:n Liikkuva laajakaista -liittymällä ja hyvin on pelittänyt. Kiva olisi tarjota jotain analyyttistä dataa tähän, mutta kiitos reippaiden timpureiden vertailutesti jäi tekemättä. On se ikävää valittaa, kun työmiehet hoitavat hommansa liian tehokkaasti. Tältä kuitenkin näyttää netin nopeus antennilasin äärellä omalla puhelimellani.

Liittymänä minulla on DNA:n Rajaton 4G ja keittiön ikkunalla netti on nopeimmillaan. Sinänsä ymmärrettävää, sillä keittiön ikkunasta näkyy tukiasema. Olohuoneen ikkunoilla (vaikka samaa tilaa onkin) nopeus pienenee. Oletan, että terassin peltikatto niistää nopeuksia. Toisen puolen makkareissa hirsiseinät ja tukiasemasta poispäin osoittavat ikkunat vievät tehoja, mutta näissäkin huoneissa netti pelittää nätisti. 

Pihla on tehnyt omaa - hieman mittausten suhteen uskottavampaa - demoa samasta asiasta:

Ja jos herkuista puhutaan, niin tulihan meille Pihlalta vielä hyönteispuitteetkin makkareiden tuuletusikkunoihin. Ne ovat olleet tosi hyvät, en ole moneen viikkoon nähnyt sisällä yhtään hyttystä.

Netti toimi niin hyvin, että saatiin lapset sillä Madagaskarille saakka. 

Olen edelleen niin hövelillä päällä, että tarjoan tästä Pihlan kovapalkkaisille copywritereille toisenkin sloganin: Pihla Antennilasi - ei tartte ettiä nettiä. 

 

 

“Meillä on Pihlan ikkunat.”

* tuotteesta saatu alennusta bloginäkyvyyttä vastaan

Lunta ovista - lunta ikkunoista

Voisiko joku muistuttaa niistä rakentajan talvieduista? Niitä oli siis, öö, ja sitten myös, hmmm, ja toki myös, totanoin. Tapaninpäivään saakka vihmoo vettä ja uuden vuoden jälkeen tupruaa lunta. Alkaa olla kyllä maanisdepressiivistä meininkiä: ensin masennutaan märästä ja sitten tuuperrutaan hankeen. Tai no, suomalainen sielunmaisema. Muistotilaisuudessa tarjotaan jäistä naurista. 

Kuluneen viikon teema on siis ollut lumi ja se, mitä kaikkea se on estänyt tekemästä tai mitä aivojen osia se on ketutustumakkeen räjähdettyä tuhonnut. 

Siispä: lumitöitä. Ja lumitöitä. Talon aluskate ei paljon auta, jos avoimista ikkunoista puhaltaa lunta läpi talon. Eikä kattoakaan laiteta kuntoon, jos aluskate on metrisen hangen peitossa. Tässä metri tarkoittaa alle puolta metriä, kuten Trumpillakin koko Amerikka tarkoittaa lippispäisiä natseja parittelemassa suistoalligaattorien kanssa.

Kuten kuvasta näkyy, lumikasa on isompi kuin talomme.

“Jäistä naurista”

Ikkunat, ihanaa!

Iso ilo olikin, että pystyttäjät olivat saaneet Pihlan ikkunat tiistaina paikoilleen. Ja koska kyseessä oli pyryisin päivä useampaan vuoteen (keskiviikoksi tosin luvattiin vielä pyllympää pyryä), olimme sangen iloisia ja helpottuneita nähdessämme, että talon sisällä ei ollutkaan laskettelukeskuksen verran hankea. Ja onhan se nyt kiva, että taas otettiin yksi näkyvä askel ja vieläpä ehkä eteenpäin. Ammattimiehille kiitos.

Ensimmäiset ikkunat liitävät ilmojen halki. Eivät olleet onneksi halki.

“Pystyttäjät olivat saaneet Pihlan ikkunat tiistaina paikoilleen.”

