Maailmanlopun ravintola - pakohuoneiden aatelia

Pakohuone on viime kuukausina alkanut kuulostaa raksaprojektimme synonyymilta: saat yhden lukon auki, niin pääset seuraavaan huoneeseen, jossa odottaa psykoottinen maaurakoitsija, jolla on vastaavan työnjohtajan kilisee kilisee kulkuset kourassaan. Oikealla koodilla onnistut pakenemaan seuraavaan huoneeseen, jossa kuulet lupakäsittelijältä, että sinun pitääkin palata ulko-ovelle hakemaan naapurilta lupaa rakentaa omalle tontillesi. Kun pääset jalkakäytävälle, ulko-ovi pamahtaa takanasi kiinni. Päällesi kipataan kolmetoista kuutiota betonia, joka on niin huonolaatuista, että se pitää vaihtaa - toki vasta sen jälkeen, kun siitä on jo valettu perustukset talolle, piharakennukselle ja parisuhteelle. 

Niin se pakohuone. Kaiken suppailun lomassa piti keksiä jotain tekemistä. Pohdimme hetken vastaavan mestarinkin vaihtamista, mutta ajattelimme säästää sen parin viikon päähän, kun on taas tylsempää. Läksimme siis pakohuoneeseen. Kohteeksi valikoitui Escape Porvoo. Se sijaitsee Porvoossa. Ja on pakohuone, koska escape tarkoittaa sanaa pako. Osaan nääs ruottiakin. 

Tämä on kyltti. Detta är schkülte.

“Psykoottinen maaurakoitsija, jolla on vastaavan työnjohtajan kilisee kilisee kulkuset kourassaan.” 

Pakohuoneen nimi on Maailmanlopun ravintola. Olimme käyneet Escape Porvoon aiemmassa pakohuoneessa, josta jäi mieleen hieno tunnelma. Siinä missä aiemmassa oli suorastaan koskettavuutta, Maailmanlopun ravintolassa oli sopivassa suhteessa kahjoutta ja tihentyvää jännitystä. Nimensä mukaisesti seikkailu sijoittuu ravintolaan ja sisältää monenlaista kivaa ongelmanratkaisua - ei pelkkää lukkojen roplaamista tai matemaattisia laskutoimituksia. 

Tämä on Perce Brosnanin näköinen mies. 

“Maailmanlopun ravintolassa oli sopivassa suhteessa kahjoutta ja tihentyvää jännitystä.”

Meillä oli mukanamme pari alakouluikäistä, joten emme kaivanneet mitään “Tappajahai raatelee avaruushirviön persujen puoluekokouksessa” -tyyppistä kauhukokemusta. Etenkään, kun tuo nyt ei juurikaan eroa perhearjestamme. Efektejä, valoja ja ääniä säädettiinkin hieman maltillisemmiksi, ja jännittävyydellisyyden aste oli oikein sopiva. Vetäydyin vain pari kertaa jukkapalmun taakse nyyhkyttämään.

Mutta miksi seinällä oli Juha Tapion juliste? Vaikka onhan Olen suomalainen kyllä tosi hyvä biisi.

“Emme kaivanneet mitään “Tappajahai raatelee avaruushirviön persujen puoluekokouksessa” -tyyppistä kauhukokemusta.”

Itse huoneesta ja tarinasta ei tässä kannata sen enempiä spoilata, joten sanon vaikka että hummeri. Tunti kuluu uskomatonta vauhtia, kun pähkinöitä pähkäillään. Kuten aiemmallakin kerralla, lavastus, valaistus, äänet ja musiikki tukivat hienosti pelin tunnelmaa.

JA ME PÄÄSTIIN LÄPI!

Voi sitä onnistumisen riemua! Ihan eri fiilis kuin jäädä kiinni lunttauksesta matikan yo-kokeessa. Helvetin helmitaulu alkoi helistä juuri, kun valvoja oli kohdalla. Väitin ripuliksi. 

Jäin kiinni, kun yritin rälläköidä viinikaappia auki.

“JA ME PÄÄSTIIN LÄPI!”

