Ensimmäinen soitto rakennusvalvontaan

Vapisevin käsin näppäilen lupatarkastajan numeron. Olen harjoitellut alamaista äänensävyä ja valmistautunut pettymään. Totuttelen ajatukseen tyrmäyksestä ja odotan kuulevani pilkallista naurua. Kysyttävää on ainakin perustuksista, seinämateriaalista, ilmanvaihdosta ja Mikko Alatalon silmälasien sankojen värisävystä.

Tarkastaja vastaa. Ei ilku. Vastailee, ymmärtää, ehdottaa ja neuvoo. On yhteistyökykyinen ja mukava. Mikon pokien sävy on B685 (Icy Indigo).

Eihän tämän näin pitänyt mennä! Kaiken piti olla vaikeaa. Mutta kelpaa se tämäkin.

Lupatarkastaja olikin ihminen!

Rakkaat hyttyset ja mäkäräiset!

Heippa imijät ja inisijät! Pureksijat ja kärsäkkäät!

Yhteinen kesämme on alkanut kivasti. Teitä tuntuu olevan paljon ja teillä on oikein mukava tekemisen meininki. Olette olleet mielessäni päivin ja öinkin, kun en ole saanut unta rapsuttaessani puremianne verille. Ja mikä parasta, nyt on vasta kesäkuu. Ehdimme tehdä yhteistyötä vielä pari kuukautta.

Minua on ilahduttanut pari asiaa, jotka todistavat teidän muuttuneen rohkeammiksi. Ensinnäkin te, rakkaat hyttyset, tunnutte imevän innolla nykyään päivisinkin. Poissa ovat ne ujot ininät korvanjuuressa, kun kesämökillä hapuilin unen rajamailla. Nyt te käytte iloisena iholle valossa, tuutti tanassa.

Ja mäkäräiset: muistan teidät Karhunkierrokselta, kun tungitte humalaisen poromiehen tahdikkuudella kaikkialle ja nautitte parikymppisestä notkeasta kropastani kuin vain verta imevä hyönteinen voi. Ujostelematon lihanhimonne jäi minulta lähes unohduksiin, kunnes tänä kesänä löysitte minut jälleen ja vieläpä täältä etelästä! Erityisesti viemäriämme rassatessamme piditte minulle seuraa. Nostalgian vallassa olen valvonut viimeiset yöni paukamia raaputtaen.

Rakkaat valvottajani. Yhteistyömme on ollut hedelmällistä. En epäile hetkeäkään, etteikö se jatku tänä kesänä vielä pitkään. Nauttimisiin ja mökkiviikkoamme Savossa odottaen!

Kodottajanne

Hirsitalo on nyt valmis!

Fennia Housen hirsitoimitus tuli perinteitä henkivässä paketissa, jossa se on kuivunut 60-luvulta lähtien. 

Ja sitten eräänä päivänä hirsitalo on valmis. Ihmettelen tarinoita siitä, miten rakennusprojekti on koettu raskaana ja aikaavievänä. Me saimme talon pystyyn yhdessä iltapäivässä isäni ja poikani kanssa. Ei rakennuslupia, ei kilpailuttamista, ei stressiä. Turhaan pelottelitte!

Tiukat ja istuvat hirsivaraukset, tiivisteenä atomeja. Runko tullee painumaan n. 0,3 milliä seuraavina vuosina. 

Meidän talomme tuli Fennia Houselta. Siinä on näkyy pohjalaisen aittarakentamisen perinne ja sataan neliösenttimetriin on saatu avaraa loft-talon tunnelmaa. Tästä on hyvä jatkaa entistä suurempiin projekteihin. Kokemusta nimittäin on!

Tuleva naapurinne tässä hei!

Armottoman asuntolainan nostamisen karaisema kädenpuristus

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Istun terassilla, kun puhelin soi. En tunnista soittajaa. Vastaan. Miesääni tiedustelee kohteliaasti, olenko mahdollisesti ostanut tontin XXX:n kaupunginosasta. Vastaan myöntävästi ja hän kertoo pohtivansa naapuritontin ostoa. Aikaa päätökselle kaupungin taholta on annettu puoli tuntia, sitten ostomahdollisuus siirtyy jonossa seuraavalle. 

Rupattelemme hetkisen aikaa ja mies kuulostaa oikein mukavalta. Lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja nykyisen talon tilalle tarvittaisiin vähän kompaktimpaa. Minä kerron meidän kallistuneen vahvasti hirsitalon suuntaan. Juttelemme myös aikataulusta. Suunnilleen samoissa saatettaisiin mennä. Suht vauhdikkaasti eteenpäin. 

Sovimme pitävämme toisiamme ajan tasalla tilanteistamme. Esimerkiksi maatöiden samanaikaisessa teettämisessä voisi olla synergiaetua. 

Hupaisaa. Emme ole vielä ostaneet tonttia, mutta meillä saattaa olla jo naapuri. 

Jopas, jopas. Ka! Viemäri tukossa!

Tarina Cloaca Maximan noususta ja tuhosta

Tämä saaga, kuten kaikki suuret saagat, alkaa näennäisesti viattomalla tapahtumalla, jonka merkityksen voi nähdä vasta karvaiden kokemusten valossa jälkeenpäin. 

Silmä syvyydestä. Se näkee kaiken. Se tietää kaiken.

Kuva: W.C. Maxima

Keskiviikkona lasten lutrattua suihkussa puolisoni piipahti kellarissa. Hän havaitsi pannuhuoneen lattialla vettä. Lattiakaivosta oli lirunut pienehkö määrä yli.

