Heippa rakas koti - elvytys lopetettu

Nyt ei ole enää eikä vielä kotia. Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt autioksi taloksi. Autiotalo se ei ehdi olemaan ja hyvä niin. 

Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat. Olohuoneen sohvannurkassa pienet nyytit ovat tuhisseet sylissäni. Keittiön alalaatikkoa ovat pienet kädet penkoneet - laitoimme sinne tarkoituksella lasten tavaroita, jotta muut laatikot pysyisivät rauhassa. Lautalattialla pienet jalat ovat konttaillleet, kaatuilleet ja ottaneet ensiaskeleensa. Lutranneet vannassa saunan keskilauteella.

Voisin jatkaa listaa uuden talomme valmistumiseen saakka, mutta pysytään nyt kuitenkin 2020-luvulla. 

Rakentamisen köyhdyttämissä talouksissa joudutaan turvautumaan luoviin ratkaisuihin. Sama laatikko voi toimia aluksi vauvansänkynä, sitten istuimena ja lopuksi asuntona.

“Tässä talossa lapsemme syntyivät ja kasvoivat.”

Kyyneleitä on pyyhitty moneen otteeseen. Jokainen teko talossamme on ollut vääjäämätön mutta vastahakoinen askel kohti sitä tilannetta, jonka olemme tienneet liiankin kauan. Irtipäästäminen on kestänyt vähän laskentatavasta riippuen jo neljä vuotta. 

Osa talostamme on jatkanut matkaansa uusiin koteihin, erityisesti Laurojen uusiin koteihin.

Osa valurautapattereista lähti kaverimme (Lauran) ostamaan vanhaan kansakouluun, osa (toisen Lauran) satavuotiaaseen hirsitaloon. Kuistin ikkunoista syntyy (kolmannelle Lauralle) kasvihuone. Neljäs Laura haki pari sivupöytää. Valurautamankeli pääsi seuraavaan kotiin (ei Lauran) blokkaamaan kulkureittiä. Maalämpöpumppu vietiin Per-Olofin konehallia lämmittämään.

Lauroja ei saatu kuvaan, mutta Lauran mies sentään. Ja joku toinen mies. Tai ehkä se on poika nimeltä Laura.

“Laura”

Niin, se maalämpöpumppu. Sukulaismiehet Pohjanmaalta ajelivat sen perjantaina hakemaan. Ja samana päivänä takaisin. 

Tuokiokuva: kaksi seitsemänkympin korvilla olevaa eläkeläismiestä ähertää, ronklaa ja roudaa ahtaassa tilassa miehenmittaista painavaa laatikkoa ja kiskoo sen jäisiä betoniportaita auton peräkärryyn. Samaan aikaan minä föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani kuivaksi vessassa. Mutta hei, meillä on vaan erilaiset osaamisalueet, kaikki hommat on yhtä arvokkaita. 

Ei ole.

Maalämpöpumppu on poissa. Jäljellä on enää kesken jäänyt takaisinmaksuaika.

Näppärä koururatkaisu ovipellistä, kädestä ja fleecepaidasta.

“Föönaan ankanmuotoisella hiustenkuivaajalla sukkiani.”

Kun maalämpöpumppu irrotettiin, alkoi talomme hidas vaipuminen kohti tiedottomuutta. Pattereissa ei enää kiertänyt vesi, kylmä alkoi hiipiä sisään. Talossa alkoi leijua hienoinen savun aromi, ilmeisesti poistetuista takan ja leivinuunin luukuista. Tyhjät huoneet kaikuivat. Lattialle jäi kengänjälkiä, vaikka kuinka kuistin mattoon jalkoja pyyhkikin. 

Säästäväisinä koetimme itsekin ottaa jotain talosta talteen. Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon. Jos niiden ansiosta säästetään vaikkapa 500 euroa, niin meillähän on varaa ostaa kaksi tuntia lisää timpurintyötä. Oma viehätyksensä oli toki kannella pönttöä ja pohtia, mitä sieltä valuva ruskea neste sisältää. Mutta mitäpä sitä ei säästön eteen tekisi. 

Seija-tonttu esittää ahtaisiin tiloihin sävelletyn päntäneläisen paskapyttypolkan.

En tiedä, mitä tuo on, mutta pöntöstä se tuli. Jokaisen ikääntyvän miehen tulevaisuus.

Mmmmmmm. Marabou.

“Pas- / kuskasimme molemmat vessanpöntöt välivarastoon.”

Ja sitä kamaa. Luulin olevamme puolivälissä, kun näköjään vasta 10 prosenttia roinasta oli kuskattu. Joka nurkassa oli roudattavaa, vaikka siinä nurkassa ei enää pitänyt olla mitään. Ja kun selkänsä käänsi, nurkkaan oli ilmestynyt taas jotain uutta. Karsintaa olisi pitänyt tehdä paljon rankemmalla kädellä, mutta kun ei pysty. Ei vaan kykene. Panen toivoni siihen, että kamojen ollessa varastoituna suhteeni niihin viilenee ja pystyn osasta luopumaan. En nyt toki kaikesta, kuten kutosluokan kouluaineista, vanhasta passista, risasta (paino sanalla “kopan läpi voisi ajaa mopolla”) maniskasta tai punanuppisesta vivusta, josta en tiedä, mistä se on, mutta kun se on hieno. 

Hometta ei talostamme löytynyt. Rometta kyllä.

 

“Ja sitä kamaa.”

Teimme reilu kymmenen vuotta sitten siideriä. Oman pihan omenoista kato, sellaista artesaanisidukkaa, jolla kuvittelimme maksavamme talolainan seuraavan ravintolapäivän jälkeen käteisellä pois. Hirveää paskaahan siitä tuli. Puolet maistui kirpeältä ihan vähän käyneeltä mehulta, jossa ei ollut yhtään makeutta eikä hiilihappoa. Puolet haisi munapierulta. Pahoittelut vulgääristä kielenkäytöstäni. Ja koska siiderien laatu oli näin huikea, niin totta kai niitä varastoitiin kellarissa kymmenen vuotta, kunnes ne viimeisenä talontyhjennysiltana kaadettiin kylmentyneen kellarin pesuhuoneen viemäriin. Pakkohan niitä oli maistaa. Ei haissut enää munapieru, mutta yhtä paskalta ne edelleen maistuivat. Pahoittelut edelleen ylideskriptiivisestä kielenkäytöstäni.   

