Alkuhaaveet - ja loppurealismi

Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme. Taustalla painoi murhe vanhasta kodista lähtemisestä, toisaalla orasti toivo ehkä mahdollisesti ihan kivasta uudesta kodista. 

Spoileri: ihan kiva tästä tuli. Mutta paljon muuttui matkalla. Osa haaveista kaatui, osa kaadettiin, osa oli ihan paskoja ideoita ja osa ihan paskoista ideoista on nyt meidän talossamme. Esitelläänpä siis väliotsikoissa pikkuidioottien haavekuvat ja kerrotaan perään, miten kävi.

Käytetään osia vanhasta talostamme

Rakas revitty rintsikkamme. Lasten syntymäkoti, johon suhtauduimme suurella tunteella ja jonka purkua murehdimme vielä silloinkin, kun taskut tursuivat kahisevaa, josta rakas kotikaupunkimme niisti tuhdin tukun. Se oli asumisen standardi; viihtyisä, vähän rispaantunut koti, josta listat revittiin lattiarempan tieltä vuonna 2007 ja onneksi niitä ei turhaan laitettu takaisin, kun talo kuitenkin purettiin jo vuonna 2021. 

Ahdistava kuva ihmisistä epäluonnollisessa ympäristössään. Ensi kesänä saadaan loputkin luontofiilikset asfaltoitua.

Talossa oli perinteiset vaneriovet pukinsarvikahvoilla, Sorsakosken terästiskipöytä, koivulautalattia, toimivat vessanpöntöt ja suihkut. Miksei siis siirrettäisi niitä uuteen taloomme?

No siksi, että vaneriovet olivat aika kapeat ja matalat (ei haitannut meitä, mutta normaalikasvuiset kaverit lähtivät luotamme kuhmu otsassa). Tiskipöytä ei toiminut Ikean keittiön kanssa, tosin terästiskipöytä Stalalta tuli uuteenkin keittiöön. Koivulautalattiaa ei jaksanut ryhtyä repimään, mutta samaa Ponttiset-lautaa samalta toimittajalta ruuvattiin uuden kodin lattiaksi. Vessanpönttöjen tiivisteiden kuivuminen ja niiden vaihto olisi maksanut sen verran, että otettiin uudet pöntöt. Suihkut sama juttu. Ei ollut meistä kiertotalouden mannekiineiksi, vaikka kerran viikossa koetankin jotain Fidan kirpparilta varastaa. 

“Rakas revitty rintsikkamme.”

Osa vanhasta kodistamme sai uuden kodin jonkun muun kodissa. Sinne meni sisäovia, tiskipöytä, keittiö koneineen (halvalla), maalämpöpumppu, patterit ja ties mitä yöastiaa. Kelpasipa rakennusliikkeen veijarille Juholta lainatut työkalutkin, mutta paljon meni myös kaatikselle. Harmi. Sori. Yhä vähän itkettää, vaikkei enää jaksaisi.

Säästetään tontilla mahdollisimman paljon puita

Kun sitten pääsimme möyrimään uudelle tontille, ajattelimme, että talomme pullahtaa keskelle koskematonta metsää kuin teinille finni. Valkoselkäpeura nakuttaa kaikessa rauhassa naapuripuussa kiimaviestejä naapurikuntaan. Jepjep.

Lapsille on hyvä opettaa jo nuorena, että luonto on vihollinen.

Mettää kaatui kuin Tunguskassa ja Veikko-peippo joutuu etsimään pesäpuunsa jatkossa jostain Budapestin korkeudelta. Tontista tuli pelkkä sorakenttä ja se sora muuten sitten maksoikin. Tavallaanhan kuitenkin puuta säästettiin, kun meille ei tullutkaan puukiuasta ja klapit kuluvat hitaammin kuin ajateltiin.

Sinne vaan Veikko-peippo pesää tekemään. Matti-myyrän alivuokralaisena olisi tilaa.

Pilariperustus on halpa ja hyvä

Ei ole halpa. Toivoakseni ihan hyvä kuitenkin. Kuviteltiin, että kun tontti pitää paaluttaa kuitenkin, niin halvimmalla päästään, kun tehdään talo pilareille. Mutta jos pilareita tulee 80, niin eipä se enää halvaksi tullutkaan. 

