Sormet ristissä - katto ristikossa

Tähän alkuun sellainen sydämeenkäypä kohtaaminen - toki korona-aikana ihan puhelimitse. Sain soiton Tapio Samboralta (nimi muutettu). Oli ajelemassa läheltä kotiamme kohti vaurasta kotikuntaansa ja ajatteli käydä vilkaisemassa puupinoamme. En itse päässyt paikalle kokemusasiantuntijaksi, joten Samboran Tapsa puoliksi vaati, että kun seuraavan kerran tontilla nähtäisiin, siellä pitäisi olla jotain tekemistä, missä hän voisi auttaa. 

Yllättääkö, että Mr. Sambora on aikoinaan itse rakentanut omakotitalon ja muisteli, miten rassaavaa se oli? Vahingonilon sijaan hän tarjosi apuaan. Kyynel kyynel, sydän sydän, kuten sotien jälkeen syntyneet tuppaavat emojistilehtiä. 

Mr. Samboran kannustava viesti. Omalta tunnekylmyydeltäni en tietenkään osannut reagoida siihen kuin ironialla. 

“Kun seuraavan kerran tontilla nähtäisiin, siellä pitäisi olla jotain tekemistä, missä hän voisi auttaa.”

Muutenkin tänä syksynä on ollut kiva tavata kavereita tontilla. Heidän kommenttinsa asettavat asioita välillä mittasuhteisiin; kun itse stressaa ja ratkoo ongelmia, on kiva kuulla kavereilta jotain positiivista. Niin että kiitos vaan. Ne tietää ketkä tietää ketä ne on.

Ai niin, se sama autosta rähjännyt naapurikunnan naapuri käveli tontin ohi ja jäi juttelemaan hetkeksi. Aloitti samalla onelinerilla kuin aiemminkin. Kyllä, talo on korkea. Lohdutin häntä, että enemmänhän tätä puretaan kuin rakennetaan, joten ei tämä pitkään aikaan vielä häntä ole häiritsemässä. Hetki siinä juteltiin, eikä ruumiita tullut, joten ehkä tämä pitää katsoa onnistuneeksi liennytykseksi. 

Tulisijan perustus

Tulisijan perustus etenee rauhaisasti. Taannoin meinattiin saada tuplasti harkkoja, kun sekä K- että S-kauppa niitä halusivat toimittaa. Viime viikolla vastaava mestari tilasi lisäkamaa samaisen rohjakkeen perustuksiin. Listassa oli kymmenen Routa-levyä (kavereiden kesken styroksia). Maksoin minulle välitetyn laskun (tonni meni, mutta ainahan se menee). Tontilla kieltämättä hieman ihmettelin, kun styroksia näytti olevan eduskuntatalon lisärakennuksen verran, mutta ajattelin, että ainahan kaikkea menee paljon kaikkeen. Tällä kertaa silmäni eivät kuitenkaan valehdelleet: piti tulla kymmenen levyä styroksia, tuli kymmenen pakettia styroksia. 

Tälle kasalle ei kiivetä ilman lisähappea.

Jostain tuli ehkä vähän mieleen myös:

“Styroksia näytti olevan eduskuntatalon lisärakennuksen verran”

Jos jotain positiivista hakee, niin onpahan jotain murennettavaa lasten popcorn-kippoihin, kun katsovat kuudennettakymmenettäseitsemättä kertaa Totoroa. Vähän grillimaustetta päälle. Kelluvatkin paremmin. 

Lohkeileva lohenpyrstö

Isoin edistyminen oli väliseinän palaaminen takaisin normaaliksi. Korvaavat hirret saatiin pikana ja karjalaisen kulkukauppiaan hampaiden näköisestä nurkasta lähtee taas ihan kunnon hirsiseinä. 

Mutta eipä se nurkka nyt varsinaisesti kaunistunut tästä runnomisesta; yhdessä hirressä on kunnon lommo ja muutama pala lohkesi talomme kohdasta, jonka olin nimenomaan halunnut muistuttamaan kaikkia meillä vierailevia köyhiä luusereita siitä, että ovat varakkaan kulttuuriperheen hirsitalossa. Nyt tähän hybrikseen saatiin muutama lohkeama ja lommo ja olen siitä murheissani. Muustakin syystä kuin diivailumahdollisuuksien niukennuttua. 