Hapoton, perskahteleva, munapieruinen. Sopii hyvin viemäristä löytyvän puolimädän karvamättään kanssa. Jättää kodittoman jälkimaun.

“Puolet haisi munapierulta.”

Operaatio pesukone päättyi kyyneliin kuin Tauskin ja Virpi Kätkän duetto. Olin ottanut oikein nokkakärryt, joilla lähdimme kiskomaan konetta ylös kellarin portaita. Portaan pirulaiset vain tekivät mutkaa, jolloin nokkakärryjen alalipareen antama tuki jäi niin vähäiseksi, että pesukone tipahti kärryiltä ja rymisi seitsemän betoniporrasta alas. Seija Ala-kautta jäi koneen ja patterin väliin. Tuloksena ruhjeet käteen ja mustelma, jonka koloristisuus saisi Rafael Wardinkin kateelliseksi.

Olisin laittanut tähän kuvankin, mutta Seija ei antanut kuvata pyllyään. Lähimmäksi pääsee kuvittelemalla jalomuotoisen joulukinkun, jolla on Pride-tatska. 

Ei tästä vielä minun kuolinsiivoukseni tullut, talon kylläkin. 

Peräkärry oli muuten jäätynyt kunnolla maahan kiinni, kun sitä tarvittiin. Toisaalta ainahan me ollaan kärsitty enemmän kuin kukaan koskaan.

“Seija ei antanut kuvata pyllyään.”

Sitten käytännön vinkki: jos sinulla on iso lämpökomposti, jossa on muhinut sellaista muhjupaskaa (pahoittelut jne), joka saa puutarhan kukoistamaan, niin tyhjää se muhjupaska kompostista. Ja tyhjää se muhjupaska ennen kuin se jäätyy kompostiin ja kompostipönikkä pitää roudata alapihalta katolta tippuneiden ja jäätyneiden lumivallien yli, kapeita jäisiä betoniportaita yläpihalle ja sieltä peräkärryn kyytiin. Valmistajan mainoslaulua mukaillen: “Yks kakkaa, kaks kakkaa, eipä muuten vitutakkaa!” (pahoittelut jne).

Pönikkä saatiin kuin saatiinkin kyytiin. Tai siis minua vahvempi kaverimme asian hoiti, minä puhaltelin voikukan hahtuvia ja tein haikuja.

(Faking komposti,

tästä lähtien kaikki

sekajätteeseen)

Kuvassa komposti. Sen edessä peräkärry ja joku pönttö.

“Muhjupaska”

Aijuu, sellainen hirsitalokin meillä on rakenteilla. Nyt jos vähän tässä jätän marttyrointia vähemmälle, niin kai sitä voi raksankin kuulumiset kertoa, vaikka kyllä tässä tuskassa marinoituminen kivempaa olisi. Luulin nimittäin aiemmin, että kukaan ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin me, mutta vasta nyt tiedän sen.

Terassi

Kun aikoinaan (hihi, nuorina ja innokkaina) suunniteltiin taloa, pohdimme terassin(kin) kokoa ja onko se normaali ja mitä muut sanoo pukuhuoneessa liikuntatunnin jälkeen. Päädyttiin suurentamaan sitä viime hetkellä vielä viitisenkymmentä senttiä. Puhun nyt siis terassista. 

Kun tontti oli lanattu murskekentäksi, piirtelimme murskeeseen talon rajoja. Totesimme tuolloin, että helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen. 

Kun tonttiin oli hakattu ne 329572304957235 terästolppaa, katselimme, että simpura se terassi onkin vielä jötkälehempi. 

Kun talon pystytyksen myötä terassin vasat oli laitettu, ällistelimme, että jumprahuitti se terassihan on suuree ku Rinta-Keturin Niilon EU-tuilla pykäämä AIV-siilo. 

Kuluneella viikolla terassille saatiin kattovasat. Tuolloin meille vasta hahmottui, että ievana se terassihan on isompi kuin Juholla, kun se oli saanut ysiluokan pojilta vinkin, mihin imuria voi myös käyttää. Juho käveli kyynärsauvoilla kolme viikkoa. 

Suviseuroista kysyivät, saisivatko osallistujat majoittua terassillemme. Neuvoin provinssirokkilaisista oikealle. Asuntovaunut voi parkkeerata kaasugrillin taakse.

“Helekatti taitaa terassista tulla melekoosen kokoonen.”

Vähän pohdiskelin, kuinka paljon terassi blokkaa näkymiä ja varjostaa olohuonetta. Mutta toisaalta meillä on nyt 40-neliöinen katettu lämpimän ajan olohuone, jonne mahtuu huoletta grilli, iso ruokapöytä, säkkituoli, poreallas, jakkiaitaus, jukeboksi, leikkuupuimuri, Jehovan todistajien valtakunnansali, Opetusministeriön väistötilat (sisäilmaongelma) ja Juhon kyynärsauvat.

Ja jos nyt katon varjostus alkaa tosissaan häiritä, voihan tuon vaihtaa valokatteeseen. Sitten voi syksyllä ihailla limaisia lehtiä pään yllä lillumassa. Tuskin kuitenkaan riittää energiaa ja rahaa lähivuosina katteen vaihtamiseen.

Välillä projekti näyttää ihan idylliseltä. Pitää varmaan jatkossa ottaa kuvia omasta talosta.

