Vuosi asuttu - hattarabileet

Muutimme taloomme 7.11.2021. Talo ei ollut todellakaan valmis, mutta kun tilapäiskämppä meni alta, talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti. Nyt tuosta päivästä on jo vuosi. 

Tätä kirjoittaessani Seija Ala-Kautta lakaisee konfettia lattialta (hänen ideansa), poikani Nonstoppolos makaa kuumeessa olohuoneen sohvalla ja tyttäreni Perintörinsessa pölli iPadini omaan huoneeseensa. Arkea. Ja ihan hyvää sellaistahan tämä on ollut, vaikka talossa vetää jonkin verran, urakat ovat kesken ja usko useampaankin ammattilaiseen on mennyt. 

Hellantailaiset

Pudotin vielä asteella maalämpöpumpun lämpökäyrää. Piharakennus on nyt ehkä turhankin viileä, kun löylyvalmiin luovuttama lämpö ei enää rakennusta lämmitä. Talossa ollaan siinä ja siinä. Enemmän kuin varsinaista lämpötilaa murehdin vetoa: pohdin, ovatko pystyttäjät oikaisseet hirsien väliin ja hirsinurkkiin tulevan lampaanvillan kanssa, johtuuko veto siitä, että hirret eivät ole vielä ihan päässeet painumaan, vai onko tämä vain ns. ominaisuus. Asumismukavuus ei ole sinänsä mitenkään heikko, mutta toki kaikkien kivojen ylläreiden jälkeen sitä toivoisi, että jossain vaiheessa voisi jo huoahtaakin. 

Tarkimmat lukijat huomaavat, että tämä tuli on jo lähes vuoden vanhaa. Ei nykyään enää tehdä tuollaista tulta.

Hellaleivinuuni on joka tapauksessa oikea laitos oikealla paikalla. Koivuklapeja on siinä palanut lähes joka ilta ja vaikka edelleenkään emme ole sitä pizzauuniksi saaneet pöhötettyä, niin lämpöä hella ja piippu varaavat ihan mukavasti. Eivätkä ne liekit lasiluukustakaan ihan pahinta katsottavaa ole. Niitä tuijotellessa saattaa hetkeksi unohtaa, että kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Sähkönlaskun lasku

Kiuas napsahti pois päältä syyskuun viimeisenä päivänä. Syitä oli 49 per kilowattitunti. Lokakuun kulutuksen koetimme pudottaa yhtä alas kuin sähköyhtiöiden moraali, mutta ihan miinukselle ei sentään päästy. Ennätysvähän kuitenkin sähköä kulutimme, sitä kun meni lokakuussa hyvin tarkkaan 600 kWh. Aiemmalla sähkönhinnalla kuukauden sähkömme olisi siis maksanut reilut 60 euroa. Uljaalla uudella hinnalla maksamme 300 euroa. Ja tämä on toki vasta melko leudon lokakuun lasku. 

“Kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me.”

Meidänhän olisi mahdollista ottaa myös paikallissähkösopimus. Se pääsi jopa Hesarin uutisiin, ja jutussa annettiin ymmärtää sopimuksen olevan reilu paikallisille sähköyhtiön asiakkaille. Olen kuitenkin eri mieltä; sopimus on nimittäin kahden vuoden määräaikainen sopimus. Reiluuden sijaan kyse on enemmänkin bisneksen pukemisesta reiluuden kaapuun, jolloin ehkä sopimuksen alkupuolella sähköyhtiö myy sähköä plus-miinus-nolla-tyyppisellä diilillä, mutta sähkön (todennäköisesti) halventuessa saa määräaikaisuuden ansiosta omansa pois ja vähän päälle. 

Asiakas koki sähköyhtiön perustelut kahden vuoden määräaikaisesta sopimuksesta sekä reiluiksi että pyyteettömiksi.  

Reilu sopimus olisi mielestäni sellainen, jossa paikallisille asiakkaille tarjottaisiin niin edullista sähköä kuin mahdollista, eikä tavoiteltaisi voittoja (pitkällä) määräaikaisella sopimuksella. Mutta hei, multa ei kysytä, vaikka keski-ikäisenä valkoisena heterocismiehenä todellakin tiedän nämä(kin) jutut. 