Loppuun pari vinkkiä pakohuoneeseen, aloittelijalta aloittelijoille:

1. Pyydä vinkkejä; on kivempi päästä pakohuone läpi vinkeillä kuin ylpeänä jäädä jumiin ilman. Vähän kuten on hienompaa päästä Yhdysvaltain presidentiksi Venäjän valtiollisten hakkereiden avustuksella kuin jäädä toiseksi, vaikka saikin enemmän ääniä ja on vähemmän narsistinen idiootti. Vinkit eivät ole arvovalta- / itsetuntoasia. Kuten ei näköjään Yhdysvaltain presidenttiyskään.

2. Pakohuone on tiimipeliä. Puhukaa ideanne ääneen ja pitäkää toisenne kartalla ideoistanne ja oivalluksistanne.

3. Pidä silmät ja korvat auki. Kun näet ja kuulet jotain ja kerrot siitä kavereille - joku saattaa hoksata jotain, mitä sinä et. Nimim. Miksi kaikki muut keksi jotain?

4. Älä käytä moottorisahaa tai bensaa. Sain nuhteet.

5. Anoppia ei saa jättää pakohuoneeseen, vaikka sille jättäisi juomakuppiin vettä.

Oui oui. C'est le chef ici. Ou est ce-que quest que c'est Queque Rosberque?

Escape Porvoota pyörittää Saku, jolle jaettakoon vielä muutama Michelin-tähti ystävällisestä isännöinnistä. Maailmanlopun ravintola jätti hyvän maun suuhun. Check, please! Tai kuten Ranskassa sanotaan: “Le requin tueur à la recherche d'un monstre spatial dans la convention du parti persan”.

Hmm? Meri? Hummeri!

“Anoppia ei saa jättää pakohuoneeseen, vaikka sille jättäisi juomakuppiin vettä.”

The last supper - viimeinen sup-lauta

Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä. Tiedättekö sellainen, joka kuuli Beatlesia Hampurin Kaiserkellerissa jo lokakuussa 1960. Tai sairasti koronan, kun muilla oli vasta espanjantauti.

Sama suppailun kanssa. Voisinpa väittää lerputelleeni melaa jo silloin, kun Havaiji oli vasta kasa laavaa merenpohjassa. Sen sijaan heräsin suppailun autuuteen vasta, kun Suomi oli tyhjennetty kaikista etäisestikään sup-lautaa muistuttavista lirpakkeista.

Asiat alkoivat tihentyä muutaman viikon takaisesta Itä-Suomen visiitistämme, jossa Höytiäisellä suppailimme reilun tunnin. Poikaani en meinannut saada kahdenkaan tunnin jälkeen vedestä (tai siis laudalta) ja loppumatka meni kuunnellen tunnettua virttä “Isä, koska mennään taas suppailemaan, voidaanko mennä tänään suppailemaan?”

"Vasten auringon siltaa, hoet aamusta iltaan, milloin mennään suppaamaan, samaa kuulla saan mä vaan."

“Olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä.”

Homma oli kyllä yllättävän mukavaa. Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas, mutta haluavat silti väittää Irmelille ja Hjördikselle olevansa atleetteja. Tunnustan: olin väärässä. Tai sitten olen täti, vaikka olenkin tähän asti kuvitellut olevani henkisesti eskarilainen ja fyysisesti eläkeläinen.

Sitten istuskeltiin Lassen kanssa rannalla ja tuli puheeksi, kuinka kivaa olisi lipua jotain rauhallista jokea alaspäin. Vähän olutta ja evästä, suojakerroin 50 ja puoliso ja lapset toisessa maakunnassa. Se alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta pitkään aikaan pahalta maailmalta pakenemiseen.

Tästä päästäänkin taas siihen, että olisi kiva väittää olevansa edelläkävijä, mutta sitä ikävämpi oli huomata olevansa perässämeloja. Kiitos sen henkilön, joka puri lepakkoa, kotona on viihdytty ja kotoa on haluttu poistua suurella palolla joka ikiseen jorpakkoon, joita Suomeen on siunaantunut. Kun aloin muutama päivä sitten kammata vielä tarjolla olevia sup-lautoja, kohtuuhintaisia ei ollut, kalliit eivät olleet vaihtoehto ja käytetyt menivät, ennen kuin ehti kommenttiketjuun näpytellä kirjaimet A ja V. Lisäksi alkoi näyttää, että laudasta, jota oli aiemmin keväällä myyty hintaan 290 €, pyydettiin käytettynä 400 €.