Jo Sibeliuksen joululaulussa manataan, miten Ainola piti rakentaa märälle maalle: "Suo mulle maja rauhaisa". Ja lasten joulupuut kyllä tältä tontilta kaatuivat.

Ei tämä nyt mikään sikakallis perustuskaan ollut, mutta tässä(kään) ratkaisussa ei varsinaisesti tienaamaan päästy. 

Puinen alapohja on halpa ja hyvä

Halvan määritelmä ei varsinaisesti ole kaksi timpuria nakuttelemassa tuntipalkalla ponttilautaa kaksi viikkoa putkeen. Tai että takalle piti tehdä erillinen perustuksensa, joka maksoi tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus tonnin plus alv. Hyvä toki toivotaan tämän ratkaisun olevan. 

Kilpailutetaan tekijät ja säästetään

Lähdetään siitä, että tarjolla oli hyviä tekijöitä, mutta valitsimme usein huonommat. Kokemattomuuttamme, luottavaisuuttamme ja / tai silkkaa paskuuttamme. Olisimme voineet ottaa samalta luukulta sähköt, vedet ja maalämmön. Sen sijaan otimme sähköt tyypiltä, joka ei osaa käyttää vatupassia, vedet firmalta, jonka IV-usainit eivät osaa tontille ja maalämmön, no, maalämpöfirmalta. 

Nuorena sitä vielä jaksoi semikiihottuneena sukellella talobrosyyreihin.

Tähän päälle vielä oma urakkansa katosta ja muutama muu tontilla haahuileva suhmukki, niin aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida. Vaikka muuttovalmiissa taloissakin on ongelmansa, niin yksi luukku, jonne huutaa, olisi ollut usein aika kiva. Etenkin kun naiivisti kuviteltiin, että

Vastaava mestari ohjaa homman maaliin

Sellainen Esko Salmisen karismalla ja Lemmy Kilmisterin katu-uskottavuudella varustettu moniosaaja tulee tontille, haukankatseellaan bongaa ongelmat, ripittää ystävällisen tiukasti tekijät korjaamaan asiat ja ratsastaa horisonttiin vain palatakseen pelastamaan meidät huomenissa, kun IV-tysonin peukku on juuttunut peppuliin. 

Tähän asti riitti oma osaamiseni tässä projektissa. Ja koirakin piti lopettaa.

Ei tule tontille. Ei suunnittele. Ei valvo. Ei johda. Ei muista. Osaa kyllä hommansa, jos häneltä kysytään, mutta aika usein on vaikea osata kysyä asiasta, josta ei tiedä. Homma ajelehtii yhä kohti maalia. Katsotaan, koska kokka kossahtaa rantahietikolle. 

“Aivan liian monilonkeroista bouillabaissea piti lusikoida.”

Itse ei osaa, muita ei kiinnosta. Mut hei tsemppiä silti.

Urakoitsijat hoitaa homman

Ei hoida. Sieniä syöneitä eskarilaisia HopLopissa joutuu kaitsemaan tiukalla kädellä, mutta niin näköjään aikuisia asentajiakin. Joskus tuntuu, että jokainen hana, kytkin tai putki on aina uusi ja yllättävä asia. “Mut et sä sanonut, että nää pitää laittaa suoraan” tai “kun mä en muistanut, että hirsitalo painuu ja vesijohtoja ei saa asentaa niin että ne rusentuu”. 

Ja jos ei ole tyytyväinen ammattimiehen kötöstelyyn, ammattimies suuttuu. 

Jämäkkä kattokulma olisi kiva

Niin olisi. Mutta tuli lerppa lussukka. Ullakolla seisomakorkeutta maksimissaan 170 senttiä.

Lerppa, lerpampi, meidän talo.

Poreallas terasilla, Malibu kourassa

Kun kerroimme lapsille kotimme myynnistä ja uudesta talosta, menimme heikkona hetkenä lupailemaan ulkoporeallasta. Olisihan se kiva tuijotella terassilta Linnunradan tähtiä linnunmaidossa lilluen. Välillä siemaistaisiin Juhon ja Terhin (sori molemmille toiveiden valumisesta sepeliin) kanssa Malibua ja lapset tekisivät pellehyppyjä. Joskus jopa altaaseen. 

