Halpaa kiveä - kallista sähköä

Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi. Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan ja vaihtaa ne seuraavan kerran jouluna puhtaisiin. Vähän taisi olla kesän viimeisten hitaiden epätoivoa ilmassa silläkin hyttysellä, joka vielä ehti minua terassilla imeksiä. Kehtaako sellaista öttiäistä enää edes tappaa, kun tietää sen kuitenkin kuukauden sisällä jäätyvän munasarjoistaan mustikanvarpuun?

Nythän on ollut kyllä mitä mainioimmat ilmat. Lähes joka päivä olen päässyt harmittelemaan, kun ei tänäänkään jaksanut maalailla talon nurkkalautoja. Hyvähän ne olisi saada tuulelta suojaamaan, etenkin kun lokakuussa

sähkön hinta nousee yli viisinkertaiseksi 

Olen ollut erittäin tyytyväinen sähköyhtiöömme, Keravan energiaan. Hinnat ovat olleet maltilliset ja raha ei ole valunut australialaisille eläkerahastoille tai Mikael Liliuksen bilepottiin. Meinasi pikkuisen  nieleksityttää, kun heinäkuussa 11 senttiin kilowattitunnilta nousseen sähkönhinnan piti pompsahtaa lokakuussa kivasti 59 senttiin. Jouluun saakka siis olisi pitänyt maksaa kilowattitunnista hintaa, millä Prisman paistopisteeltä saa croissantin. Sen jälkeen hinta voi toki yhä nousta tai laskea, mistä näitä tietää. 

“Perinnetalon perinne-Ernona pitänee vaihtaa pitkät kalsarit jalkaan.”

Olin salaa toivonut, että Keravan energia olisi tarjonnut asiakkailleen vähän löysää ja lämmintä, mutta tökkäsikin aika jäykkää ja kylmää kakkoseen.  Pari viikkoa ehdin jurnuttaa perinnetalon nurkassa, kunnes Keravan energialta tuli uutta tietoa, että ihan noin korkealle hinnat eivät nousekaan. Nykyinen sähkösopimuksemme tuleekin olemaan 49 senttiä kilowattitunnilta jouluun asti. Jos olisi valmis sitoutumaan kahdeksi vuodeksi, määräaikaisen sopimuksen hinta olisi 29 senttiä kilowattitunnilta. Vaihtoehtoina on siis joko aika kova hinta ainakin jouluun saakka tai aika pitkä aika.  

Suunnattoman suosion saavuttanut #raksaslogan sopii lokakuusta lähtien kuvaamaan myös sähkölaskun suuruutta.

Mutta kamoon, 49 senttiä kilowattitunti. Sillähän ostaa Petroskoista jo vähän käytetyn ydinvoimalan ja vielä jää rahaa puolikkaaseen vodkapullolliseen metanolia. 

Toistaiseksi on ollut sen verran lämmintä, että lämmitystä ei ole juurikaan kaipaillut. Säädimme Sipoon metsäsiantuntijat ry:n emerituspuheenjohtaja Laurien kanssa maalämpöpumpun tuhinaa vähän maltillisemmaksi. Lauriella oli kokemusta lämpökäyrän kanssa värkkäämisestä ja hänen neuvoillaan laskimme lämpöjä, mutta jätimme käyrää hieman koholle 0-5 asteen ulkolämpötiloissa. Tuolloin Laurien mukaan ulkona usein tuulee ja pieni suhteellinen lisälämpö kompensoi tätä. 

Tässä on käyrie, jonka teki Laurie.

Lauriesta oli triplasti enemmän iloa kuin Tom Allenin “käyttöönottokoulutuksesta”, joka oli kuin hyvä lyriikka - herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Plussaa oli myös, että Laurie osasi käyttää maalämpöpumppuamme eikä sammuttanut talomme lämmitystä - toisin kuin KVV-IV-valvojamme taannoin talvella. 

Sauna sanoo soo soo soo!

Ennen joulua meille tuli rinnan jäitä liuottamaan Narvin Löylyvalmis-kiuas. Olemme olleet siihen erittäin tyytyväisiä; on ollut luksusta päästä saunaan käytännössä aina ja heti kun siltä on tuntunut. Ja siltä on kyllä tuntunut. Ainoa kauneusvirhe johtuu sähköurakoitsijastamme, jonka mielestä käyttöohjeet ovat sanonkomäkenelle ja mukana tulleilla osilla voi heittää silkkiuikkua (Podiceps cristatus). Hänpä siis kytki kiukaan pikaliittimillä mukana tulleen asennusliuskan sijaan sillä seurauksella, että kiuas pomppaa välillä pois täysteholta. Asennuksen laskutti kuitenkin täysteholla. 

“60 senttiä kilowattitunti.”

Nykyisillä sähkönhinnoilla saunominen on ollut riittävän kustannustehokasta, mutta lokakuun alusta saunaa ei voi enää pitää valmiudessa. Pelkkä muhimislämpötila maksaisi monta sataa euroa kuussa. Siksipä syyskuun viimeisenä päivänä napsautamme haikein mielin saunan pois päältä. Vielä en tiedä, miten ja millä korvaamme saunomisvajeemme. 