Lasit läks

Meillä on Pihlan ikkunat. Osa laseista vaihdettiin myöhemmin antennilaseiksi, koska netti, wifi ja Maslow’n tarvehierarkia, joten pokia jäi meille roikkumaan tyhjän pantiksi. Kasvihuonetta ei juuri nyt nappaa lähteä tekemään, joten pokat menivät myyntiin. Jos niissä olisi ollut karmit, ne olisi varmaan tässä maailmantilanteessa haettu riemusta kiljuen, mutta ilman karmeja menekki oli jähmeämpää. 

Kyllä aika tavaran kaupittelee, sano entinen ukko, kun zombien nai.

Muutama poka haettiin jo pari kuukautta sitten jollekin autotallityömaalle, mutta silti niitä roikkui vielä katoksessamme yhdeksän. Vaan eipä roiku enää. Ne kun sattuivat olemaan sopivia johonkin lappeenrantalaiseen projektiin, joten työmaan virolainen timpuri kävi ne hakemassa menomatkallaan. Oli hauska kuulla pitkästä aikaa virotwistillä puhuttua suomea ja muistella työmaamme pelastajia, omia timpureitamme. 

Ja saatiin jopa vähän rahaa. 

Pakollinen hatartamispäivitys

Katsokaas pienet knöödelisieraimet kun sedällä on välillä pakkomielteitä, -liikkeitä ja -hoitoja. Viime aikoina ne ovat liittyneet hatartamiseen. Kun aiemmassa postauksessani pohdin hattaraterminologiaa, tuntematon kommentoija analysoi ja avasi oivallisesti sen eri aspekteja. Tässäpä hänen (kiitos, kuka lienetkin) oiva kommenttinsa:

“ - Hatraaminen: Kuvaa jenkkifutiksen pelinrakentajan kroppaa. Pelinrakentajahan taitaa usein huutaa pelissä ”Hat, hat”!

- Hattaraaminen: Henkilö, joka ovat osallistunut 23 makusokerikilon nauttimiseen, on ruumiinrakenteeltaan hattaraaminen.

- Hattaroitseminen: Hattaranteon yhteydessä tapahtuva haparointi.

- Hatartelu: Hattarahötöllä askartelu.

- Hattarismi: Hattarantekijöiden uskonlahko.

- Hatruu: Kun ihminen sortuu tilaamaan 23 kg makusokereita, iskee häneen hatruu.

- Hatraus: Kuvastaa sitä morkkista, joka iskee sillä hetkellä, kun tilaus 23 kg:sta makusokereita on lähetetty.

- Hattarointi: Kun ei osaa päättää, minkä makuista hattaraa tekisi.

Eli paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”

Ja niinhän siinä tosiaan kävi, että minuu iski hatruu ja perään ehkä pieni hatraus. Sokerit tulivat Puolasta reipasta kyytiä ja olihan niitä melkoisesti:

Piparinmakuinen sokeri oli loppu ja viskinmakuista en tilannut. Tyhmä minä!

Hattaroinniksi meni, mutta pikkuhiljaa hattaroitsemisen ja hatartelun seurauksena harras hattaristiperheemme alkoi hallita hatartamisen jalon taidon. 

“Paras termi hattaran tekemiselle täytyy olla Hatartaminen.”

Keikkaakin pukkasi ja pääsin hatartajana tositoimiin, kun myimme Perintörinsessan luokan buffetissa hattaraa niin maan hatvetisti. Koska hattara on kevyttä ja tahmeaa sokeria, se myös leijailee melko leppoisasti, joten vähitellen kuulemma koulullla tuoksui hattara monen käytävänkin päässä. Olin hulluna hattarahemmona myös tämän sokerihötön peitossa: viiksissä, parrassa, tukassa ja käsissä oli halloweenin kunniaksi hämähäkinverkkoa muistuttavaa höttöä. Perintörinsessa oli huikean reipas apuri: hän rahasti, annosteli sokeria ja toimi jopa palovaroittimena, jos sokeri alkoi kuumeta koneessa liikaa. 

Perintörinsessa oli pukeutunut minioniksi. Koska tein hattaraa lapsille, minäkin olin pukeutunut.