Koska tonttimme on pienempi kuin lumihiutaleen neljäs sakara, olemme olleet helisemässä sen suhteen, minne lumet voisi kipata. Kirvesvarren pitää olla tyhjänä, jotta pystyttäjien nosturiauto pääsee tontille ja kirvesvarren viereinen osuus on täynnä peltikatetta (se on muuten ollut tosi tarpeellinen siinä nämä kolme viikkoa), kaikenlaista lautaa ja muuta puuta. Sieltä kasojen väleistä on sitten koetettu rapsutella lumia muualle kuin suuhygienisti plakkia. Mutta kun kaikkialla muuallakin on lunta, niin minne lumi rapsutellaan?

Pieni hetkellinen helpotus saatiin, kun ikkunat nostettiin taloon sisälle. Se vapautti tontin pinta-alaa sen verran, että päästiin sysäämään lumia omistamaamme ojaan, siihen johon emme saa laskea vesiämme. Saadaankohan edes kipata lumia? Riskillä kuitenkin mentiin ja kolattiin sinne edes osa lumesta. Lapset tekivät itselleen kivan lumikuopan. Siinä voidaan sentään asua, jos talohommat menevät reisille. 

Odottelin kauhulla, rusahtaako ylärimaan. Ei rusahtanut. Upposi kuin Juhla-Mokka mummoon.

“Olemme olleet helisemässä sen suhteen, minne lumet voisi kipata.”

Maanantai kului tehdessä (kai ihan oikeasti edes vähän) hyödyllisiä raksahommia: aamusta tontille lumia putsailemaan ja katselemaan, miten ikkunat nousevat, sitten kestopuuta ja raksaroskaa kierrätysasemalle (20€) ja hain vielä 50 kiloa pellavarivettä ikkunoiden tilkintään. Ja sekä maanantai-  että tiistai-iltana puolitoista tuntia lumitöitä. 

Ebongo-elefantti oli jo pidemmän aikaa lisännyt kuitua mysliinsä.

“Lumitöitä”

Maanantai-ilta ja tiistaiaamu tarjosivatkin eeppisen jännitysnäytelmän rrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme kanssa. Koska kyseessä on merkittävä lisä kaikkiin pask mielenkiintoisiin hetkiin pask rakkaan raksa-automme seurassa, annamme tapahtumille otsikon

Eeppinen jännitysnäytelmä rrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme kanssa 

Tässä lähtötilanne. Kaikki vielä suht ok.

“pask”

Maanantai-iltana tontin lumityöt tehtyämme lähdimme kotiin. Käynnistimme pers raksa-automme ja elegantisti se huomautti kurkkuärrää sorautellen: 

FAULT. BATTERY CHARGE. 

Merde. Että akku pykii, sitä tuo vissiin tarkoittaa. 

Auto kuitenkin liikkui. Vähän matkan päästä runk automme vihjaisi viehkeästi kuin ilolintu pariisilaisessa yökerhossa:

AIRBAG NON FUNCTION.

Oui oui. Että airbag ei toimi. No pitää olla kolaroimatta tällä kilsan matkalla hirviin. 

Puoliso jarrutti, johon vit rakas automme hyräili Yves Montagnea siteeraten:

ABS NON FUNCTION. 

Merci, mon amour. Kukapa niitä lukkiutumattomia jarruja nyt kaipaakaan, kun on tiet täynnä lunta, näkyvyys huono ja liukkaat risteykset. 

Kuten näkyy, akun varoitusvalo palaa. Ei hyvä.

Pääsimme kotiin. Jätimme pers luottoratsumme yöksi lumisateeseen lepäilemään. Hieman pohditutti, miten aamulle luvatussa pyryssä tulisi hankkiutua töihin, kun etätyö ei ole vaihtoehto. Saikku toki toimii aina, vink vink.

Aamulla Seija Ala-Kautta kytki Marseljeesia vihellellen saatan laadukkaan raksa-automme lämmittimeen. Toivoimme, että patonkimme olisi yön aikana saanut pidettyä siestaa sen verran, että olisi unohtanut eilisen kuin Eurooppa Ranskan ydinkokeet Mururoalla. Ja Jacques Cousteaun märkä ja punainen pipo vieköön: sehän käynnistyi kuin keltaliivien mielenosoitukset, kun he eivät saaneetkaan ilmaista bensaa, vaikka he halusivat ilmaista bensaa. 