Siinä sitten pyörin laajaa ympyrää kuin ménièrentautinen säynävä kaislikossa. Verkkokaupasta toiseen toteamassa, että samat laudat ovat yhä yhtä loppuunmyytyjä kuin varttia aiemminkin. Samalla opiskelin, millainen lauta olisi passeli omaan käyttöön. Facebookissa kateellisena katselin, kuinka joku oli ollut iltasupilla tyynellä merellä, mukana vähän espressoa ja chihuahua sekä anoppi katiskassa.

Alussa oli sup, kuokka ja Jussi.

“Olin jotenkin ajatellut suppailun olevan sellaisille täti-ihmisille, jotka eivät osaa, jaksa eivätkä uskalla rantakaislikkoa kauemmas.”

Mökille lähtö lähestyi. Siis vuokramökille. Mehän anomme parhaillaan lupaa rakentaa taloa pienelle kalliille läntille suota, joten ei tässä mitään mökkejä ostella. Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.

Soittelin yhteen firmaan, jossa oli kelpo lautaa vielä myynnissä niukkaan viiteensataan euroon. Asiakaspalvelun Nicolique-Borrelique ei koskaan vastannut, vaikka asiakaspalvelun piti kyllä olla auki. Ei sitte. Ja kello kävi. Eräässä halpamarketissa - kutsuttakoon sitä vaikka Köttmanniksi - oli muutamassa myymälässä lupaavanoloinen lauta. En kuitenkaan viitsinyt lähteä ajelemaan Kehä kolmosen kainalosta Kiiminkiin lautaa hakemaan. Seurailin kuitenkin myymälöiden saldoa (ihan vaan viiden minuutin välein) ja yhtäkkiä: Tadaa! Lahden Launeen myymälään oli ilmestynyt himoamani lauta! Se oli myymälän listoilla vielä viidenkin minuutin kuluttua. Ja vielä yöllä klo 2.37 ja 4.59.

Saman eeppisen saagan toisena sivujuonena (Aragorn ratsastaa Minas Tirithiin kääpiön ja skeittarin kanssa) olin bongannut vesiurheilu.fi:n sivuilta lupaavanoloisen sup-lautapaketin. Sillä oli hieno nimi Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe. Tuo Saimaa oletettavasti viittaa siihen, että diplomi-insinööri Antero Lörtsylöinen niitä takoo omassa pajassaan jossain Savonlinnan suunnalla. Soittelin firmaan ja sain kuulla, että uutta varastontäydennystä olisi tulossa mökillelähtöpäivänämme, jos rahtifirma suo. Sinänsä näppärää, sillä vesiurheilu.fi:n toimipiste olisi mökkireittimme varrella Mikkelissä.

"Yksi tämmönen. Tai edes joku. Mikä tahansa!"
(kuva: vesiurheilu.fi)

“Mutta koska ajatus suppailusta poltteli kuin rasta ganjaa, jostain piti sup-lauta keksiä.”

Tuli lähtöpäivä. Koetin aamulla soitella Lahden Köttmannille, koska olin tarkistanut klo 3.52, että himoitsemani lauta oli yhä listoilla. Herra Köttmanni ei suvainnut vastata. Jätin homman herran haltuun. Reilun tunnin kuluttua olisin kuitenkin jo paikalla.

Ajoimme Lahteen. Kurvasimme Köttmannin pihaan. Lönkötin kauppaan. Katseeni etsi lautaa. Ei löydy. Kipitän osastolta toiselle. Ei näy. Lopulta kysyn myyjältä, missä se mahtaa olla.

“Se on varattu. Puoli tuntia sitten asiakas soitti ja varasi. Ajaa Mikkelistä sitä hakemaan.”

Sanoin soittaneeni kaksi tuntia aiemmin myymälään, josta ei ollut minulle vastattu. Näytin numeronkin kännykästä.

“Joo, tää ei ole meidän myymälään. Se on vaihteen numero.”

Oppitunti numero 1: Jos Köttmannin kotisivuilla lukee, että Köttmannin Lahden myymälän numero on 555-123123, se ei ole Köttmannin Lahden myymälän numero.

Oppitunti numero 2: Älä kiroile niin paljon.