On se komia, mutta se oli viä komiampi.

“Köyhiä luusereita”

Kohoavat kattoristikot

Kattoristikot ovat nyt vihdoinkin lähes koko talon mitalta siellä missä niiden pitääkin. Viivästysten vuoksi kattofirma ei päässyt tekemään tarkkoja mittauksia katolle, vaan joutuivat tilaamaan tehtaalta pellit piirustusten varassa. Jos näin ei olisi tehty, seuraava tilaus olisi voitu toimittaa vasta tammikuussa 2021. Saattaa siis joulunpyhät tähdistä kirkkain luoda valoaan seimikätkyen yllä lepattavain pressuin välistä ynnä härkäin ja aasein kanssa - mutta ei nyt puhuta enempää tietyistä urakoitsijoista. Joulumieli jne. 

Kun nyt vaan saataisiin taloa jo sateilta suojaan. Reilun viikon on ollut optimaalinen sää, mutta nyt alkaa ennusteiden mukaan vihmoa taas vettä. Siis muualtakin kuin silmistäni. 

“Viivästysten vuoksi kattofirma ei päässyt tekemään tarkkoja mittauksia katolle.”

Sellainen pikku miinus tälläkin viikolla tuli vastaan, että ranskalaistyyppisen aamukahviterassimme teräspilarit oli katkottu 11 senttiä liian lyhyiksi. Että jos ovesta haluaa ulos, niin pitää laskuvarjolla hypätä. Vaihtoehtoina oli niiden hitsaaminen pidemmiksi (huusiko joku tonni?) tai korottaminen kestopuulla (huusiko joku taas tonni?). Pystyttäjät hoitivat homman näpsästi kuntoon kestopuuta lisäämällä, mutta kyllähän se niin on, ettei taaskaan ole kukaan kärsinyt yhtä paljon kuin me. Vereslihalla kompuroidaan pimeää kujaa. 

Räppänät räpsähtivät

Jos jostain ollaan saatu erinomaista palvelua (ja ollaanhan sitä saatu useammaltakin taholta), niin Pihlalta. Ikkunamme tulevat heiltä ja niiden suhteen palvelu on pelannut ihan lähdöstä maaliin kulkematta lähtöruudun kautta. Ja nytpä ne ikkunat yhtäkkiä ovatkin tontilla talon tyhjää tuijotusta täyttämässä. Jos nyt tarvitsee raikasta ilmaa taloon, niin ei tarvitse kuin avata tuuletusikkuna. Ihanan helppoa. Ikkunoista teen omat postauksensa myöhemmin. Mutta ihanaa (saako noin sanoa tässä blogissa?), kun taas yksi asia eteni muuten kuin oikeuskäsittelyn kautta. 

Muuten näppärä hylly, mutta hyllylevyt on vähän vinossa.

“Wet Hot Meat (a song by Mr. Tapio Sambora)”

Kattoristikot tulivat - timpuri lähti

Mikään ei tapahdu sattumalta. Ei tässäkään tapauksessa. Luulen, että kaikki alkoi siitä, kun löysin matkalla töistä kotiin roskalavalta viulun. Totta kai poimin sen mukaan - eihän se ollut marinoitunut kuin yhdessä syysmyrskyssä. Olen lisäksi sitä mieltä, että soittimia roskikseen heittäviltä tulisi takavarikoida esikoislapsi / Moccamaster - kummalla sitten koetaankin olevan enemmän arvoa. 

Vein viulun kotiin ja tyttäreni halusi soittaa sitä. Olisi ehkä jo pitänyt aavistaa, että tästä ei hyvää seuraa. Silti annoin hänen kihnuttaa Tuiki tuiki tähtöstä. Pari paikkaa irtosi hampaistani, mutten vieläkään tajunnut uhan läheisyyttä. Hänen soitettuaan vielä musiikkiteokset Puuha-Pete, Paljon onnea vaan sekä Sukkula Venukseen sisäseinistä oli rapissut maalit ja Hornetit olivat tehneet tarkastuslennon. Tätä saatanallista kräähkettä säesti uhkaavien rumpujen kumu jostain kaukaa. Halloweenin läheisyys tuntui vielä kutinana sarvissa ja hännässä.

Kaiken pahan alku ja duuri.

“Soittimia roskikseen heittäviltä tulisi takavarikoida esikoislapsi.”