Jonkinlaista taikaa tuossa tuhnussa kuitenkin on, sillä nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä. Ensimmäinen pikkutyttö alkoi huutaa jo pihassa “hattaraa, hattaraa”, kun vasta työnsin hattarakärryä koulun aulaan. 

“Nyrpeämmänkin yläkoululaisen ilme kirkastui, kun sai höttötöttörön kätösiinsä.”

Sokeria meni reilut pari kiloa kahdessa tunnissa, joten tämä oli erinomainen treeni tulevia koitoksia silmällä pitäen. Eikä tullut edes palohälytystä. 

Kolme vuotta sitten

Talomme piirros kelpasi rakennusvalvonnalle. Ei ihan ekalla yrittämällä mennyt läpi. Miksi, lue täältä.

Kaksi vuotta sitten

Teräspilarit, joille talomme pystytettiin meinattiin rälläköidä 30 senttiä liian lyhyiksi. Miksi, lue täältä.

Vuosi sitten

Kuten tuossa postauksen alussa keuhkosinkin: me muutimme kotiimme. Mutta koska kukaan ei ole koskaan missään muuttanut yhtä paljon kuin me, niin eihän meille nyt muuttotarkastusta silloin järjestynyt, kun oli tarkoitus. 

Tämäkin on vanha kuva. Mikä siinä on, kun ei sen vertaa jaksa, että ottaisi uusia kuvia? Taitaa olla laiska paska tämä bloginpitäjä.

Ai niin. Hattaroista vielä: olen pohtinut firmankin perustamista. Voisin brändätä itseni kiltiksi perheenisäksi, joka myy hattaraa. Firman nimeksi ajattelin antaa Sugardaddy.

“Talosta tuli koti - keskeneräinen mutta koti.”

Liuskekiviä - ja lisähöttöä

Joskus alussa on orastava haave. Siitä kasvaa toive. Sitten se realisoituu tavoitteesta teoiksi. Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!

Viime postauksessa kerroin hankkineeni hattarakoneen ja Tallinnasta mukaan tarttui mansikan-, vadelman-, jäätelön-, omenan-, banaanin- ja vesimelonin makuiset hattarasokerit. Voi nuorta ja vaatimatonta minua tuossa rinnakkaistodellisuudessa. Kävi nimittäin niin, että laitoinpa Euroopan suunnalta tilaukseen 23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita. Ja mä sanon nyt mun maut:

• sitruuna virsta vielä
• kiivi (ei liuske-)
• abbelsiini (abbedissan lempihedelmä)
• trooppiset hetelmät (peruna, lanttu ja näätä)
• kaffi
• pitahaja (kavereiden kesken lohikärmeshedelmä)
• kaktus 
• bananananaa
• piärynä
• mansukka
• vittulisvattulis
• kokis 
• jäzkilö
• vanilja (kinkymmille on kakkosvaihtoehtona kaktus)
• ombu
• mojito 
• hubbabubba diibadaaba barbapapa
• tsuklaa
• arbuusi eli muhkea melóna
• mustaheruttaja
• punainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
• keltainen sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
• vihreä sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
• oranssi sokeri joka maistuu valkoiselta sokerilta
• Pate Mustajärven nahkahousujen sisäpuoli festarikeikan jälkeen

Vastasin tohon ihan läpällä, että "grwstnizg brjas blabnottgiwja". Ne tietää ketkä tietää.

Niukastihan tuossa on, mutta jos nyt pari viikkoa 23 kilolla pärjäisi. Ennen joulua pitää varmaan tilata lisää. Jos ei muuta, niin pallolaajennus ja/tai arkku. Esperi Caresta saa halvalla kätevän kokonaispaketin, jossa on korona, hautakivi ja johtajan bonukset kaikki samassa ysköksessä.

“23 (kaksikymmentäkolme!?!) kiloa sokereita.”

Ehkä hieman jännittää, menivätkö rahani perille, kun tilausvahvistus tuli meiliin puolaksi. Mutta oletan, että “ksldwatrsn btrbitsjkwa nze brgstwowa” tarkoittaa, että homma on ok. Ja hei, tonni sinne tai tänne. 