Köttmannin (sen, jonka numero on 555-123123, mutta jonka numero ei ole 555-123123) parkkipaikalta pirauttelin vesiurheilu.fi:hin Mikkeliin. Ja niinpä niin: rahtaajien jumalat olivat päättäneet, että uusi lasti lautoja ei sittenkään ehtisi tänään varastoon.

Toimin kuten jokainen tosimies samassa tilanteessa tekisi: aloin inistä. Eikö nyt mitään löytyisi? Esittelykappale? Messumalli (edes Sara Sieppi). Joku rotan kaluama surffilauta? Puhallettava krokotiili? Myyrä-uimarengas? Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!

Joo. Otan ton. Tai sen siitä vierestä.

“Edes kontaktimuovilla päällystetty hapankorppu (en tarkoita Sara Sieppiä)? Pliiiiiiis!”

Ilmeisesti nyyhkytykseni tehosi ja puhelimen toisessa päässä tajuttiin, että kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä. Sieltä luvattiin tsekata asia. Maailman pahuuden paino niskassani ajelin Lahden pohjoispuolella, kun taivas aukeni ja valonsäde valkaisi maan: sain kuulla, että yksi kappale himoitsemaani lautaa oli vielä löytynyt varastosta. Tervetuloa hakemaan. Tai no, piti se ensin maksaa.

Sinne siis. Saimaa Sup Pike 10.0 Canoe rrrrrrrrrranskalaisen rrrrrrrrrraksa-auton kyytiin, seuraksi karkuremmi, hetkinen hengittelyä paperipussiin, kyynelten pyyhintää paljain käsin, ryhmähali, uskoa huomiseen ja mökkiä kohti.

Sinne mahtui. Ei tarvinnut jättää parkkipaikalle kuin ruoat, insuliinit ja yksi lapsi.

“Kukaan maailmankaikkeuden historian aikana ei ole kokenut yhtä kovia kuin minä.”

Mökillä todettiin, että kaikki on ennallaan ja tärkeimmän kimppuun. Tula tullallaa, lauta rullalta ja pumppaamaan. Aika pitkään sai pumppailla, ennen kuin painemittari heilahti. Tämä oli tosin tiedossa, koska maaninen googlailu. Reippaat 13 psi:tä ilmaa kumihaukeen, evä ja sokka kiinni, mela kasaan ja laiturille mars!

Ja pumppailua piti harrastaa siis siksi, että sup-lautamme on ilmatäytteinen - kuten kuulemma suurimmalla osalla sup-laudan hankkineista. Syynä on se, että meillä ei ole puoliperävaunuyhdistelmää, jossa kova sup-lauta kulkisi paikasta toiseen. Ilmatäytteinen sup-lauta sen sijaan kulkee mukana omassa isossa repussaan ja sen voi pumpata erämaajärven rannassa kuikkien huutaessa. Parkkipaikalta kuuluu taksin mittarin raksutus.

Vaikea sanoa, kummalla oli enemmän paineita, isällä vai laudassa.

Rouva sieltä kuortanelaisesta maalämpökaivosta tiedustelee, kuka kokeili ensin. Juu, poika kokeili. Siellä tehtiin laudalla ensimmäinen vartin aikana ukemeita, eskimokäännöksiä, tornituksia, kolmoisschalkoweita ja korvapuusteja. Ala-astelaisen loppumattomalla itsevarmuudella tämä maailman paras suppailija supelsi menemään. Ja hyvin kyllä veti. Karkuremmistä tosin tuli pojan suussa karhunauha. Mutta hei, kuka on suppaillut minun laudallani, kysyi isäkarhu!

Kaksi maailman rakkainta asiaa laiturilla. Ja on siellä tytärkin.

Sitten tuli minun vuoroni. Ensimmäinen tunne: pettymys. Tämähän ei olekaan yhtä vakaa kuin ruotsinlaiva satamassa. Siihen sekaan vähän memento moria ja vanitas vanitatum didi dumia. Ja aika nopsaan iloa siitä, että pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi. Mistähän näitä Saroja tähän nyt sukeltelee? Suppailin seisaaltaan ja istualtaan. Polvillani en oikein kykene könöttämään, joten laiskana edessä saattaa olla tähän lisäosana saatavan kanoottipenkin hankinta. Koska jos jotenkin lihaskunnon kehittymistä voi koettaa hidastaa, sitä kannattaa koettaa hidastaa.