Nonni. Nyt palaa jo pneumaattisen tasauspuolankin jännitevalo.

Seija Ala-Kautta heitti minut töihin. Matka ei ollut kuin viisi kilometriä, mutta pyörätiet eivät varsinaisesti vetäneet puoleensa ihan samalla voimalla kuin Pigalle perjantai-iltana. Hyppäsin autosta ja Seija Ala-Kautta noudatti Salonkylän Fiuli ja Riisseli -konsulttiyhtiöltä saamaamme neuvoa ja suuntasi vaihdattamaan akkua alan liikkeeseen. Näin Seija jälkeenpäin kertoi:

Seijan ajettua reilun kilometrin työpaikaltani helveti kulkupeliimme syttyi varoitus

AIRBAG NON FUNCTION.

Voihan kehvatsu, ajatteli Seija. No, ei ole monta kilometriä jäljellä.

ABS NON FUNCTION.

Voi mavonsilimä, pohti Seija. Jaksa nyt vielä hetki, typer arvoisa automme.

LE TURVAVYÖ EST LE PASQUA.

Jaahans, huomasi Seija. Tätä ei ollutkaan eilen. Vielä parit liikennevalot ja sitten tämä romuk formulamme pääsee huoltoon.

TON CUL EST COMME CAFE AU LAIT.

Shit.

LES NORPPAS DANS LES PACOPUTCES.

Pliis, vielä yhdet liikennevalot.

Ja sitten syttyi argonerottimen hilalutkuttimen kipinävaihteen merkkivalo.

Eteen kaartoi Keski-Uudenmaan yhtyneiden liikenteessämatelijamummojen kiireetön kokoontumisajo. Mihinkäs tässä hoppu, valmiissa maailmassa. Uskokin on ollut mullissa ja puoli vuosisataa.

OLIS TÄSSÄ NYT VÄHÄN! Seija tuumi. Älä käytä tuulilasinpyyhkimiä, Seija muistutti itseään ja sammutti sisävalon, jotta virtaa riittäisi. Parkkipaikka häämötti.

NON, RIEN DE RIEN, NON JE NE REGRETTE RIEN.

Älä nyt saatana ala vielä veivata Édith Piafiakin, Seija karjaisi surke sitkeälle kuormajuhdallemme. 

Ja vihdoin, kaarros parkkipaikalle. Auto huoltopisteen eteen, jännäkakan karistelu lahkeeseen ja huoltomiehen puheille. Siihen alkuun ne perinteiset automiesten mielipiteet ranskalaisista autoista ja siitä, mikä tässä perkel vekkulissamme on vialla. 

Ei helevetti. Nyt palaa jo "Mutsis oli kun sua teki" -valokin.

Konepelti auki ja akkua vaihtamaan. Akku tosin sijaitsee takapenkin jalkatilassa. Ranskalaiset autot jne. Sen pois saadakseen pitää irrottaa etupenkki. Ja etupenkin kiinnitysruuvin avain löytyy takapaksin vasemmasta säilytyslokerosta. Takapaksin vasemmassa säilytyslokerossa oli kuitenkin vain puoliksi syöty aprikoosijugurtti ja vähän käytetty pessaari. Ranskalaiset autot jne. Jollain liekinheittimen momenttiavaimella penkki kuitenkin saatiin irti. 

Akkua ei. Huoltomies ei ohjekirjaa lukenut, koska ranskalaisten autojen ohjekirjat on ihan paskoja. Youtube-videolta kuitenkin selvisi, että tämänmallisen mulk ajoneuvon akussa on sivuissa kaksi nipsuliinia, joista napsaisemalla akku irtoaa. 

Ei ollut nipsuliineja. Ei napsaistu.

Tiedoksi, että kun tuo valo palaa, on paras joko poistua autosta tai laittaa raclettepannu valmiiksi.

Parhaimmillaan auton kimpussa paleli pari äijää ja Seija (aika äijä hänkin). Lumiaura ajoi sopivasti kinoksen pask automme eteen, joten kun auto päätettiin siirtää pikahuollosta pihalta sisään viereiseen korjaamoon, kunhan äijät ensin lapioivat kinoksen auton edestä pois. Sitten Seija koetti käynnistää auton. Se sanoi 

naks

samalla herkkyydellä kuin touloiselaisen kahvilan pöydässä baskeripäinen runoilija suutelee rakastettuaan.