“Jakkiaitaus”

Koska terassikin saa pian pellit, jouduin maalaushommiin. Talon katon ja terassin katon väliin jää suhteellisen nirkoinen pala seinää, joka on myöhemmin pirullinen maalattava. Oli se tosin nytkin. Nämä säät vaan ovat olleet vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille. Syksy satoi, sitten tuli lunta ja lunta ja lunta ja sitten tulikin 79 astetta pakkasta ja sitten tulikin vettä ja sitten yhtenä päivänä olisi voinut maalata, mutta Tonyn perhe oli käymässä ja sitten tulikin taas lunta. Sään ja almanakan kultaisesta leikkauksesta löytyi yksi sopiva päivä, joten kiskaisin haalarit päälle (sotkin silti takkini) ja läksin sutimaan. 

Maalaussää oli oikein miellyttävä: viitisen astetta pakkasta ja auringonpaiste. Vetelin ensin kolme hirsipaneelia italianpunaisella Virtasen neljän öljyn maalilla. Muu talohan ollaan ajateltu maalattavan punamullalla eli keittomaalilla, mutta Virtasen maalia voi läiskiä pakkasellakin ja sävy on suunnilleen sama. Lähes piiloonhan se jää muutenkin. Hieman sydän tykytti, kun keikuin kestopuisella lankulla, alla uudet ikkunat ja maali oli terassin kannattajapalkin päällä. Katastrofin ainekset olivat ilmassa. 

Maalaustelineen alapuolelta suhahteli lentokoneita. 

“Vuodenaikojen vastine munapierun hajuiselle siiderille.”

Meni kuitenkin yllättävän hyvin: litran pönikästä meni ehkä kolmannes. Jälki oli riittävän siistiä siihen nähden, että maalaus jää käytännössä piiloon. 

Sitten oli tarkoitus sutia räystäänaluslaudat valkoisella. Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä; jos punainen seinä jää piiloon, niin aluslaudat vasta jäävätkin. Nehän eivät näy oikein mitenkään oikein minnekään. Kun vielä fiksusti viime tipassa tajusimme tilata ne pohjamaalattuina Eurohongalta, ne ovat jo suunnilleen valkoisia. Eivät yhtä valkoisia kuin Trumpin kannattajien unelma Amerikasta, mutta riittävän valkoisia aluslaudoiksi, joita kukaan ei koskaan näe. Päädyin siis maalaamaan vain noin metrin matkalta ne aluslaudat, jotka saattavat teoriassa terassin katon alta pihaan vilkkua.  

Jos maalaa talon ja terassin katon väliä, niin onko sillä mitään väliä? Tää oli hauska.

“Hetken sudin, kunnes tajusin, ettei mitään järkeä.”

Sen sijaan keskitin tarmoni ja huomioni otsalautoihin: niitä on pirullista maalata, jos rännit ovat paikallaan ja muutenkaan katon päällä ei viitsi turhaan hillua. Maalasin siis otsalaudat. Maalin menekissä oli valtava ero: sileä hirsipaneeli ei imaissut maalia juuri yhtään, karheannöyhtäinen otsalauta sen sijaan sitäkin enemmän. Ehdin jo huolestua, piisaako litran purkki mihinkään, mutta aika sopivasti sitä onneksi oli. Nythän muutkin otsa- ja näkyviin jäävät räystäänaluslaudat kannattaisi maalata, mutta arvatkaa mitä. Ei ehdi eikä jaksa. Eikä kyllä pystykään, jos taivaalta tulee taas Oberstdorfillinen lunta. 

Kuuntelin Venomia ja päätinkin maalata seinän verelläni. Onneksi on niin huono hemoglobiini, että sävy oli luonnostaan italianpunainen. 

“Karheannöyhtäinen otsalauta”

Vastaava mestari piipahti työmaalla palaveeraamassa sähkömiehen kanssa. Nousi kiva pieni nokkapokka, kun sähkäri oli sitä mieltä, että sähköreikien poraaminen seiniin oli timpurien tehtävä. Timpurien mielestä taas mutsis oli. Sähkäri ei poraa, eivätkä timpurit poraa. Taidan ostaa suosista lekan ja moukuuttaa seiniä, kunnes jostain alkaa reikää pilkottaa. Samalla tavalla entisaikana käytiin kosimassa. 

Potkaiskaa muuten minua emojilla nilkkaan, jos lähden vielä siihen yhteen rautakauppaan, ellei ole ihan pakko. Kun toisesta kaupasta on tähän mennessä heikoimmillaankin tullut 38 prosenttia alennusta, niin nyt sain huimat 4 prossaa tästä toisesta. Mutta kato bonukset päälle kato. Nyt sentään tartti ostaa vain kaksi rullaa ilmansulkupaperia, mutta jo nekin olisi saanut toisaalta 9 euroa halvemmalla. Ja jos joka kerta säästää 9 euroa, projektin loppupuolella on säästänyt helposti 27 miljoonaa. Rakentajatili my ass. 

Ei helevetti. Pimeässä ja väsyneenä koetat tunkea Makitan paloja tällaiseen arvoituslaatikkoon. Ei menneet muodot kohilleen eikä neliskanttinen palikka pyöreään reikään.

“Mutsis oli.”

Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua? Olisi tarpeeksi hommaa ilman kahden tunnin kolaamistakin, eikä ne hiihtokelit kuitenkaan enää palaa. Vähän samanlaista kiusantekoa kuin talon rakennuttaminen. Mutta niin vaan kolattiin pari tuntia. Pohdintaa aiheutti seuraavanlainen vastuuketju: jos pystyttäjien piharakennuksen katolle laittama pressu lähtee kovassa tuulessa irti, minkä seurauksena lumipyry täyttää piharakennuksen, jolloin pystyttäjien piharakennukseen jättämät kamat ja härpäkkeet peittyvät lumeen, onko vika meidän? Veikkaan että on ja se maksaa 2000 euroa. 

Sieltä löytyi ainakin ruuveja, rullamitta ja Kyllikki Saari.

Todennäköisesti juhannukselta saadaan samanlaista kuvaa.

“Ja voisiko tämä lumentulo nyt loppua?”