Puolisoni Seija Ala-Kautta saapui iltasella kotiin. Hän oli saanut kesken töidensä tekstarin, että timpurimme onkin kiinni muissa kohteissa ensi syksyyn. Tämä viesti saatiin siis viikkoa ennen hirsien pystytystä. Oletettavasti hommat olivat hänelle ropisseet ihan yllättäen ja pyytämättä aurinkoisena keskiviikkona ja kalenteri täyttynyt automaagisesti. Heippa!

Tässä vaiheessa käännän marttyyrinappulaa hieman pienemmälle ja kehun timpurin kärsivällisyyttä: meillähän talon pystytys on lykkääntynyt ja lykkääntynyt (lähinnä koska olen idiootti). Maaliskuusta lähtien olemme optimistisesti viestittäneet, milloin arvioitu pystytys olisi. Ei ollut maaliskuussa. Eikä toukokuussa. Eikä lykkääntynyt edes kesäkuulle. Tai kesän loppuun. Tai syyskuun loppuun. Kiesus. Hommaanhan on mennyt enemmän aikaa kuin USA:n pressanvaalien ääntenlaskuun Georgiassa. 

Tämä työmies ei sentään kadonnut usvaan.

“Heippa!”

Tuossa mielessä on siis ymmärrettävää, että emme ole olleet ihanneasiakkaita. Emme toisaalta ole myöskään vaatineet, että soittoamme olisi odoteltava suitsuketta poltellen, vaan toki timpuri on tehnyt koko ajan hommia muissa kohteissa (“ai jaa, tosi yllättävää”). Nyt sitten kuitenkin joko kalenteri, mitta tai molemmat tulivat täyteen ja timpurikin tästä projektista lähti.

Jos vähän saa sitä marttyyrinappulaa kääntää isommalle, niin lähes vuoden aikana, jona olimme proggiksemme tiimoilta puheissa, emme saaneet timpurilta tarjousta tai hintatietoja pyynnöistämme huolimatta. Emme siis tiedä, menetimmekö kolmen pennin vai tonnin timpurin. 

Käristyvä maalämpöporaaja tuoksuu jännästi vähän grillibroilerilta.

“Emme ole olleet ihanneasiakkaita.”

Mitä siis teimme? Talon pystytys viikon päästä ja meillä ei ole pystytyksen jälkeen ketään sisätöitä tekemässä.

Sitten muistimme: Alkusyksystä lähistölle rakentavat kaverimme kehua retostelivat, kuinka hyvät timpurit heillä on. Ja vastaava mestarikin oli pysynyt hommissa ja vieläpä hoitanut hommansakin vauhdilla ja aktiivisesti. Kuuntelimme korvat kateudesta punoittaen. Ajattelimme, että kunhan leuhkivat. 

Silti tartuin nöyränä puhelimeen ja annoin Whatsappin laulaa:

“Ajattelimme, että kunhan leuhkivat.”

Ja kappas. Homma saattoi olla hoidossa. Melkein vartin sisällä yksi timpuri meni, toinen timpuri tuli. Paskimmanvärisessä pilvessäkin on multareuna ja kell’ sonni on, se sonnin kytkeköön. 

Ja nyt tosiaan tapahtuu siihen malliin, että kun taas sai tuon kaiken ylläolevan kirjoitettua, niin sen päälle tapahtui mm. että:

- meillä ei ole edelleenkään tontilla sähköä, koska sähkömies ei reagoi. Hän sai pari päivää aikaa vastata viestiimme, eikä sitten vastannut. Tästä ehkä voi jo päätellä potentiaalista tulevan blogipostauksen otsikkoa. 

- sain tiistaina töihin tekstarin hitsaajalta “Kattoristikot tuli nyt”. Mjaha. Hirret olivat tulossa torstaina, mutta että ristikot ovat nyt sitten tontilla. Mjaha. No, siellä olivat. Sainpahan postauksen otsikkoon uuden sanan. 

- söin pizzaa

Näitä kaabeleita pitäisi Sähkö-Pärttylin hässelehtiä, jotta saataisiin tontin tuikkuihin tökyä. Vaan ei kuulu Sähkö-Pärttylistä mitään.

“Olisi ehkä jo pitänyt aavistaa, että tästä ei hyvää seuraa.”