Harras harrastajahatartaja hatartaa. Makuna joko güava-pähkylä tai schukka-schusihucca.

Veljeni poikansa kera oli kanssamme viettämässä syyslomaa, joten parina iltana vedettiin sokeripöhnät. Pari asteen lämmössä terassilla syntyi erinäisiä höpötöttöröitä. Joku taika tuossa hötössä kyllä on. Mutta mikä olisi paras termi hattaran tekemiselle? Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu? Jos oltaisiin Instagramin puolella, kysyisin, että mitä sä oot mieltä.

Liuskeet himassa

Poikani Nonstoppolos oli viikonlopun Virossa, ei hattarasokeria hakemassa, vaan lintuja bongaamassa. Siispä vanha ja raihnainen isäpappa haki omine nokkineen, polvineen ja selkineen loput liuskekivet. Nopeasti kävi selväksi, että yhdellä kärryllisellä kivet eivät edelleenkään pihaamme siirry, mutta että toisaalta kahdella kuormalla ei pitäisi olla ongelmaa. Lähes yhtä nopeasti kävi selväksi, että taannoin Nonstoppolosin kanssa yksi plus yksi oli enemmän kuin kaksi. 

Kivigiffi on kivempi ja kovempi kuin kivakaan kuva kovista kivistä.

Aika vanhalla rutiinilla kivet kuitenkin kärryyn siirtyivät, kun pahimmat siirtolohkareet oli muutenkin siirretty jo aiemmalla keikalla. Ikävä kyllä tuli Nonstoppolosia ja tämän nuorta voimaa. Seuraavana päivänä lihakset taas muistuttivat ensinnäkin olemassaolostaan ja toisekseen viettämästään vapaajaksosta, eli lähinnä viimeisestä kahdesta vuosikymmenestä. 

“Hattaroitseminen? Hatraaminen? Hattarointi? Hatartelu? Hattarismi? Hattaraaminen? Hatraus? Hatartaminen? Hatruu?”

Savua putkeen

Sauna on edelleen kylmänä. En tiedä, kuinka kauan, mutta tuskaahan tämä on. Ihan varmuuden vuoksi kävin hakemassa Sipoosta pari metrin pätkää saunankiukaan savuputkea, jos vaikka jonkinlaista tilapäissaunaa saisimme kyhäiltyä. Muuten sen suurempia hankintoja ei ole tullut tehtyä. Lähinnä olen keskittynyt murehtimaan öisin välillä 3.14 - 4.57. Hyvin olen siinä onnistunutkin. 

Vähän pelottaa, että jos savu menee putkeen yhtä hyvin kuin koko projektimme, niin tulemme nauttimaan saunassa täyttä häkää.

Kolme vuotta sitten

Opiskelimme hirsihommia, eli kutsuimme itsemme juomaan kaffea pariin massiivihirsitaloon. Talot olivat hienoja, isännät ja emännät mukavia ja tietoa kokemuksista karttui. Selvisi myös, että Forssassa on lounaalla lihaa, salaattina lihaa ja lihana lihanaa lihaa.

“Lihana lihanaa lihaa.”

Kaksi vuotta sitten 

Blogini (molemmat) lukijat olivat puhkuneet luovuuden ahjooni sen verran motivaation happea, että olin päässyt verbaalisessa narsisismissani ensimmäiseen sataan postaukseen.  

Vuosi sitten

Postauksen ensimmäinen lause tiivistää aika hyvin, kuinka suurella sydämellä tätä projektia on viety eteenpäin. Lause kuuluu: “Meidänpäs lattialämmitysputkeen lyötiin kesällä naula, eikä ketään kiinnostanut.”

Hyvät uutiset: naula on edelleen tallella, niin hyvin se saatiin putkeen lyötyä kiinni. Onneksi yläpohjankin kautta vedetty syöttöputki on ainakin ensimmäisen vuoden toiminut ongelmitta. 

Ihan tässä tulee mieleen sellainenkin ajatus, että tuskinpa tässä maailmassa kukaan koskaan missään on kärsinyt tai ostanut hattarasokeria yhtä paljon kuin me.

“Ja huppista saatana, nythän meillä onkin pakkomielle!”