Väliaikaisesta kerrostalokämpästämme poikani Yannis Nonstoppolos muuten totesi, että “kyllä tällaisessa talossa voi asua”. Omakotiasuja elämysmatkalla. Sitä seuraavaa omaa kotia odotellessa. Katse uljaasti vuoteen 2027!

Mutta kylän tuolla puolen uuden kodin saamme.

“Se rakas talo, josta tuli koti kesäkuussa 2006 on nyt tyhjentynyt, hiljentynyt ja kylmennyt.”

Äijiä katolla - äijiä maassa

Jouluun saakka stressasin, kun satoi koko ajan. Joulun jälkeen stressasin, kun tuli ja tulee lunta metrin päivässä. Sitten kun ei ihan joka päivä enää tuiskunnut, pukkasikin sellaiset pakkaset, että alapohjan teipit eivät tykkää tarttua. Mutta kuten viime viikolla kirjoitin, ei ehkä aleta odottelemaan plussakelejä. Nyt teipataan beibe!

Ukkoja on kuluneella viikolla ollut parhaimmillaan tontilla seitsemän: kolme pystyttäjää, pari timpuria ja pari kattokassista. Kattopellithän ovat olleet tontillamme jo miltei parisen kuukautta, mutta kun aluskate saatiin vasta aatonaattona ja ruoteet nyt, niin eipä peltejäkään voitu aiemmin asentaa. 

Nyt sitä peltiä kuitenkin on, jee! Mehän tällaisinä piipertävinä hippiboheemeina ajattelimme taloomme havunvihreää kattoa ja sellaisena se on lupakuvissa. Kyseinen väri olisi kuitenkin kustantanut yli puolikkaan touhutonnin enemmän kuin tylsänharmaa (Tikkurilan värikartassa “Norsun persnöyhtä”), joten päätimme säästää. Tosin säästäminen ja rakentaminen sopivat yhteen suunnilleen yhtä hyvin kuin Venäjä ja sateenkaarilipun heiluttaminen Punaisella torilla. 

“Norsun persnöyhtä”

Kiitos hankien korkeiden nietosten, pientä arpapeliä päästiin pelaamaan myös rännien syöksytorvien kanssa: kattofirman päällysmies kyseli, onko syöksytorvien paikkoja tiedossa, kun niitä ei ole julkisivukuvissa, joiden mukaan yleensä kuulemma mennään. Kaivelin LVI-asemakuvan esille ja koetin sieltä tulkita asiaa. Varmistin myös maaurakoitsijalta, että ovat tehneet hommansa piirustuksen mukaan ja kävin tontilla tekemässä kattomiehille selkoa. Koetin parhaani mukaan pitää huolen, että yksi ränni päättyy keskelle olohuonetta, toinen on liesituulettimessa ja kolmas sohvalla. Jätin viimeisen tulkinnan kuitenkin vastaavalle työnjohtajalle. Hänellä saattaa olla enemmän kompetenssia sanoa jotain fiksua asiaan. 

Ja voi jetin perse tätä lunta. Nyt sitä ei ole enää paljonkaan tullut, mutta sitä on jäänyt. Saunarakennuksen hirsinippujen väliin jäänyt lumi oli päässyt pakkautumaan ja tiivistymään suunilleen neutronitähden tiheyteen. Muovisella lumilapiolla fossiloituneen hangen hakkaaminen vaikutti suunnilleen saman verran kuin krokotiilin koputtelu höyhenellä. 

Seija Ala-Kautta hankki takkinsa Tampereen Rouvainpukimo Osakeyhtiön poistomyynnistä v. 95 eKr (ennen Kuin rakennettiin). Seija Ala-Kautta on niin kuuma beibeli, että jos olisi yhtään kuumempi, lumityöt olisivat hoituneet silkalla Seijan läsnäololla.

“Väliin pakkautunut lumi oli päässyt pakkautumaan ja tiivistymään suunilleen neutronitähden tiheyteen.”

Avuksi tuli jokin rakennustelineen osa, painava ja epäkäytännöllinen jönkki, jolla jöhnimme hankea hajalle. Kun olimme lähes kaiken saaneet nuijittua, huomasimme, että naapurilla olisi ollut autokatoksessaan kunnon rautalapio. Sillä loput. Pikku visiitti venähti parituntiseksi. Kiitti talvi. Kiitti taas.

Tässä on jönkki. Sillä jöhnitään. Sama selitys kelpaa myös, kun joku kysyy, mistä lapset tulevat.

“Pikku visiitti venähti parituntiseksi.”

Piharakennus on vihdoin noussut kiitettävästi. Siitä tulee hmmmm öööööö tota miten sen nyt sanoisi, aika korkea. Se on meistä loistavaa, mutta saa nähdä tuleeko vihainen ukkeli rähjäämään tästäkin. Piharakennuksen etupuolen avoin varastokatos on neliöissä pieni, mutta kuutioissa iso. Kappas kun ensinnäkin on sitä ryömintätilaa 80 senttiä, sitten eristettä 40 senttiä ja sitten vasta alkaa lattia. Toisin sanoen kylppärin ikkuna on jossain pitkälti yli kahdessa metrissä. Sieltä ei Mauno Menninkäinen suihkuun kurki. Mutta hyötykäyttöön tuo tila kannattaa ottaa, joten varastotila kannattanee laittaa kahteen kerrokseen. Parista metristä on mukava pudotella sirkkeleitä ja ruohonleikkureita. Laitan tähän kuvan josta asia selviää paremmin:

Tossa vasemmalla ja sit myös kannattaa katsoa toi.

“Varastokatos on neliöissä pieni, mutta kuutioissa iso.”

Rrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrraksa-auto oli yhden iltapäivän Prisman autohallissa sulamassa. Vaikka hinausta ei olekaan tarvittu pariin viikkoon, kaikkea muuta pientä kivaa pakkasylläriä on saatu: engine fault -valo on silloin tällöin syttynyt ja uudelleenkäynnistyksen jälkeen onneksi sammunut. Myöskään ovet eivät aina mene lukkoon (ihan vinkkinä kaikille blogiani lukeville rosmoille). Prismassa lämmittelyn jälkeen isoimmat viat ovat sentään pysyneet (lähes kokonaan) poissa. 