Joskus kaadan salaa vedenkeittimestä vettä vessanpönttöön ja sivelen lämmintä posliinia. Näköjään tästäkin irtosi rivoja konnotaatioita.

Terassin tukiraudat ja koko suunniteltiin poreallasta silmällä pitäen. Tein vertailuja ja päädyinkin jo pariin vaihtoehtoon. Sitten loppuivat omat rahat ja pankin rahalla porealtaan hankkiminen tuntui vähän nihkeämmältä ajatukselta; oma viisi tonnia on eri asia kuin pankilta lainattu viisi tonnia.

“Olisihan se kiva tuijotella terassilta tähtiä Linnunradalla linnunmaidossa lilluen.”

Mutta olisihan se kiva altaassa rentoutua. Etenkin kun kukaan ei koskaan missään ole kärsinyt yhtä paljon kuin me. 

Meille tulee puukiuas, ei todellakaan sähkökiuasta

Vanhassa talossamme meillä oli hyvä puukiuas. Se itse asiassa otettiin mukaan ja aiottiin viimeiseen asti asentaa uuteen saunaan. Lauteet oli suunniteltu sen mukaan, kiukaan suojaseinät oli hankittu. IV-yohaneilta oli pyydetty tarjous savuhormista ja tätä tarjousta IV-asafat eivät saaneet aikaiseksi toimittaa, kuten eivät tähän päivään mennessä ole saaneet IV-urakkaansakaan loppuun. 

Raksapähkinä: Jos laudelaudan leveys on 120 mm, kuinka monta lautaa tarvitaan, että perusleveä perinneperse ei lopsahda laidan yli?

Puutakin olisi omasta takaa, kun peippojen pesät pilkottiin klapeiksi eikä tuota lautaakaan nyt ihan niukasti jäänyt yli. Ajatus oli, että porealtaaseen voisi pulahtaa aina kun kaipaa kohdunlämpimään joutsenlampeen ja puusauna lämmitettäisiin rituaalinomaisesti tulen ikiaikaista räiskettä kuunnellen. 

Ei tullut poreallasta. Ei tullut puukiuasta. Tuli löylyvalmis sähkökiuas, ja saunottu on vähintään kerran päivässä. Tuskin olisi samaa tahtia saunottu, jos joka ilta / aamu olisi pitänyt klapeja nakella pesään.

 

Piharakennukseen tulee takka

Lisää pienhiukkasia, beibi. Ei tullut puukiuasta. Eikä tullut takkaakaan. Ensimmäinen vastaava mestari oli sitä mieltä, että “älkää helvetissä laittako tulisijaa noin pieneen tilaan”. Mitä sekin muka tiesi? Olisihan se nyt herttaista, kun Seija Ala-Kautta hipsisi aamusta piharakennukseen töihin ja virittelisi pienet valkeat takkaan. Tai saunan jälkeen perheemme takan tunnelmallisessa loimotuksessa keskustelisi vaikeistakin asioista tai vain tuijottelisi tulta ikiaikaisen atavistisissa kylmissä väreissä. 

“Peippojen pesät pilkottiin klapeiksi.”

Njääh. Päätettiinkin, että 

Piharakennukseen tulee telkkari

Mietimme, tulisiko piharakennuksessa tuijoteltua mieluummin takkaa vai telkkaa. Telkka voitti. Saunan jälkeen perheemme pikselien kimmellyksessä nauraisi ja liikuttuisi laatuviihteen äärellä. Vaikka lapset eivät kyllä kovin montaa kertaa viikossa edes tykkää saunoa. 

Kerrankos sitä kännissä kotinsa suunnittelee.

Ehkä se telkkari tulee sittenkin taloon. Mutta ei kyllä olkkariin!