Hattara - tosiäijän herkku

Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus. Koska olo on ollut suurimman osan aikaa kuin lämpöisillä pilvillä tanssisi, olen pohtinut, mikä herkku symboloisi tätä tunnetta parhaiten. Ja nyt tiedän: hattara.

Kyllä. Se ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa, joka ensin on hetken suussa ja sitten ei enää. Juuri kun kuvittelet puraisevasi sitä, se onkin enää makea häivähdys kielen päällä.

“Ylihinnoiteltu sokerifluffaflöffa”

Sieltä Kuusamon kunnankääpientunnistaja Kuppamulkkersson kyselee, miksi kaltaiseni proteiinia lihasmassaksi muuttava ja karhuja paljain käsin tappava alfaturo nyt hattarasta (iik, hiilareita!) vaahtoaa? No siksi, että tämä turo meni ja osti - rumpujen pärinää - hattarakoneen. Eikä mitään metroseksuaalien suosimaa hattarakoneen light-versiota / irvikuvaa, jolla jossain ipa-maisteluillassa kiepautetaan pari napanöyhdän kokoista nekkua vartissa. Ei! Ostin ammattivehkeen, jolla saadaan vartissa rykmentillinen erityislapsia vielä erityisemmiksi, kun hommaan lisätään sokerihumala. 

Tämä on KONE, Pohjois-Amerikassa tehty sellainen. Jos se voisi toimia dieselillä ja rakastella telaketjuila, se toimisi dieselillä ja rakastelisi telaketjuilla. 

Kato nyt: 780 hevosvoimaa ja oma ydinreaktori.

Ja että siis miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että olen pidempään ajatellut, että hattarakone olisi kiva ja nyt sellainen tuli vastaan sopuhintaan. Sopuhinta on siis kymmenen kertaa enemmän kuin millä Torissa myydään niitä hattarakoneita, jotka siirtyvät parin käyttökerran jälkeen keittiön alakaappiin pitämään seuraa jäätelökoneelle ja kuivuneelle anopille. Mutta jollen vielä maininnut, niin tämä onkin KONE. 

Prosessi oli suhteellisen lineaarinen: bongasin koneen Torista ja sovin kaupat seuraavalle päivälle. Jo ennen kuin olin koneen - tai siis KONEEN - saanut käsiini, olin opiskellut hattarantekoa YouTube-videoiden avustuksella. Väitöskirjan tutkimussuunnitelmakin alkoi olla aiheesta hahmoteltuna. Pilvenhahtuvain kaltaiset sokericumulukset lipuivat silmissäni ja tikkuni tökki vaaleanpunaista makeaa herkkua kuin räppäri bändäriä backstageen backstagella. Jossain vaiheessa ehdin myös pohtia, olenko idiootti, mutta koetin vältellä vastausta.

Kuollut asiakas paras asiakas sano kärpänen kun hattarakoneeseen kuoli (vasemmassa reunassa).

Saatoin mennä asioiden edelle, kun vasta kaupoista sovittuani laitoin Tallinnasta tilaukseen erimakuisia hattarasokereita. Olimme nimittäin menossa tyttäreni Perintörinsessan kanssa viikonlopuksi kyseiseen kaupunkiin. Sokerikaupan kommunikointi ja asiakaspalvelu olivat kyllä erinomaisella tasolla: tilaukseni nimittäin luvattiin toimittaa hotellimme respaan minua odottamaan.

Tallinnaan tasaisesti

Lähdetään vaikka siitä, että puolet matkasta piti puristaa bärssellä, jottei M/S Finlandia olisi kaatunut. Se oli pienestä kiinni, mutta yhdistelmä jalan painamista lattiaan ja pakaranhallintaa piti laivamme pinnalla. Hieman lohdutti, kun laivan kaupassa kassahenkilö kuvaili keliä termillä “perussyksy”. Meistä se oli kyllä pari piirua maailmanlopun suuntaan. 