Kombinaatioita laudan kyydissä riitti: Poika. Poikani ja minä. Minä yksin. Minä kalsarisillani. Minä ja tytär. Poika ja tytär. Minä ilman kalsareita (ne kastuivat ja muilla mökeillä ei olllut ketään). Poika ja äiti. Jännästi kaksi tuntia mökille saapumisestamme olimme ehtineet suppailla viisi tuntia. Aika kaareutuu enemmän kuin sup-lauta. Revi siitä Einstein!

Meidän mielestä mökillä on ihanan rauhallista. Naapurien mielipide saattaa olla eri.

“Pvc-hauki liukuu kuin öljytty Sara Sieppi.”

Saunomisesta ei meinannut tulla mitään, kun muuan perheenjäsenemme kinusi tekemään arvaatteko mitä. Kun oltiin noustu uimasta laiturille, olisi pitänyt jo mennä takaisin arvannette minne. Tätä jenkkaa vedettiinkin koko saunasessio.

Rouva sieltä päntäneläisestä siltarummusta raakkuu, että kannattiko hankkia? Vasta / jo yhden illan kokemuksella uskallan vastata, että kyllä kannatti. Suunnitteilla on mm. Lapin jokien suppailu päästä päähän, Tyynenmeren ylitys sekä kaljan juominen sup-laudan kannella Westendin vierasvenesatamassa Lassen kanssa.

Poikanikin oli laudan hankkimisesta niin onnellinen ja kiitollinen, että työnsi siskonsa terassilta nokkosiin.

“Öljytty Sara Sieppi.”

Siskoni - minua fiksumpi rakentaja

Joudun tunnustamaan, etten tiedä paljonkaan rakentamisesta. Mutta tiedoksi, että siskoni tietää vielä vähemmän. Toinen meistä on tyhmempi rakentaja ja toinen vähemmän tyhmä. Spoileri: se tyhmä olen minä.

Jos olisin käärme - sanotaan nyt vaikka itäsumatralainen rottapython - koettaisin niellä ruotsinlaivaa. Ensinnäkin olisin tyhmä, koska nielisin jotain ihan liian isoa ja toisekseen olisin tyhmä, jos olisin eksynyt lämpimältä Itä-Sumatralta jonnekin suolattomaan ja kylmään Itämereen.

Tässä taloproggiksessakin olen haukkaamassa massiivihirsitaloa ja piharakennusta, vaikka kyvyt ja leuat venyisivät korkeintaan yhteen porkkanaan ja siihenkin alakautta. Olen kötöstellyt visioitani painovoimaisesta ilmanvaihdosta, pilariperustuksesta ja massiivihirrestä, vaikka näistä yhdenkin hommaaminen olisi jo vaatinut rakennustekniikan professorin osaamista, katujätkän sanavarastoa ja buddhalaismunkin kärsivällisyyttä. Ja mitään niistä ei löydy.

Tästä päästään siihen, miksi siskoni on minua fiksumpi - alla olevan kuvan keskustelusta huolimatta tai juuri sen vuoksi:

 “Jos olisin käärme - sanotaan nyt vaikka itäsumatralainen rottapython - koettaisin niellä ruotsinlaivaa.”

Siinä missä minä olen tässä selvitellyt yläpohja-alapohja-sisäkatto-väliliha-takareisi-sisäovi-peräreikä -vaihtoehtoja, sisko tilasi mökin ja mökki tuli.

Siinä missä minä toimittelen selvityksiä kuningasvompattien jätösten koostumuksen vaikutuksista hulevesien padotuskorkeuteen, sisko lämmittää saunaa.

 “Sisko tilasi mökin ja mökki tuli.”

Ja katsokaa nyt perkele, mikä maisema on saunan ikkunasta! Meillä on 50 neliötä kaupungin myymää ojaa, johon ei saada edes omia hulevesiämme liruttaa. Naapurit sentään saavat. On se sisko vaan fiksumpi.

 “Meillä on 50 neliötä kaupungin myymää ojaa, johon ei saada edes omia hulevesiämme liruttaa.”

Mökinkin ikkunasta siskolla näkyy kaikkea kivaa. Meidän ikkunasta tulee näkymään kyllä naapurikuntaan asti, mutta ei se Tussula nyt ihan mikään Toscana ole.