Horrostajat Habitaressa

Maineikkaana influensserina minulle satelee erilaisia etuja kuin Anskulle fakseja. Kodotus-yritysimperiumiin on viime vuosina pitänyt palkata useampi kymmenen työntekijää ihan vain pitämään ylenmääräiset tuotelahjat poissa konttoriltamme. Toimitilojemme kuudesta kerroksesta eteläisessä Helsingissä (köh, Eira, köh) kaksi on käytännössä pelkkää varastotilaa. Nyt kun kaikki 386 kodotuslaista jo ajelevat lahjoituksena saaduilla Tesloillaan ja katselevat Samsungin The Frame -telkkareista Salkkareita, loput seitsemän Teslaa ja 63 Framea lojuvat käyttämättöminä konttorillamme. Puhumattakaan sadoista iPhoneista ja Apple Watcheista, Pleikka vitosista sekä Vuittonin ostoskasseista. Ne kolmetoista Kobe-härkääkin alkavat olla ongelma, sillä vaikka niiden liha olisi kuinka herkullista, niiden kakka haisee siinä missä peruslemmujenkin. Varsinkin AD-jäbä Nicozuganov jaksaa tästä Balin retriiteissä avautua.

Messukeskuksen kansainvälisetkin vieraat voivat desfioida kätensä.

Mutta ei kuormiteta teitä tavallisia kuolevaisia meidän somejumalien harteilla kannattelemillamme huolilla. Ette te koskaan kuitenkaan tajua. Mennään sen sijaan Habitareen, jonne sain liput ja arvoinkin niistä osan Kodotusta jumaloivien fanien kesken. Sen suurempaa mellakkaa ei tällä kertaa onneksi syttynyt. Kodotus-fanit ovat pääosin rauhallista sakkia, mitä se yksi oranssi pelle siellä Amerikassa nyt välillä vähän turhautumistaan raivoaakin. 

Glrian kti sallistuu malta saltaan säästötalkisiin. Mistä sä visit lupua?

Aiemmin kävimme Habitaressa tsekkailemassa talotoimittajia ja sisustusideoita. Nyt kun taloa on sentään jo vähän rakennettu, eikä rahaa ole enää sisustaa, tilanne, fiilis ja asennekin olivat hieman toisenlaiset. Ja se yleisfiilis oli edelleen väsy - väsy raksaamiseen, väsy kiertelyyn ja väsy messukarkkien kahmimiseen. 

Sanni, jos luet tän, niin mun sectorille saa kyllä laittaa alarmia. Mä ehkä soitan sulle.

Seija Ala-Kauttan kanssa kuitenkin tunnollisesti haahusimme koko messukeskuksen läpi. Silmämme pyörivät kuin Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit. Ei vaan tärpännyt. Kivannäköistä kamaa toki ständeillä oli ja sähkönmyyjäsällitkin olivat kokeneet reinakarnaation liittymäjäbinä. Ei vaan ole ylimääräistä kuutta tonnia laittaa Aarnion pallotuoliin. Tai siis olisi, muttei vaan huvita. 

Aleksis Liuskekivi ja seitsemän reissua

Tämä taloproggiksemme on ollut alusta asti leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla. Varmistaaksemme, ettei jatkossakaan kukaan missään koskaan kärsi enempää kuin me, päätin hankkia jo ensi kesällekin pankkoon pientä puuhattavaa. Nämä pienet ja näppärät puuhapalikat ovat muutaman miljardin vuoden ikäisiä liuskekiviä. 

“Seijan maankuulut maatakiertävät tomaatit.”

Jotenkin ajattelin, että liuskekivet olisivat sellaisia kylppärin lattialaatan paksuisia lipareita, jotka saa kerralla kärryyn ja kotipihassa ne levitoivat automaagisesti paikalleen. Eipä olleet. Olivat itse asiassa jykeviä kuin NHL-kiekkoilijan leuka kasvuhormonikuurin jälkeen ja painavia kuin Putinin synnit. 

Kivi on englanniksi rock.

Olen metsästellyt liuskekiviä jo pitkin kesää, mutta ryökäleet pyytävät niistä melkoisia hintoja. Kamoon, vanhaa kiveä. Ja jos jossain liuskekiviä onkin lahjoiteltu pienempiä määriä, ne ovat menneet ennen kuin olen ehtinyt sanoa edes kyr-. 

Sitten Internetin Messengeriini tömähti viesti, että tarjolla olisi parisataa isoa ja isohkoa (piti paikkansa, toim. huom.) liuskekiveä talon pihasta itse kaivaen. Hinta: euron per kivi. Siitä tuli diili nopeammin kuin ehdin sanoa per-. 

“Leppoisaa kuin silmämunan kaivaminen silmäkuopasta kuumalla kolvilla.”

