Surun 5 vaihetta - lapset ja tieto uudesta kodista

Kun olin nuoremman lapseni ikäinen, olin asunut isäni töiden vuoksi jo neljässä kaupungissa eri puolilla Suomea. Viimeisimmässä kotikaupungissanikin olin muuttanut kaupungin toiselta laidalta toiselle.

Omat lapseni ovat koko elämänsä aikana muuttaneet yläkerran pienemmästä makkarista isompaan. Ja sänkyä on siirretty kerran huoneen sisällä.

Tämän vuoksi ajatus siitä, että lastemme syntymäkoti revitään tältä planeetalta on aiheuttanut meissä vanhemmissa melkoisesti surua ja stressiä. Lisää stressiä aiheutti tieto siitä, että jossain vaiheessa meidän on kerrottava lapsillemme asiasta. Olemme itse tätä asiaa prosessoineet jo yli kaksi vuotta, mutta olemme halunneet säästää lapsia epävarmuudelta niin kauan, kun asiat ovat vaiheessa ja epäselviä.

No, asiat ovat vaiheessa ja epäselviä edelleen, mutta talosuunnitelmat ovat edenneet tänä syksynä sen verran pitkälle, että eräänä iltana päätimme kertoa asiasta. Nostimme siis kissan pöydälle, joskin se kissa oli kyllä tässä tapauksessa pikemminkin raivotautinen tiikeri.

Kuvassa raivotautinen tiikeri

Surun viisi vaihetta tuli kyllä käytyä läpi hämmentävällä tarkkuudella:

Vanhemmat: “Te lapset ootte varmaan huomanneet, että me vanhemmat ollaan viime aikoina puhuttu aika paljon taloista. Se johtuu siitä, että me ollaan saatu kiva tontti ja ajateltiin, että me voitaisiin rakentaa uusi talo.”

1. Kieltäminen

Tytär: “Mä en muuta!” ja ryntää itkien toisen huoneen sohvalle makaamaan

2. Viha

Poika heittelee pehmoleluja ja pärisyttää sylkeä vanhempia päin

Koetamme selittää, miksi olimme ratkaisuun päätyneet (“kun nykyiselle asuinalueellemme tulee naapuritonteille kerrostaloja”), mutta lapset ovat aivan murheen murtamia. Meiltäkin tulee itku siinä vaiheessa, kun poikamme kysyy, onko siellä omenapuita.

Vahvaa symboliikkaa. Siis tosi vahvaa.

3. Kaupankäynti

Poikamme haluaisi lohdutukseksi muovisen leikkuupuimurin ja / tai katsoa kännykältä videoita. Emme myönny.

4. Masennus

Koetamme kertoa millaista taloa olemme suunnitelleet, mutta poikamme vaati, että talon pitää olla täsmälleen samanlainen kuin nykyinen kotimme (“Sinne pitää tulla samanlainen puu, samanlainen maja, samanlainen terassi ja samanlainen tramppa”). Iso pettymys on, että uuteen taloon ei tule yläkertaa eikä kellaria. Etenkin yläkerran puuttuminen vaivaa poikaamme. Hän toistelee sitä vielä yölläkin herätessään. Ja aamulla. Tyttäremme toipuu järkytyksestä nopeammin.

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt' Google Maps hirsitalohon vie"

5. Hyväksyminen

Lähdemme lopulta keskustaan kahville. Poikamme alkaa vähitellen toeta ja tyttäremme on jo asian suhteen suht ok. Poika ilmoittaa haluavansa tehdä sitten kaikki maatyöt kaivurilla. Ja nosturilla. Mieliala alkaa nousta cookien, juustohampurilaisen ja jättikorvapuustin ansiosta.

Lapset pyytävät päästä katsomaan tonttia, vaikka aiemmin olivatkin kieltäytyneet sinne lähdöstä. Käymme ilta-ajelulla. Tytär haluaisi jäädä autoon, mutta suostuu lopulta mukaan. Rämmimme rämeikössämme ja kerromme, mitä tulisi minnekin. Poikamme ei tykkää metsästäkään, kun siellä on niin korkeita puita. Lasten kannalta kivaa on, että kummankin pari kaveria asuu ihan nurkan takana.

Illalla lasten nukahdettua on aivan hakattu olo. Lasten ensireaktio oli juuri niin voimakas kuin olimme pelänneetkin. Olemme kuitenkin helpottuneita, että raivo laantui melko nopeasti kiinnostukseksi. Nyt taloasioista voi puhua suomeksi - tähän asti on käytetty englantia tai ruotsia.

Koko prosessi otti sen verran syvältä sydämestä, että ihan poraa tarvittiin.

Olimme etukäteen miettineet, millä argumenteilla myisimme uutta kotia lapsillemme. Työkoneisiin hurahtaneelle pojallemme kerroimme, että saatamme tarvita hänen apuaan maatyö- ja raksahommissa. Tyttärellemme taas lupasimme oman huoneen, jota hän on kovasti kaipaillut. Lisäksi olin jo pidemmän aikaa ihaillut hirsitaloja ja sivulauseessa kehunut, miten kivoja ja hyviä ne ovat. Tämä ujutus ei tosin mennyt ihan niin huomaamatta läpi kuin olin kuvitellut, vaan sain kuulla tyttäreltäni suht taajaan leukailua asiasta (“aina sä puhut niistä hirsitaloista”).

Jatkan saman teeman parissa seuraavassakin postauksessani, sillä surun viimeinen vaihe on...

6. Bloggaaminen

Ja palkinnon vuoden syvällisimmästä kuvasta saa... joku muu!