Telkkari tuli olkkariin

Päätimme siis, että telkkaria tuijotellaankin talossa eikä piharakennuksessa. Onhan se näppärämpää. Sähkösuunnitelmassa oli piirretty antennipistoke pianohuoneeseen (siinä on i-kirjain keskellä) ja muutenkin pidimme hieman halveksittavana, että olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla. Olohuoneessa keskustellaan. Henkevä keskustelu on vauhdikkaampaa kuin yksikään toimintaleffa. Aiheitahan on vaikka kuinka paljon, ei siinä telkkaria tarvita. Voi keskustella vanhoista ranskalaisista taide-elokuvista, uusista ranskalaisista taide-elokuvista tai molemmista. Joskus voi vain istua hiljaa ja tuijottaa hirsiseinän karhean aitoa kauneutta. Ei siihen telkkaria tarvita.

Vapaalla kädellä. No shit!

Telkkari on nyt olkkarissa sen komean hirsiseinän edessä. Sohva on sillai, että siltä on hyvä katsella telkkaria. Antennipistokettahan olkkarissa ei ole, koska olkkariin ei tule telkkaria. 

Piharakennukseen tulee varasto, muttei tule, mutta tulee, muttei ole

Kaupunki vaatii lämmintä varastotilaa vähintään 8 neliömetriä. Meillä on talon yhteydessä neljän neliön varasto ja piharakennukseen piirrettiin kolmisen neliötä. Nämä täyttivät vaatimukset. Ajattelimme, että piharakennuksen varastoon hankitaan paskin ja halvin ovi mitä pikkurahalla saa ja tehdään niin kevyet seinät, että ne saa kaadettua röyhtäisemällä sillä sekunnilla, kun rakennustarkastajan hybridiauto kaartaa kirvesvarreltamme tielle. 

“Olohuone on sisustettu tuollaisen sieluja nielevän mustan laatikon ehdoilla.”

Sitten aloin pohtia, että varasto voisi sittenkin olla hyvä dumppauspaikka kaikelle sillä sälälle, roinalle ja sälppeelle, jota meille on kertynyt. Lisäksi varaston seinään voisi laittaa telkkarille seinätelineen. Sille telkkarille, jota ei tullut piharakennukseen, vaan pianohuoneeseen, mutta sittenkin olkkariin.

Ei saatu vinoja seiniä. Mutta saatiin sentään naula lattialämmitysputkeen.  

Varastoa ei vielä ole. Olen ajatellut kysyä rakennusvalvonnasta, ajaisiko saman asian varaston kohdalla tuhdit seinähyllyt, joille saisi vähintään yhtä hyvin jemmattua kamaa kuin erilliseen varastohuoneeseen. Tietty, jos kaikki roina / sälä / sälpe ei ole ihan esteettistä (vespan kumimatto / ruohonleikkuri / kadulta löytyneet tekarit, joissa on vielä vähän mummoa kiinni), niin seinät voisivat olla kuitenkin ihan hyvä idea. Ja sitten meillä olisi - varasto, jota ei pitänyt tulla, mutta joka jne. 

Olohuoneeseen tulee takka. Ja leivinuuni. Ja puuhella. 

Suunnitelmaa oli monenlaista, mooneenlaista. Erikokoisia ja -näköisiä monoliitteja, joita yhdisti se, että kaikissa roihuaa tuli kuin takanamme palavat sillat. Puuhellaa olin himoinnut jo vanhaan taloomme ja nyt tuli mahdollisuus toteuttaa haaveet. Puuhellalla saisi tehtyä sapuskaa ja siitä saisi nopeaa lämpöä, leivinuunissa voisi leipaista tussuvaaralaisia huttuhässiköitä ja takassa voisi, no, öö, polttaa tulta. Mutku mutku myös puuhellassa ja leivinuunissa poltetaan tulta, joten miksi takka? Tähän kysymykseen kun vastasimme, päädyimme lopulta hellaleivinuuniin. Eri asia, leipastaanko siinäkään koskaan yhtään haarajokista herkkupemppua. 

Siinä ei millimetripaperi paljon auta, jos osaaminen on kilometrin päin helvettiä.

Ei kipsilevyä

Kiusa se on pienikin kiusa, mutta kipsilevy on silkkaa vittuilua. Pahvin väliin lapioitua ulostetta, jota pitää kasassa vain rakennusalan ahneus. Ja meillehän ei tällaista tule, näin päätettiin. Siksi runkorakenteisiin seiniin laitettiin tuhdit vanerit. Tämän jälkeen - ja vasta tämän jälkeen - joku valisti meitä, että vanerin päälle jos tapetoi, tapetti suurella todennäköisyydellä repeää puun eläessä. Ja sittenpä vanerin päälle laitettiin - aivan oikein - sitä raksaguanoa, kavereiden kesken kipsilevyä. 