Kärry vuokralle Puuilosta. Kolmekymmentä kilometriä ajoa Kehän varteen. Paikalla äärimmäisen mukava naisihminen ja hänen poikansa. Minulla oli apuna 13-vuotias Nonstoppolos, joka hämmästytti jälleen aikaansaavuudellaan. Aikaan nimittäin pitikin saada: kivet eivät tosiaan olleet mitään rimpuloita, vaan painoivat 10-30 kiloa kappale. Ja jos kärryyn sai lastata viitisensataa kiloa, niin aika nopeasti selvisi, että yhdellä, kahdella tai kolmellakaan reissulla tätä Stonehengeä ei kotipihaan kärrätä. 

Niin vähän ja niin painavia.

Meille oli tarjolla nokkakärryt, rautakanki, pari lapiota ja - mikä parasta - niiden käyttelyapua. Kivikauppiaat nimittäin itse asiassa kaivoivat ja irrottivat kivet pihastaan käytännössä itse. Kivet oli aikoinaan hankittu Westendistä ja jostain Mannerheiminten tienoilta (käytettyjäkin siis kaiken muun lisäksi!) ja nurmikko oli kasvanut niiden päälle. Kivet olivat kuin Titanicin upottanut jäävuori - suurin osa väijyi piilossa pinnan alla. Sievä pieni liuskekivi paljastuikin jönäkäksi laataksi, jolla oli paksuutta parhaimmillaan yli kymmenen senttiä. 

Yksi tällainen jötkäle mossahti totta kai vasemman käteni keskarille kärryä lastatessamme. Sen verran elosalamoita silmissä säkenöi, että pohdin jo, pitääkö minun peruuttaa maailmankiertueeni Steve Vain kakkoskitaristina. Onneksi pahin vältettiin, sormi oli turpiinsa saaneen näköinen, mutta jokseenkin toimiva. Kuten omistajansakin. 

Tuossa vasemmalla on se kivi, joka teki keskaristani Rainbow-limpun.

Lienee siis tullut jo selväksi, että nyt oltiin louhintahommissa. Olen näköjään varoittavalla esimerkilläni onnistunut kasvattamaan pojastani melkoisen työmiehen. Nonstoppolos lastasi kiviä nokkakärryyn, kiskoi niitä kadun varteen peräkärryn viereen ja kyytiinkin. Myyjätkin katsoivat ihmetellen ja ihaillen poikani taitoa, tekniikkaa, tehoa ja tahtoa. Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!

Vähän kuin peräkammarin poika vierailtuaan ensi kertaa kunnankurtisaanin vuokrakammiossa: tässäkö tämä jo oli?

Ensimmäinen reissu: reilut 30 kiveä. Kotipihassa kasa näytti murheellisen mitättömältä. Pieni välipala kotona ja toinen reissu perään. Se meni jo reippaammin ja lastasimme kärryä hieman muhkummin. Saldona niukka 50 kiveä lisää. Nyt näytti jo paremmalta. Nonstoppolos oli sitä mieltä, että nämä keikat riittävät. Grillailimme ja chillailimme hetken kotosalla. Hikikin pääsi kuivahtamaan. 

“Nykynuoret. Leikkaisivat tukkansa ja menisivät parturiin!”

Halusin tehdä vielä kolmannen reissun, kun kerran vuokraa kärrystä maksetaan. Nonstoppolos ei varsinaisesti säteillyt riemua, mutta kun pääsimme jonkinlaiseen sopimukseen hänen lintukaukoputkensa rahoitusjärjestelyistä, intoa löytyi vielä jonkinlainen rikkahippunen. Perillä homma sujui tuttuun tapaan ja nyt kasassa oli rapiat sata kiveä. Toiset sata jäivät vielä odottamaan seuraavaa noutokeikkaa. Näillä hinnoilla ne kannattaa talteen noutaa. 

Ja hei:

Peruutin peräkärryn kanssa!

Siis eka olin niinku, että irrotetaan kärry ja käännetään se ja työnnetään se kadulle ja kiinnitetään siellä, mutta sit mietin kuiteski, että jos kokeilen vähä peruuttaa, kun naapuritkin on mökillä ja kukaan ei huomaa, jos peruutan niiden kukkapenkkiin. Sit aloin peruuttaa ja peruutin niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja ajoin taas eteenpäin ja sit peruutin uudestaan ja peruutin taas niiden kukkapenkkiin tai ainakin melkein ja sit ajoin taas eteenpäin ja suoristin auton ja peruutin melkein ojaan ja suoristin taas auton ja meinasin törmätä naapurin roskiskatokseen ja sitten taas suoristin auton ja sitten peruutin taas ja sitten auto menikin aika suoraan ja sain peruutettua tielle!

Rrrrrrrrrrrrrrrrrranskalainen rrrrrrrrrrrrrrrrraksa-auto ei tällä kertaa päättänyt ruveta pistelakkoon keskellä motaria.

Itse asiassa olen nyt peruuttanut elämässäni kolme kertaa peräkärryn kanssa, kaikki samana päivänä ja olen aika ylpeä itsestäni. Alan ehkä peruuttamaan muutakin: teatteri- ja pöytävarauksia, lentoja ja peukkuuni.

“Väittävät. että kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi.”