Rrrrrrrrrrraksa-autoa on käytetty muutaman muuttokuorman roudaamiseen. Taloa tarttisi tyhjentää, mutta 20 banaanilaatikollista on kuin Trumpin (muistatteko tyypin?) valeet yhdessä Fox Newsin haastattelussa: onhan niitä paljon, muttei tunnu vielä missään. Kirjoja, pelejä, soittimia, säkkituolia ja suppilautaa on jo kuskattu, mutta ei se kodissamme näy. Ehkä seuraavan sadan autollisen jälkeen kodissamme alkaa kaikua jo vähän enemmän. 

Talvirakentamista, saatana! Anteeksi kirosana, perkele!

“Engine fault”

Vinkki muille (tyhmille) rakentajille, joiden mielestä puinen tuulettuva alapohja on paras keksintö sitten kokaiinin. Miettikää loppuun asti. Me emme sitä tehneet. Naureskelimme muutamalle saamallemme mielestämme kalliille perustustarjoukselle. Noh, tähän kun laskee paalutuksen ja takan perustuksen ja kaksi timpuria jöllimässä pari viikkoa teippiä minihameen korkuisessa tilassa, niin aika kovat kustannukset tällekin tulee. Mutta hei, ei tule betonia! Laitetaan vielä eristeeksi nyhtökauraa, niin ensi vuonna hautakiveeni voi kaivertaa, että rakensi ideologisista syistä ja kuolinsyyksi sama. Jos teräspaaluille olisi laitettu ontelolaatat, niin sekä takan perustus että timpurien kyykkyhambo olisivat jääneet pois. Mutta hei, nää olisi pitänyt tietää. 

Seija Ala-Kautta meinasi tuoda yhden satsin kolmionmuotoisia laudanpätkiä saunapuiksi. Olivat kätevästi valmiina pahvilaatikossakin. Kysyttiin kuitenkin varmuudeksi. Tulevat ikkunoiden päälle. Ei poltettu.

“Kaksi timpuria jöllimässä pari viikkoa teippiä minihameen korkuisessa tilassa.”

Hyvää on sentään se, että alapohjan laudoista tulee niin paljon laudansilppua, että saunaa kehtaa lämmitellä sumeilematta muuttoon asti. Ja se muutto on niin pian, että en taaskaan halua ajatella asiaa enempää. 

“Ja voi jetin perse tätä lunta.”

Pakkasta - ja auto p**kana

Pardon my French, mutta niin se nyt vaan oli. Eeppisen akkusaagan piti olla hoidossa, mutta spoileri: ei selvinnyt. Akun vaihtaminen ei paljon auta, jos vika ei ole akussa. Olikin akkulaturissa.

Ajelin nimittäin rrrrrrrrrrrrrrrrranskalaisella rrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-autollamme tyytyväisenä töihin ja vähän ennen kuin aloin valmistautua parkkipaikalle kaartamiseen, kaiken maailman Edith Piafia alkoi taas sirkuttaa nestekidenäytölle. Pikkasen risoi aloittaa työpäivä. Onneksi olen alalla, jolla oman kyrsimyksensä voi kostaa itseään nuoremmille ja perustella sen jollain epämääräisellä.

Kuvassa demoni, joka piinaa ranskalaisia autoja.

“Akun vaihtaminen ei paljon auta, jos vika ei ole akussa.”

Auto jäi työpaikan pihaan seuraaviksi pariksi yöksi. Torstaina hurautimme sitten Salonkylän Fiuli ja Riisseli -yhtiön konsultin kanssa (kutsumme häntä jatkossa koodinimellä Mr. Mandocello) iltayhdeksän maissa työpaikalleni elvytyshommiin. Mukana oli törkeän pitkät jatkojohdot, jotka riittivät niinku sillai ihan todella just nippa nappa autolta työpaikan tuulikaapin pistorasiaan. 

Autonovet ihan jäässä. Akku jaksoi antaa sähkölukolle virtaa pari yritystä, sitten sekin hyytyi. Lukkosulaa tuuttiin. Ei auttanut. Ovet lukossa. Haimme naistenvessasta hiuskihartimen, jonka olemattomalla föönillä koetimme sulatella (lue, Mr. Mandocello koetti) oven tiivisteitä. Noup. 

Vielä viime yritys ihan manuaalisella avaimella. Ei. Ei. Eiku. Joo! Ovi aukesi. Sen myötä saatiin konepelti auki ja laturi sykkimään eloa akkuun. Leikki piti kuitenkin lopetella hieman ennen kymmentä, kun työpaikalla pamahtaa hälyt päälle, eikä huvittanut saada Falckin miehiä paikalle. Spoileri: Falckin miehet tulivat myöhemmin paikalle, tosin hieman eri syystä.

Kuvassa mielenmaisemani hyvänä päivänä. Kuva on vanha.

“Salonkylän Fiuli ja Riisseli”

Mr. Mandocello oli sitä mieltä, että akku oli saanut sen verran virtaa, että auto käyntiin ja ajoa kotia kohti. Hän hyppäsi omaan autoonsa, minä käynnistin omani. Pari sekuntia auton moottorin käytyä kilahti ruutuun

FAULT. BATTERY CHARGE

Ihasama, nyt mennään. Kötkytin pihasta ulos ja suuntasin kohti kotia. 50 metriä ajoa takana ja

AIRBAG TRES PASQUA

Mitä väliä. Antaa mennä. Seuraavat 50 metriä ja 

ABS NON FUNCTION

Big deal. We brake for nobody. 37 metriä ja 

LE MOTOR NE PAS BAISE TOI

Who cares. Je ne regrette rien, kuten Paula-Helena Tähkä laulaa. Sitten

JUMANKAARE JUU NÄÄS PÄIVÄÄ

ja ehkä vähän myös

HEI TONTTUOLETETUT HYPPIKÄÄ

Tiedotetta vilisi näytöllä kuin vegasilaisessa peliautomaatissa. Ei pysty. Olin ajanut alle puoli kilsaa ja kaikki vikakoodit oli jo viskottu ruutuun. Kurvasin päiväkodin parkkipaikalle, pysähdyin ja 

ELECTRONIC DEMOBILISATION

Ja auto teki saman mitä Ranskan armeija kesäkuussa 1940. 