Siskoni ollessa perheineen hiihtolomalla Varalan urheiluopistossa selvisi, että tontilla oleva täysin käyttökelpoinen saunamökki pitää purkaa (mahtava idea, Kirkkonummen rakennusvalvonta, nyt on elinkaarirakentamisen kurssit käyty!). Tilalle piti rakentaa uusi saunamökki. Sieltä vohvelipöydästä sitten tilasivat saunan puhelimella. Kuulemma värityksen suhteen keskustelu oli mennyt suunnilleen näin:

Myyjä: Mites seinän väri?
Sisko: No ei olla mietitty.
Myyjä: Tää hamppu-sävy on ollut suosittu. Siitä on asiakkaat messuillakin tykänneet.
Sisko: No laitetaan se.

Että siitä mallia kaikille teille, jotka pohditte, sopiiko välitilan Tikkurilan värikartaston sävy “Parittajan kajal” yhteen lattialaattojen sävyn “Naalin anaalin” kanssa.

Olen kaavaillut omaan taloomme 28-millistä päätypontattua koivulautalattiaa. Kysyin siskolta, mitä heidän mökkinsä lattia on. Sisko ei muistanut ja kysyi mieheltään. Yhdessä muistelivat, että kyllä sen jotain puuta täytyy olla. Tosin vinyylilattiastakin oli kyllä ollut puhetta. Sisä- ja liukuovien valmistajia eivät muistaneet.

“Sopiiko välitilan Tikkurilan värikartaston sävy “Parittajan kajal” yhteen lattialaattojen sävyn “Naalin anaalin” kanssa.”

Kysymys: olisinko halunnut talon, jossa voi jo asua, vai talon, josta tiedän kaiken, mutta jota ei vielä/koskaan ole? Niinpä. Sisko on fiksumpi, vaikka minä tiedän enemmän juttuja. Ole sinäkin sisko! Sisko ei kisko. Siskolla on disko (lauletaan Vaarilla on saari -sävelmällä).

Rakennuslupa hakuun - lomakaudella tiätty

Sinänsä hassua, että kaksi päivää sen jälkeen, kun empaattinen (vai vompaattinen) vastaava mestari otti ylläripylläriloparit, lupapisteeseen avattiin rakennuslupahakemuksemme. Juhannuksen jälkeen parin päivän shokkihyperventilaatiossa tarrattiin kiinni (jälleen) uuteen vastaavaan. Kokenut, ystävällinen, asiantunteva ja tehnyt lukuisia kohteita talotoimittajamme asiakkaille. Tosin ehkä vika on meissä ja tästäkin kuoriutuu koulujen alkuun mennessä tulikiven sekaista visvaa sykkivä belsebuubi.

Mutta lupapisteessä siis hakemuksemme nyt nököttää. Siellä on asemapiirros, ääneneristysselvitys, julkisivukuvat ja energialaskelma ja vaikka mitä.

Sinänsä hupaisan mobiilia hommaa, että laitoin luvan hakuun kännykällä Savonlinnan keskustan laivalaiturilla. Ei jonottamista hikisessä kunnanvirastossa tai rullalle käärittyjä aakolmosia kainalossa. Lörtsyä mahassa ja lisälörtsyä tulossa.

Tällä kohdalla painoin ”jätä hakemus” -nappia kännykän näytöllä. Vähän on perspektiivi vinossa, mutta niin on koko projektissa.

”Tästäkin kuoriutuu koulujen alkuun mennessä tulikiven sekaista visvaa sykkivä belsebuubi.”

Kaupungin kaava-arkkitehdilta ja karttapuolelta ehtikin jo tulla hyväksyntä / puolto, mutta yhtä odotellaan. Koska saimme avokämmenellä ensimmäisessä naapureiden kuulemisessa, tämä söi sellaiset kolmisen viikkoa tehokkainta alkukesän peliaikaa. Ja nyt siis kaupunkitekniikan lausunnonantaja pelaa zumbafrisbeesuppilaudalla Yyterissä, eikä varmaan ensimmäisenä luo kaipaavia katseitaan lupapisteen suuntaan. Pari viikkoa aiemmin tilanne olisi saattanut olla toinen. Nyt se on tämä. Uskaltanen jo todeta ilman kristallipalloakin, että ennen koulujen alkua ei tontilla häärää muut kuin oravat eikä kuulu kuin pihlajan lehtien havinaa. Pitäisiköhän suosista julistaa tonttimme kansallispuistoksi ja rakentaa sinne turvekammi? 