Huonosti suunniteltu on vasta puoliksi sössitty.

No, jos postauksen otsikko on alkuhaaveet ja loppurealismi, niin onko nyt loppurealismin myötä mielemme muuttunut? Ei. Kipsilevy on yhä karseaa scheissea. Halvemmaksi olisi tullut tehdä kaikki seinät hirrestä, jolloin ne olisivat olleet kerralla valmiita. Nyt tehtiin ensin pystyrunko, laitettiin vaneria, eristettä, laitettiin kipsilevyä, jota piti leikellä, pilkkoa ja hakea lisää. Sitten sen saumoihin laitettiin nauhaa ja tasoitettiin ja paklattiin, puklattiin ja paskottiin. Hirsi maksaa paljon, mutta työ maksaa paljon enemmän.

Surkeaa matskua. Yäk. 

Meille tulee kuivauskaappi

Joku meni sanomaan Seija Ala-Kauttalle, että kuulkaas se kuivauskaappi on sitten maanmainio keksintö. Ja Seijahan uskoi ihan yhtä sinisilmäisesti kuin silloin kun väitin olevani kelvollinen mies. Mepä ostimme kuivauskaapin. Nyt puhutaan siis korkeasta vaatteidenkuivauskaapista, eikä siitä mihin keittiössä nostetaan astiat ja jota ulkomailla asuvat suomalaiset kroonisesti kaipaavat koteihinsa. 

“Kipsilevy on silkkaa vittuilua.”

Kaappi kuskattiin meille Gigantista. Sitten se nökötti paketissaan eteisessä niin kauan, että alettiin jo suunnitella muun kodin värimaailmaa sen mukaan. Ja sitten me palautimme kaapin Giganttiin.

Seija Ala-Kautta haaveilemassa, että vielä joskus meilläkin on huonosti tehty halpa keittiö. 

Emeritusprostituoitu sieltä Huutoniemen sairaala-alueelta tiedustaa, että mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte. No kuulkaas arvon matahari, sitä että ei viittitty tehdä vielä lisää reikiä seiniin. Meillä kun on joka huoneen seinässä isoja reikiä, joihin IV-justinit ehkä vielä joskus lykkivät loput patonkinsa. Kuivauskaappi olisi vaatinut vielä yhden reiän ja tuuletusputken törröttämään jonnekin Veikko-peipon reviirille asti. 

“Mitäs helevettiä te oman elämänne erityisaikuiset siellä taas soosaatte.”

Ehkä hankimme kondensoivan kuivauskaapin. Se maksaa ehkä yli tonnin enemmän. Ehkä vaan pidetään vaatteet pesukoneessa, kunnes ne ovat kuivia. Ehkä hajuun tottuu.

Talo maalataan punamullalla, koska perinnemaali ekologinen ruispuuro naminami

Alusta saakka ajattelimme, että perinteinen italianpunainen punamulta valkoisilla nurkilla ja muilla laudoituksilla olisi kiva. Tämä värivalinta alkoi kuulostaa yhä paremmalta, kun naapurikunnan kävelevä umpisolmu aka yrmyli-ärpätti-vänykki os. Mr. Mielipaha reagoi värivalintaamme sanoilla "ei saatana". Koska tokihan 50 metrin päässä naapurikunnan puolella asuvan kärmyilijän tulee saada ilmaista kirosanoilla höystetty mielipiteensä yhteiskunnallisesti näinkin merkittävään asiaan.

Sitten Seija Ala-Kautta alkoi pohtia, että olisi kyllä kiva sekin, että talo olisikin maalattu kuullotteella, jolloin puu näkyisi sen alta. 

Saa nähdä. Ehkä päädymme vuoraamaan koko talon ulkoa kipsilevyllä. Ja maalataan se vaikka Tikkurilan värikartan sävyllä Tulehtunut rauhanen. Ei saatana.

“Pari vuotta sitten, kun olin 25 vuotta nuorempi, suunnittelimme taloamme.”