Soitin Falckille (kuten aiemmin jo vihjasinkin). Sangen ystävällinen ihminen otti hinaustilauksen vastaan, totesi vakuutuksen olevan voimassa ja sovittiin käytännön järjestelyt. Le pasqua example de industrie des voitures de France jäi nököttämään kuin pulunkakka Sacre Coeurin portaisiin ja me suuntasimme kotiin. Oli muuten kylmä. 

Kuvassa toivonkipinä. Sammumaisillaan.

“ELECTRONIC DEMOBILISATION”

Tämän kaiken olisi toki voinut välttää sillä, että olisi suoraan soittanut Falckille ja tilannut hinauksen. Ilman jatkojohtoja, lukkosulaa tai hiuskiharrinta. Mutta olisiko meillä ollut yhtä hauskaa kuin nyt? Ei! Olisiko voinut olla vähemmän kylmä? Totta helevetissä!

Autoon vaihdettiin seuraavana päivänä akun laturi. Sen jälkeen se on toiminut jo useamman päivän. 

Tontilla on vielä kalliolaisyksiön vessan verran vapaata tilaa.

“Ilman jatkojohtoja, lukkosulaa tai hiuskiharrinta.”

Mutta koska saan suurimmat tulovirtani raksabloggauksesta enkä ranskalaisten autojen solvaamisesta, lienee paras päivittää kuulumiset tämän(kin) katastrofin osalta. Olihan sitä säätöä tällekin viikolle. Osittain siksi, että olen tyhmä, osittain taas siksi, että olen ääliö. 

Nimittäin samana torstaina, jonka iltana kävimme föönaamassa ranskalaista pökälettämme (le turde Francaise) pystyttäjä soitteli ja kertoi seuraavana aamuna tontille tulevan räystäänaluslautaa. Olimme koettaneet tehdä tälle matskulle tilaa pneumokokkiviruksen kokoiselle tontillemme vääntämällä lumitöitä, mutta pieni tontti ei kummemmin suurene, vaikka kuinka kolaisi peräsuoli pitkällä. 

Arvoisa lumi, jos nyt kuitenkin ulkona pysyisitte. 

“olen ääliö”

Pystyttäjän viesti kuitenkin oli, että maalaamattomat räystäänaluslaudat ovat suht haasteellisia maalattavia siististi sen jälkeen, kun ne on kiinnitetty. Siitäpä sain idean (tyhmän sellaisen, mutta hei, kaikkea ei voi vaatia), että pitäisikö laudat maalata viikonloppuna ennen kuin ne laitetaan kiinni. Siis -20 asteen pakkasessa ja pihalla. Hyvä idea!

Niin hyvä, että soitin maalifirmaan. Virtasen öljymaalilla voi maalata pakkasessa. Check. Kuivuminen nopeutuu lisäämällä kuiviketta maaliin. Sitä saisi Vantaalta. Check. Maalin toimitus onnistuisi heti perjantaina. Check. Maalaaminen pakkasessa lumihankien keskellä vie hengen ja / tai järjen. Check. 

Soittelin pystyttäjälle uudestaan ja esitin suunnitelmani tuhota mielenterveyteni ja perheemme harmonian rippeet. Suunnitelman kuultuaan pystyttäjä kehotti kuitenkin kysymään Eurohongalta, saisiko laudat valmiiksi pohjamaalattuina. 

Kysyin. 

Sai.

Check. 

Lautatoimitusta lykättiin siis viikolla ja laudat tulevat pohjamaalattuina. Ja isot pisteet Eurohongalle joustavuudesta: torstaina klo 16.13 saatiin vielä peruttua seuraavan aamun toimitus eikä minua edes haukuttu. Mitä nyt itseäni sätin siitä, että olin mennyt voittamaan uimakilpailun marraskuussa 1973. 

En arvannut, että raksaprojektiin kuuluu lapioida lunta ikkunoiden edestä. Ajattelin seurata edistymistä porealtaasta ja välillä kannustaa homma tekstarilla.

“Check.”

Mutta tämä lumen määrä. Jesus Maria Lopez de Santo Domingo con Sangre de Toro la Bamba Buenos Aires con Cojones! Sen kerran kun vielä tulee kunnon taikatalvi, se tulee silloin, kun pitäisi saada taloa pystyyn. Lumitöiden määrä viikossa alkaa olla lähellä viikoittaista työtuntimäärääni. Ja vaikka olenkin laiska, lähes kymmenen tuntia on silti ihan tarpeeksi. 

Ja rouva sieltä käyränkyläläisesta siltarummusta kysyy, miten muuten raksa edistyy. Kuulkaapa rouva hyvä, ei isosti. Törkeimpänä pakkasperjantaina pystyttäjät eivät raksalle tulleet, kuten eivät myöskään seuraavan viikon alkupäivinä. Uskon, että tähän on jokin muu syy kuin Tokmannilla jaettu ilmainen viina. Timpureiden kanssa saimme tehtyä lopullisen sopimuksen sisätöistä, joten siltä osin olen iloinen ja toiveikas. 

Sisäkuva tilanteesta, joka ei ole muuttunut pitkään aikaan. Outo valoilmiö johtuu pihalla palavasta rrrrrrrrrranskalaisesta rrrrrrrrrrrraksa-autosta.

“Jesus Maria Lopez de Santo Domingo con Sangre de Toro la Bamba Buenos Aires con Cojones!”