Turvekammi

”Kaupunkitekniikan lausunnonantaja pelaa zumbafrisbeesuppilaudalla Yyterissä.”

Mutta että etenee kyllä. Mutta että sillai etenee, ettei sitä mistään huomaa. Paitsi syvenevästä psykoosistani. 

VARO! RUUTANA! SUN TAKANA! CEMBALO!

Paskartelua sadepäivänä - talokuvien siirto vanerille

Askartelusetä Lassi Massi-Kassi tässä ja terpes sun teknokolorilles! 

Koko päivän on tullut taivaalta vettä kuin takaiskuja raksaproggiksessa, joten pihalle ei ole juurikaan ollut asiaa. Mitä siis tekee keski-ikäinen mies, kun maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja yhteiskunta huutaa aktivismia? Kyllä, askartelee. Päivän teema oli siis kuvansiirto vanerille.

Koska talomme tuskin koskaan valmistuu, päätin tehdä kuvansiirron. Se on vähän kuin verensiirto, mutta vähemmän laitonta (ainakin jos ei kysy lupaa kohteelta ja suorittaa siirron pokasahalla ja Mehukatti-pullolla). Ideana oli siirrellä talomme (joka tuskin koskaan valmistuu) kuvia vanerille.

Pidemmittä puheitta hommiin. Mitä tarvitset kuvansiirtoon?

- pokasaha
- Mehukatti-pullo
- kloroformia
- nahkahanskat
- naamio
- autiotalo, jossa salaluukun takana äänieristetty kellari

Eiku otetaas uusiksi:

- laserprintattu kuva / kuvia. Jos kuvassa on tekstiä, tai olet muuten vaan tyyppi, joka lausuun kroisantin “crrrrruasssaaaant” kurkkuärrällä, tee kuvasta peilikuva, koska vanerille (tai miksei Wittenbergin kirkon oveenkin) painettu kuva ja teksti tulevat peilikuvana. Eli siis droL ym si nataS ja Judas Priestiä soundtrackiksi.

- sileä vanerinpala tai miksei muukin. Testattiin myös mdf-kattopaneeliin, mutta olihan se vähän halpa ratkaisu. Sopii köyhemmille.

- Erikeeperiä. Sitä liimaa. On sellaisenaan jäykkää kuin lukiolaispojalla yhteissaunassa, joten liimaan voi lantrata joitain tippoja vettä, niin se levittyy letkeästi kuin lukiolaispojan äidin haarat 17 vuotta aiemmin vappuna, kun osakuntabileiden jatkoilla Jarno sattui vessaan samaan aikaan.

- sivellin. sellainen joitain senttejä leveä karvatössötin toimi ihan hyvin. Toimi myös Jarnolle.

- kynttilä, valkoinen. Ei mitään Jarno-läppää tähän. Paitsi että kruunukynttilä toimi paremmin kuin lämpökynttilä. Anatomiajuttu.

- silitysrauta, kuuma, vähän kuin lukiolaispojan äiti 17 vuotta aiemmin.

- pullo punkkua. Ihan muuten vaan ja kun sataakin.

- toinen pullo punkkua, kun sade vaan jatkuu

- otetaan vielä yksi pllo punlkua kun on  jiin kova sade eikä tää ool vielä balmis

“Päätin tehdä kuvansiirron. Se on vähän kuin verensiirto, mutta vähemmän laitonta”

Eihän näitä ohjeita pirukaan jaksa lukea, joten selitetään homma kuvina. Ja Jennique-Nänniquelle siellä Snapchatin ääressä: ei, tästä ei oo videoo eikä stoorii. Nämä kirjaimet muodostavat sanoja, jotka muodostavat lauseita, jotka muodostavat virkkeitä, joista syntyy kirjoittajansa henkisen iän ja tasapainon kavaltava tekstikokonaisuus.

Kaiva jostain pala vaneria. Mitä huonompilaatuinen, sitä enemmän artesaani siitä voi pyytää jossain helevetin joulubasaarissa.