Ja aina vaan uusia valoja. Tällä kertaa kyseessä oli joku ilmastointiin liittyvä juttu. Ehkä niinku ilmastointivalo.

Apuun tuli amerikanrauta ja hinausköysi (miten kuvaava vertauskuva myös poliittisesti). Ja näin rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme hinattiin tämänkin vuoden tammikuun alussa korjaamoon. Tällä kertaa ihan vain kyrvähtäneen akun takia ja kotikaupungissamme ja vain parikymmentä metriä. 

Akku vaihdettiin ja nyt vit saat perk helv sydänkäpysemme toimii taas ainakin parin chansonin ajan.

Historian siipien lätkyntää: ensimmäinen kuva ensimmäisen ja viimeisen rakennuttamamme talon  ikkunasta.

“Voisiko joku muistuttaa niistä rakentajan talvieduista?”

 

Sormet ristissä - katto ristikossa

Tähän alkuun sellainen sydämeenkäypä kohtaaminen - toki korona-aikana ihan puhelimitse. Sain soiton Tapio Samboralta (nimi muutettu). Oli ajelemassa läheltä kotiamme kohti vaurasta kotikuntaansa ja ajatteli käydä vilkaisemassa puupinoamme. En itse päässyt paikalle kokemusasiantuntijaksi, joten Samboran Tapsa puoliksi vaati, että kun seuraavan kerran tontilla nähtäisiin, siellä pitäisi olla jotain tekemistä, missä hän voisi auttaa. 

Yllättääkö, että Mr. Sambora on aikoinaan itse rakentanut omakotitalon ja muisteli, miten rassaavaa se oli? Vahingonilon sijaan hän tarjosi apuaan. Kyynel kyynel, sydän sydän, kuten sotien jälkeen syntyneet tuppaavat emojistilehtiä. 

Mr. Samboran kannustava viesti. Omalta tunnekylmyydeltäni en tietenkään osannut reagoida siihen kuin ironialla. 

“Kun seuraavan kerran tontilla nähtäisiin, siellä pitäisi olla jotain tekemistä, missä hän voisi auttaa.”

Muutenkin tänä syksynä on ollut kiva tavata kavereita tontilla. Heidän kommenttinsa asettavat asioita välillä mittasuhteisiin; kun itse stressaa ja ratkoo ongelmia, on kiva kuulla kavereilta jotain positiivista. Niin että kiitos vaan. Ne tietää ketkä tietää ketä ne on.

Ai niin, se sama autosta rähjännyt naapurikunnan naapuri käveli tontin ohi ja jäi juttelemaan hetkeksi. Aloitti samalla onelinerilla kuin aiemminkin. Kyllä, talo on korkea. Lohdutin häntä, että enemmänhän tätä puretaan kuin rakennetaan, joten ei tämä pitkään aikaan vielä häntä ole häiritsemässä. Hetki siinä juteltiin, eikä ruumiita tullut, joten ehkä tämä pitää katsoa onnistuneeksi liennytykseksi. 

Tulisijan perustus

Tulisijan perustus etenee rauhaisasti. Taannoin meinattiin saada tuplasti harkkoja, kun sekä K- että S-kauppa niitä halusivat toimittaa. Viime viikolla vastaava mestari tilasi lisäkamaa samaisen rohjakkeen perustuksiin. Listassa oli kymmenen Routa-levyä (kavereiden kesken styroksia). Maksoin minulle välitetyn laskun (tonni meni, mutta ainahan se menee). Tontilla kieltämättä hieman ihmettelin, kun styroksia näytti olevan eduskuntatalon lisärakennuksen verran, mutta ajattelin, että ainahan kaikkea menee paljon kaikkeen. Tällä kertaa silmäni eivät kuitenkaan valehdelleet: piti tulla kymmenen levyä styroksia, tuli kymmenen pakettia styroksia. 

Tälle kasalle ei kiivetä ilman lisähappea.