Näin paljon taas tuli kirjoitettua, vaikka asiasisältö olisi mahtunut yhteen tviittiin. On tää kyllä niin tätä. #patonkirektaalissa #blessed

Oma suosikkini tässä videossa tulee kohdassa 2:47.

“Pardon my French”

 

Lunta ovista - lunta ikkunoista

Voisiko joku muistuttaa niistä rakentajan talvieduista? Niitä oli siis, öö, ja sitten myös, hmmm, ja toki myös, totanoin. Tapaninpäivään saakka vihmoo vettä ja uuden vuoden jälkeen tupruaa lunta. Alkaa olla kyllä maanisdepressiivistä meininkiä: ensin masennutaan märästä ja sitten tuuperrutaan hankeen. Tai no, suomalainen sielunmaisema. Muistotilaisuudessa tarjotaan jäistä naurista. 

Kuluneen viikon teema on siis ollut lumi ja se, mitä kaikkea se on estänyt tekemästä tai mitä aivojen osia se on ketutustumakkeen räjähdettyä tuhonnut. 

Siispä: lumitöitä. Ja lumitöitä. Talon aluskate ei paljon auta, jos avoimista ikkunoista puhaltaa lunta läpi talon. Eikä kattoakaan laiteta kuntoon, jos aluskate on metrisen hangen peitossa. Tässä metri tarkoittaa alle puolta metriä, kuten Trumpillakin koko Amerikka tarkoittaa lippispäisiä natseja parittelemassa suistoalligaattorien kanssa.

Kuten kuvasta näkyy, lumikasa on isompi kuin talomme.

“Jäistä naurista”

Ikkunat, ihanaa!

Iso ilo olikin, että pystyttäjät olivat saaneet Pihlan ikkunat tiistaina paikoilleen. Ja koska kyseessä oli pyryisin päivä useampaan vuoteen (keskiviikoksi tosin luvattiin vielä pyllympää pyryä), olimme sangen iloisia ja helpottuneita nähdessämme, että talon sisällä ei ollutkaan laskettelukeskuksen verran hankea. Ja onhan se nyt kiva, että taas otettiin yksi näkyvä askel ja vieläpä ehkä eteenpäin. Ammattimiehille kiitos.

Ensimmäiset ikkunat liitävät ilmojen halki. Eivät olleet onneksi halki.

“Pystyttäjät olivat saaneet Pihlan ikkunat tiistaina paikoilleen.”

Koska tonttimme on pienempi kuin lumihiutaleen neljäs sakara, olemme olleet helisemässä sen suhteen, minne lumet voisi kipata. Kirvesvarren pitää olla tyhjänä, jotta pystyttäjien nosturiauto pääsee tontille ja kirvesvarren viereinen osuus on täynnä peltikatetta (se on muuten ollut tosi tarpeellinen siinä nämä kolme viikkoa), kaikenlaista lautaa ja muuta puuta. Sieltä kasojen väleistä on sitten koetettu rapsutella lumia muualle kuin suuhygienisti plakkia. Mutta kun kaikkialla muuallakin on lunta, niin minne lumi rapsutellaan?

Pieni hetkellinen helpotus saatiin, kun ikkunat nostettiin taloon sisälle. Se vapautti tontin pinta-alaa sen verran, että päästiin sysäämään lumia omistamaamme ojaan, siihen johon emme saa laskea vesiämme. Saadaankohan edes kipata lumia? Riskillä kuitenkin mentiin ja kolattiin sinne edes osa lumesta. Lapset tekivät itselleen kivan lumikuopan. Siinä voidaan sentään asua, jos talohommat menevät reisille. 

Odottelin kauhulla, rusahtaako ylärimaan. Ei rusahtanut. Upposi kuin Juhla-Mokka mummoon.

“Olemme olleet helisemässä sen suhteen, minne lumet voisi kipata.”

Maanantai kului tehdessä (kai ihan oikeasti edes vähän) hyödyllisiä raksahommia: aamusta tontille lumia putsailemaan ja katselemaan, miten ikkunat nousevat, sitten kestopuuta ja raksaroskaa kierrätysasemalle (20€) ja hain vielä 50 kiloa pellavarivettä ikkunoiden tilkintään. Ja sekä maanantai-  että tiistai-iltana puolitoista tuntia lumitöitä. 

Ebongo-elefantti oli jo pidemmän aikaa lisännyt kuitua mysliinsä.

“Lumitöitä”

Maanantai-ilta ja tiistaiaamu tarjosivatkin eeppisen jännitysnäytelmän rrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme kanssa. Koska kyseessä on merkittävä lisä kaikkiin pask mielenkiintoisiin hetkiin pask rakkaan raksa-automme seurassa, annamme tapahtumille otsikon

Eeppinen jännitysnäytelmä rrrrrrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme kanssa 

Tässä lähtötilanne. Kaikki vielä suht ok.

“pask”

Maanantai-iltana tontin lumityöt tehtyämme lähdimme kotiin. Käynnistimme pers raksa-automme ja elegantisti se huomautti kurkkuärrää sorautellen: 

FAULT. BATTERY CHARGE. 

Merde. Että akku pykii, sitä tuo vissiin tarkoittaa. 

Auto kuitenkin liikkui. Vähän matkan päästä runk automme vihjaisi viehkeästi kuin ilolintu pariisilaisessa yökerhossa:

AIRBAG NON FUNCTION.

Oui oui. Että airbag ei toimi. No pitää olla kolaroimatta tällä kilsan matkalla hirviin. 

Puoliso jarrutti, johon vit rakas automme hyräili Yves Montagnea siteeraten:

ABS NON FUNCTION. 

Merci, mon amour. Kukapa niitä lukkiutumattomia jarruja nyt kaipaakaan, kun on tiet täynnä lunta, näkyvyys huono ja liukkaat risteykset. 

Kuten näkyy, akun varoitusvalo palaa. Ei hyvä.