Printtaa kuva(t) laserprintterillä. PEILIKUVANA! Peilikuva tarkoittaa, että kuvan tekstissä lukeekin "tissiT" eikä Tissit. Saksi, jos tarvis.

Katastrofin ainekset koossa. Kaverit lähti pyydystämään karhuja kännissä paljain käsin. Minä jäin leikkelemään piäniä kuvia paperista.

Tämän kuvan olisi pitänyt olla ennen edellistä, mutta nuolinäppäin juuttui mutaan.

Ota liimaa ja pensseli. Lantraa liimaa, jos on tökköä. Älä lantraa liikaa. Pätee muuhunkin.

Pensselöi liima. LIIMA LEVITETÄÄN KUVAPUOLELLE! Arvaa montako kertaa levitin liimat väärälle puolelle. Älä ole yhtä tyhmä.

Sommittele kötöstyksesi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tai lätki kuvat minne sattuu. Spedeltä se näyttää kuitenkin, kuten alempaa näet.

Katso, että kuva tarttuu kunnolla eikä jää ryppyyn. Esim. HSL-kortilla paperit saa varovasti vedeltyä tasaisiksi. HSL-appsi toimii huonommin.

Ja sitten odotellaan, että liima kuivuu ja kuva tarttuu. Ja odotellaan vielä. Ja viiiieeeeeeelä. Oikeesti, älä hosu. Ihme kiire sinulla. 

Nonni. Jatketaan. Esim. vuotta myöhemmin.

Töpsöttele märällä rätillä paperit märäksi. Kuten näkyy, niistä alkaa näkyä läpi. Taustalla Lidlin typsykät Tragicomique ja Siliconique ottavat coolia ilmettä. Sitten esim. samalla rätillä voi alkaa pyöritellä kuvien keskeltä kevyesti paperirössöä pois. Iisisti, ettei kuvakin ala irrota. Alkaa se kuitenkin, mutta se on sitä taiteellisuutta, mistä artesaani laskuttaa.

Voi olla fiksua hinkuttaa ensin osa kuvasta näkyviin, niin paperi ei pääse kuivumaan. Oikeesti, älä hinkuta kuivaa paperia! Homman voi joutua toistamaan, koska veden kuivuttua usein huomaa paperia yhä jääneen kuvien päälle. Sitten hinkutetaan lisää, ja huomataan, että kuitenkin kuvaakin lähti irti. Otetaan punkkua. Lapsille sitä kannattaa antaa vähemmän tai ainakin jostain kivasta mukista.

Sormella hinkuttaminen on yllättävän näppärä tapa saada tulosta aikaan. Saman huomasi Jarno 17 vuotta sitten bileissä. Lidlin mainostypykkä Majonesique tietää, että mainoskuvissa ryhdin pitää näyttää siltä, että on skolioosi.

Lopputulos saattaa näyttää näinkin rumalta. Samaa mieltä ovat Tragicomique, Siliconique sekä naapurisivun Majonesique. Beibet on lähdössä kreisibailaamaan Ibitsalle ja siksi taustalla soi "Summer is crazy, aa-aa, naa-na-na-naa". Sanat Bob Dylan os. Paula Vesala.

Eihän tästä hyvännäköistä tule millään. Nämä artesaanihommat nyt on lähinnä kuntouttavaa päivätoimintaa, kun pubi on suljettu koronan takia. Kuvan päälle voi hieroa kynttilää. Siksi tässä on kuva, kun kuvan päälle hierotaan kynttilää.

Leivinpaperi vanerin päälle ja silitysraudalla eestaas. Kuva näyttää ehkä vähän vähemmän pyllyltä, kun sitä valkoista paperitöhkää ei enää näy niin paljon ja steariini voimistaa värejä. Ei siitä silti kummoinen tule.

Näitä voi sitten tehdä sukulaisille, naapureille ja futisjoukkueen myyjäisiin ja seurata, miten ihmiset naamioivat pettymyksen ja epäuskon kiitollisuudeksi. "Siis just tällasta me etittiin tuolta Kööpenhaminan Hemtöxistä. Siis tosi ihana. Ja tosi kivaa toi valkoinen töhkäkin" (Joo, Jarno jne.)

Siinäpä se. Kuvansiirto vanerille. Ensi viikolla liimataankin sitten liito-oravista laskuvarjo.