Timpurien comeback - tahroja lattialla

Tässä projetissa on voinut luottaa kahteen asiaan: siihen ettei mihinkään voi luottaa ja että timpureihin voi luottaa.

Tosin jos sitä käännettä parempaan fiilisten suhteen on odotellut, niin eipä se sieltä ole ainakaan vielä tullut. Kuvaava oli keskustelu (minua fiksumman) työkaverini kanssa, joka on ottanut (minua fiksummin) muuttovalmiimman talon. Silti ajatukset ja tunteet projektin kuluessa ovat ihan yksi yhteen: kaikki on tahmeaa, vaikeaa ja kaikki pitää varmistaa. Iloa talon edistymisestä eikä uuden kodin valmistumisesta ei ole ja huolestuttaa, löytyykökään sitä. Työkaverini Mandi (nimi muutettu) aprikoi, osasiko selittää asian ymmärrettävästi. No perkele osasi. Täydellisesti.

Iloa kuitenkin tuotti timpurien - niiden, jotka eivät ole lähteneet, rähisseet, ylilaskuttaneet, lintsanneet, uhkailleet tai sössineet - paluu. Vaikka pilariperustuksemme sortuisikin, niin näihin miehiin on voinut luottaa. Olemme parhaamme mukaan koettaneet kiikuttaa tontille kahvia ja pullaa ja jopa maksaneet laskut pitääksemme heidät hyvällä tuulella ja motivaationsyrjässä. Silti sen verran herkillä tässä ollaan, että joka kerran, kun timpuri soittaa, pelkään heidän ottavan loparit. Viimeisin soitto koski sitä, että saunan lattiaan pitää hakea lisää Vetonitia. Timpuri saattoi hieman ihmetellä, kun aloin nyyhkyttää hänen sanottuaan “kuule, nyt on loppu…”.

Naapuri (ei se tärähtänyt örkki vaan se ihan kiva) ehti muutaman kerran tiedustella, milloin seinältämme puretaan telineet.

Pystyttäjien seuraajien kanssa homma ei päättynyt yhtä kivasti: homma jäi kesken ja päädyimme jatkamaan hommia kahden timpurin kanssa. Toinen näistä vakuutti osaamisellaan harvalaudoituksen kanssa, joten toivomme, että osaamista, kokemusta ja näkemystä on muuhunkin. Tarttisi nääs saada lasikaiteille tolpat ja loput portaat. Ja terassien puukaiteet. Ja piharakennuksen terassi. Ja loput vuorilaudat. Ja terapiaa. Ja pian. Ja. Ja. Ja.

“Iloa talon edistymisestä eikä uuden kodin valmistumisesta ei ole ja huolestuttaa, löytyykökään sitä.”

Entiset pystyttäjätkin kivana ylläripyllärinä tupsahtivat tontille hakemaan telineensä pois. Olihan niistä hyötyä esimerkiksi räystäänalusten maalaamisessa. Ikävä maku jäi sopimuksen purkamisesta, etenkin kun heidän seuraajiensakaan kanssa homma ei mennyt ihan valssin tahtiin. Tämä itsensä syyttäminen jatkuvista vääristä valinnoista on ollut ehkä koko proggiksen rankimpia juttuja. Aina kun tekee ratkaisun, siitä rangaistaan. 

Onhan se hirsiseinä ruma, kun ei ole rakennustelineitä sulostuttamassa.

Jos nyt ihan väkisin koetan repiä tästä jotain positiivista, niin listataan nyt, mitä (hyvää) viime aikoina on tapahtunut:

öö

no siis

tota

no esimerkiksi

tiäkkö

Leikki sikseen ja kädet pois konehuoneesta. Olemme Seija Ala-Kauttan kanssa maalanneet sisäkattoja toistamiseen. Ensimmäinen kertahan paneelit maalattiin ennen asennusta, mutta vaikka salaa toivoinkin maalausjäljen olevan peittävää jo yhdellä kerralla, se oli sitä yhtä paljon kuin minä olen kaikkeen rauhallisesti suhtautuva rakennusalan ammattilainen. Siispä pensseli jatkovarteen, niska kenoon ja tuntejatuntejatunteja hinkuttamista epäergonomisessa asennossa. Vielä ei ole lattialautoja, joten pilkkukuume on tarttunut harvalaudoitukseen ja lämmönluovutuslevyihin. Ja hiuksiin, käsiin, rintakehään. Löytyipä paneelimaalin tahra jopa vasemmasta munuaisestani. 

Seija sutii, Nonstoppolos nousussa.

Perintörinsessa jättää jälkensä.

Koetimme kompensoida seinien suojaamattomuutta omalla huolellisuudellamme, mutta muutama tahra hirsiseiniinkin saatiin. Ihan sama. Tahrat saavat luvan edustaa Chalk Paint Riviera Maison Rustic Chic Hampton Casual Style -tyyppistä sisustusta. Jonnekin kuntouttavaan päivätoimintaan päädyn muutenkin hiplaamaan makrameeta pakkausnarusta.

Ajattelin luoda itsestäni ihmisläheisemmän kuvan. Siksi tässä kuva nenästäni, jossa on joko kokaiinia tai maalia. En muista.

Toistaiseksi on vedetty olohuoneen, keittiön ja makkarimme katot. Jäljellä on vielä lasten makkarit, vessa, kodinhoitohuone, eteinen, vierashuone, piharakennus, Papua Uusi-Guinea ja Brexit-sopimus. Vedetään ensin isommat, niin homma tuntuu ainakin ajatuksen tasolla pienenevän. 

“Makrameeta pakkausnarusta”

Timpurit ovat tehneet väliseiniä, villottaneet ne ja valaneet piharakennuksen märkätiloja. Eivätpä he nyt tällä kiepillä ole olleetkaan vasta kuin neljä päivää tämän blogosfääriä järisyttävän postauksen kirjoitushetkellä. 

Tarvitseeko sitä 180 neliötä? Tässä 50 neliön kerrostalokaksiossakin pärjää, kunhan lapset huumataan pädillä, telkkarilla tai kännykällä.

Vinguin muuten pahaa mieltäni Junniselle (nimi muutettu), jonka työmaalla timpurimme olivat ennen meitä. Siinähän nyt ei ole mitään uutta, että vingun pahaa oloani. Olen tälläkin viikolla uhriutunut ainakin kirjaston tädille, kaupan heviosaston hyllyttäjälle, Tussulanlärven viikkosanomien tekstaripalstalla sekä mäkkärin drive-in tilauskaiuttimeen. 

Viime viikollahan siis se leppoisa naapurimjölkvist soitti ja halusi tietää, minkä värinen talostamme tulee. Kun vastasin, että talostamme tulee punavalkoinen, naapurin ukkeli vastasi välittömästi “ei saatana”. 

Mietimme, mikä olisi ollut oikea väri. Junninen veikkasi, että naapurin vastaus olisi ollut sama, vaikka olisin vastannut “kahdeksan”. 

Tässähän muuten olisikin mainio uusi sävy Tikkurilan värikarttaan: Ei saatana. Vesiohenteinen, täyskiiltävä ulkomaali kaikkeen puolihimmeän naapurin ärsyttämiseen.

“Ei saatana!”