Jostain tuli ehkä vähän mieleen myös:

“Styroksia näytti olevan eduskuntatalon lisärakennuksen verran”

Jos jotain positiivista hakee, niin onpahan jotain murennettavaa lasten popcorn-kippoihin, kun katsovat kuudennettakymmenettäseitsemättä kertaa Totoroa. Vähän grillimaustetta päälle. Kelluvatkin paremmin. 

Lohkeileva lohenpyrstö

Isoin edistyminen oli väliseinän palaaminen takaisin normaaliksi. Korvaavat hirret saatiin pikana ja karjalaisen kulkukauppiaan hampaiden näköisestä nurkasta lähtee taas ihan kunnon hirsiseinä. 

Mutta eipä se nurkka nyt varsinaisesti kaunistunut tästä runnomisesta; yhdessä hirressä on kunnon lommo ja muutama pala lohkesi talomme kohdasta, jonka olin nimenomaan halunnut muistuttamaan kaikkia meillä vierailevia köyhiä luusereita siitä, että ovat varakkaan kulttuuriperheen hirsitalossa. Nyt tähän hybrikseen saatiin muutama lohkeama ja lommo ja olen siitä murheissani. Muustakin syystä kuin diivailumahdollisuuksien niukennuttua. 

On se komia, mutta se oli viä komiampi.

“Köyhiä luusereita”

Kohoavat kattoristikot

Kattoristikot ovat nyt vihdoinkin lähes koko talon mitalta siellä missä niiden pitääkin. Viivästysten vuoksi kattofirma ei päässyt tekemään tarkkoja mittauksia katolle, vaan joutuivat tilaamaan tehtaalta pellit piirustusten varassa. Jos näin ei olisi tehty, seuraava tilaus olisi voitu toimittaa vasta tammikuussa 2021. Saattaa siis joulunpyhät tähdistä kirkkain luoda valoaan seimikätkyen yllä lepattavain pressuin välistä ynnä härkäin ja aasein kanssa - mutta ei nyt puhuta enempää tietyistä urakoitsijoista. Joulumieli jne. 

Kun nyt vaan saataisiin taloa jo sateilta suojaan. Reilun viikon on ollut optimaalinen sää, mutta nyt alkaa ennusteiden mukaan vihmoa taas vettä. Siis muualtakin kuin silmistäni. 

“Viivästysten vuoksi kattofirma ei päässyt tekemään tarkkoja mittauksia katolle.”

Sellainen pikku miinus tälläkin viikolla tuli vastaan, että ranskalaistyyppisen aamukahviterassimme teräspilarit oli katkottu 11 senttiä liian lyhyiksi. Että jos ovesta haluaa ulos, niin pitää laskuvarjolla hypätä. Vaihtoehtoina oli niiden hitsaaminen pidemmiksi (huusiko joku tonni?) tai korottaminen kestopuulla (huusiko joku taas tonni?). Pystyttäjät hoitivat homman näpsästi kuntoon kestopuuta lisäämällä, mutta kyllähän se niin on, ettei taaskaan ole kukaan kärsinyt yhtä paljon kuin me. Vereslihalla kompuroidaan pimeää kujaa. 

Räppänät räpsähtivät

Jos jostain ollaan saatu erinomaista palvelua (ja ollaanhan sitä saatu useammaltakin taholta), niin Pihlalta. Ikkunamme tulevat heiltä ja niiden suhteen palvelu on pelannut ihan lähdöstä maaliin kulkematta lähtöruudun kautta. Ja nytpä ne ikkunat yhtäkkiä ovatkin tontilla talon tyhjää tuijotusta täyttämässä. Jos nyt tarvitsee raikasta ilmaa taloon, niin ei tarvitse kuin avata tuuletusikkuna. Ihanan helppoa. Ikkunoista teen omat postauksensa myöhemmin. Mutta ihanaa (saako noin sanoa tässä blogissa?), kun taas yksi asia eteni muuten kuin oikeuskäsittelyn kautta. 

Muuten näppärä hylly, mutta hyllylevyt on vähän vinossa.

“Wet Hot Meat (a song by Mr. Tapio Sambora)”