Perintöikkunarinsessa

Kävin eKr. eli ennen koronaa vuorokesinä kummankin lapseni kanssa Tallinnassa niin, että minulla oli polkupyörä mukana ja lapsi istui tarakalla - tai jopparilla kuten Pohojammaalla tavatahan sanua. Nyt noita könttejä ei enää tarakalla raijata, joten isällä ja tyttärellä oli omat jalgrattaat. Ratkaisu oli erinomainen: vaikka matkat eivät sinänsä hillittömiä olisikaan, pyörillä pääsimme niiiiiiiin paljon näppärämmin paikasta toiseen kuin kävellen / riksalla. 

Tallinnalainen pissauuni.

Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä menivät leppoisasti: söimme erinomaisista erinomaisinta pizzaa (ja ekana iltana nautimme paikallisia herkkuja pienessä tunnelmallisessa ravintolassa nimeltä Burger King). Teimme pikavisiitin VR-lasien ihmeelliseen maailmaan Protossa, jossa meillä oli aikaa vain tunti, kun paikka menikin yllättäen kiinni klo 14 eikä klo 18 kuten tavallisesti. Ja saimme ne sokerit:

Juhlin sokerien saamista laittamalla tuplasatsin huulikiiltoa.

Alfauros minussa karjui riemuaan, kun kaivoimme paketista vadelman-, mansikan-, omenan-, vesimelonin-, banaanin- ja jäätelönmakuiset pönikät hattarasokeria. Taivutin silkasta ilosta pari putkea mutkalle ja suihkutin Axea nivusiini.

“Puolet matkasta piti puristaa bärssellä.”

Paluumatka oli onneksi tasainen kuin mieli riittävän vahvoilla psyykenlääkkeillä. Kotosalla pääsimme sitten testaamaan maailmanluokan makuja. Korkeimmalle raadin arvioissa nousivat omena, meloni ja banaani. Jäätelö oli vähän liikaa kuin halpakopio Lidlin suklaabanaanien täytteestä. Vadelma ja mansikka olivat, no vadelmaa ja mansikkaa. 

Tytär ihmetteli, kun hattarasta tuli paha olo jo ennen kuin oli edes sitä syönyt.

Pohdinnassa on, jätänkö pikkuhiljaa päivätyöni ja bloggaamisen, koska hattarabisnes on tulevaisuuden ala ja tulee tuottamaan aivan jäätävästi. Suunnitelmissa on muun muassa pekoninmakuista hattaraa persujen puoluekokoukseen, lepakonmakuista hattaraa Tuska-festareille, energiajuoman makuista hattaraa mopomiitteihin, hampunmakuista hattaraa Hörhölän hippipippaloihin ja punamullan makuista hattaraa Perskurkkanalan perinnefestivaaleille. Tuotekehittely on alkanut. Coming to hygieniapassi near you.

Palataan loppuun pilvenreunalta vielä muistojen bulevardille. Siispä:

3 vuotta sitten

Kerroimme lapsillemme, että kotimme katoaa maailmankartalta ja alamme rakentaa uutta taloa. Ja vituiksihan se meni.  

2 vuotta sitten

Paalutuksen jälkeen näytti olleen vähän tyhjäkäyntiä päätellen siitä, että pohdin sieluni myymistä ja kaupallisia yhteistöitä. Olinpa nuorena hulvattoman hauska veikkonen. Nyt olen enää sieluton kääpä. 

Koska olen pikkuhiljaa liukumassa sisustusbloggariksi, laitetaan tähän Tallinnan Kaubamajan näkemys boho-bumbelista.

Vuosi sitten

IV-pellehermannit olivat asennelleet kattotötteröihin letkupötkylöitä mitä energiajuomalla lutraamiseltaan ehtivät. Lattiaa rouhittiin hiottiin sekä vahattiin, keittiötä kahattiin (rimmasi paremmin) - tosin päin helevettiä. Vastaava mestari ajoi peurakolarin. Peura kuoli, vastaava mestari vähemmän. 

Näköjään aika paljon talossa pörhellettiin: oli laatoitusta, lamppujen, astianpesukoneen, työtason ja liesituulettimen hankintaa ja mädäntyneen peuranperseen näköisten pistorasioiden asentelua. Ja kappas, tuolloinkin masensi. Lähinnä kaikki. 

“Tämä raksaproggishan on ollut kaikin puolin leppeä ja suorastaan hoivaava kokemus”