Pääsimme kotiin. Jätimme pers luottoratsumme yöksi lumisateeseen lepäilemään. Hieman pohditutti, miten aamulle luvatussa pyryssä tulisi hankkiutua töihin, kun etätyö ei ole vaihtoehto. Saikku toki toimii aina, vink vink.

Aamulla Seija Ala-Kautta kytki Marseljeesia vihellellen saatan laadukkaan raksa-automme lämmittimeen. Toivoimme, että patonkimme olisi yön aikana saanut pidettyä siestaa sen verran, että olisi unohtanut eilisen kuin Eurooppa Ranskan ydinkokeet Mururoalla. Ja Jacques Cousteaun märkä ja punainen pipo vieköön: sehän käynnistyi kuin keltaliivien mielenosoitukset, kun he eivät saaneetkaan ilmaista bensaa, vaikka he halusivat ilmaista bensaa. 

Nonni. Nyt palaa jo pneumaattisen tasauspuolankin jännitevalo.

Seija Ala-Kautta heitti minut töihin. Matka ei ollut kuin viisi kilometriä, mutta pyörätiet eivät varsinaisesti vetäneet puoleensa ihan samalla voimalla kuin Pigalle perjantai-iltana. Hyppäsin autosta ja Seija Ala-Kautta noudatti Salonkylän Fiuli ja Riisseli -konsulttiyhtiöltä saamaamme neuvoa ja suuntasi vaihdattamaan akkua alan liikkeeseen. Näin Seija jälkeenpäin kertoi:

Seijan ajettua reilun kilometrin työpaikaltani helveti kulkupeliimme syttyi varoitus

AIRBAG NON FUNCTION.

Voihan kehvatsu, ajatteli Seija. No, ei ole monta kilometriä jäljellä.

ABS NON FUNCTION.

Voi mavonsilimä, pohti Seija. Jaksa nyt vielä hetki, typer arvoisa automme.

LE TURVAVYÖ EST LE PASQUA.

Jaahans, huomasi Seija. Tätä ei ollutkaan eilen. Vielä parit liikennevalot ja sitten tämä romuk formulamme pääsee huoltoon.

TON CUL EST COMME CAFE AU LAIT.

Shit.

LES NORPPAS DANS LES PACOPUTCES.

Pliis, vielä yhdet liikennevalot.

Ja sitten syttyi argonerottimen hilalutkuttimen kipinävaihteen merkkivalo.

Eteen kaartoi Keski-Uudenmaan yhtyneiden liikenteessämatelijamummojen kiireetön kokoontumisajo. Mihinkäs tässä hoppu, valmiissa maailmassa. Uskokin on ollut mullissa ja puoli vuosisataa.

OLIS TÄSSÄ NYT VÄHÄN! Seija tuumi. Älä käytä tuulilasinpyyhkimiä, Seija muistutti itseään ja sammutti sisävalon, jotta virtaa riittäisi. Parkkipaikka häämötti.

NON, RIEN DE RIEN, NON JE NE REGRETTE RIEN.

Älä nyt saatana ala vielä veivata Édith Piafiakin, Seija karjaisi surke sitkeälle kuormajuhdallemme. 

Ja vihdoin, kaarros parkkipaikalle. Auto huoltopisteen eteen, jännäkakan karistelu lahkeeseen ja huoltomiehen puheille. Siihen alkuun ne perinteiset automiesten mielipiteet ranskalaisista autoista ja siitä, mikä tässä perkel vekkulissamme on vialla. 

Ei helevetti. Nyt palaa jo "Mutsis oli kun sua teki" -valokin.

Konepelti auki ja akkua vaihtamaan. Akku tosin sijaitsee takapenkin jalkatilassa. Ranskalaiset autot jne. Sen pois saadakseen pitää irrottaa etupenkki. Ja etupenkin kiinnitysruuvin avain löytyy takapaksin vasemmasta säilytyslokerosta. Takapaksin vasemmassa säilytyslokerossa oli kuitenkin vain puoliksi syöty aprikoosijugurtti ja vähän käytetty pessaari. Ranskalaiset autot jne. Jollain liekinheittimen momenttiavaimella penkki kuitenkin saatiin irti. 

Akkua ei. Huoltomies ei ohjekirjaa lukenut, koska ranskalaisten autojen ohjekirjat on ihan paskoja. Youtube-videolta kuitenkin selvisi, että tämänmallisen mulk ajoneuvon akussa on sivuissa kaksi nipsuliinia, joista napsaisemalla akku irtoaa. 

Ei ollut nipsuliineja. Ei napsaistu.

Tiedoksi, että kun tuo valo palaa, on paras joko poistua autosta tai laittaa raclettepannu valmiiksi.

Parhaimmillaan auton kimpussa paleli pari äijää ja Seija (aika äijä hänkin). Lumiaura ajoi sopivasti kinoksen pask automme eteen, joten kun auto päätettiin siirtää pikahuollosta pihalta sisään viereiseen korjaamoon, kunhan äijät ensin lapioivat kinoksen auton edestä pois. Sitten Seija koetti käynnistää auton. Se sanoi 

naks

samalla herkkyydellä kuin touloiselaisen kahvilan pöydässä baskeripäinen runoilija suutelee rakastettuaan.

Ja aina vaan uusia valoja. Tällä kertaa kyseessä oli joku ilmastointiin liittyvä juttu. Ehkä niinku ilmastointivalo.

Apuun tuli amerikanrauta ja hinausköysi (miten kuvaava vertauskuva myös poliittisesti). Ja näin rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrraksa-automme hinattiin tämänkin vuoden tammikuun alussa korjaamoon. Tällä kertaa ihan vain kyrvähtäneen akun takia ja kotikaupungissamme ja vain parikymmentä metriä. 

Akku vaihdettiin ja nyt vit saat perk helv sydänkäpysemme toimii taas ainakin parin chansonin ajan.

Historian siipien lätkyntää: ensimmäinen kuva ensimmäisen ja viimeisen rakennuttamamme talon  ikkunasta.

“Voisiko joku muistuttaa niistä rakentajan talvieduista?”