Tässä vaiheessa saagaa olisi jo pitänyt tajuta taustalla soivien viulujen uhkaavat dissonanssit, mutta sen sijaan jatkoimme elämäämme. Kävin silloin tällöin tsekkaamassa lattiakaivon, eikä uutta vettä kellarin lattialle lirunut. Horisontissa pimeys kasvoi, mutta me elimme eteenpäin hobittimaisen huoletonta elämäämme. 

Lauantai. Tyttären kaverisynttärit. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tahmaisia käsiä, muovikrääsää, pullonpyöritystä, Lidlin kokista, ongintaa, anafylaktisia shokkeja. Bileet jatkuivat vielä kaupungilla lastenkonsertilla, jonne piti lähteä kiireellä.

Kotiin palatessamme tyttäremme totesi, että vessan hana oli jätetty valumaan. Tyypillistä pikkuvieraiden sähläystä. Kuka nyt jättää hanan auki vessasta lähtiessään? No tämänpä blogin kirjoittaja. Älkää kysykö miksi. Housujen sepaluksen muistin sentään sulkea. Sen verran lamppu tällä samalla ajatusten Mätäjoella kuitenkin syttyi, että kävin tsekkaamassa kellarin. Ja lattialla oli vettä.

Hieman kirkkaampi lamppu syttyi (ei nyt silti kauhean kirkas) ja kurkkasin pihamme tarkastuskaivoon. Ja kappas kappas kappas kappaska ppaskap paskappas! Sinnepä oli noussut kivasti viemärinestettä, kun se yleensä on tyhjä ja kuiva.

Seuraava lamppu syttyi (valon nopeus on suhteellinen, kuten huomaatte) ja päättelin viemärin olevan tukossa tonttimme tarkastuskaivon ja tonttimme rajalla sijaitsevan  kaupungin viemäriliitoksen välillä. Nopea johtopäätös: olemme romahduksen rajalla, vessanpönttöjen kannet teipillä umpeen, kielto valuttaa vettä viemäriin, vinkki puskapissailun eheyttävästä vaikutuksesta ja käsky käydä vääntämässä tortut kaupunginkirjaston vessassa. Oli lauantai-ilta kuuden maissa. 73 prosenttia putkimiehistä on tuohon aikaan illasta jo putkassa.

Soitto kaverille, joka on putkimies, rumpali ja kummisetä jumalan arvosta. Mitäpä muutakaan tekemistä hänellä olisi ollut kuin piipahtaa rassaamassa tukkiutuneita viemäreitä. Hommiin päästiin ennen iltakahdeksaa. Kahden miehen ja yhden pikkumiehen voimin runksuteltiin rassia viemäriin ensin tontin rajalta kaivon kautta, sitten keskeltä tonttia tarkastuskaivosta ja vielä uudelleen tontin rajalta. Ei mitään. Kunnes…

Jessus! Ryöppy! Tulva! Ruskea Niagara! Vihapuheen Tonava! Donald Trumpin verenkierto! Sote-uudistus!

Kävimme Stingin keikalla torstaina. Se oli mainio, suorastaan erinomainen. Äänentoisto pelasi todella mallikkaasti, Sting lauloi huikeasti, vaikka on jo 413-vuotias ja kaikin puolin keikka oli mitä viihdyttävin. Mutta palkinto tämän vuoden sykähdyttävimmästä ilmiöstä menee viemäristä ryöppyävälle paskalietteelle. Oikeasti. En tiennyt voivani tuntea sellaista iloa katsellessani ruskean liejun roiskumista. Sitä on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. Ja toisaalta, toivottavasti sitä ei joudu kokemaan.

Ryöppy jatkui. Ja jatkui. Se saattoi kestää puoli minuuttia. Tai puoli tuntia. Vaikea sanoa - jöödin lisäksi ryöppysi myös adrenaliini. Mutta kuten Nietsche aikoinaan sanoi: “Kakkaa pukkaa”.

Kuten kaikki riemu, ryöppykin tyrehtyi aikoinaan. Jäljelle jäi hitaasti laskeva pulssi ja tyhjä olo. Paskakeikka, mutta tulipahan tehtyä. Jäljellä oli vielä jälkihoito. Päästimme vettä viemäriin ja vedimme pönttöä kuin suomalaisturisti ruotsalaisessa vessassa: Titta!

Universumi oli kuitenkin käsikirjoittanut tähän saagaan vielä yllätyksen. Uhkaava patarumpujen kumu voimistui, kun kurkkasin pihamme tarkastuskaivoon: elämännesteen virta viemärin pohjalla oli pysähtynyt ja lietteen pinta alkoi uudelleen nousta…

Voipunut katse silmissämme ja kasvava pelko sydämissämme tungimme rassin vielä kerran tontin rajalta kaivoon. Hetki runksuttelua ja jessus uudelleen! Ryöppy uudelleen! Unkarin hallitus! Anne Bernerin uudistukset! Pietarin trollitehtaan sielu! Suurperheen norovirus!

Viemäristä tulvi yhtä valtaisa ja piiiiiiitkä ryöppy yhtä ruskeaa lientä kuin äskenkin. Hämmennyksensekainen riemukin oli samaa kuin äsken. Ja ehkä myös epämukava tietoisuus siitä, että “toi kaikki on meidän perheestä” (huom. sana on siis perhe).

Amatööriputkimiehen teoria: ensimmäisestä ryöpystä oli samalla myös alkanut jäädä uutta sakkaa putken tukoskohtaan. Kaikki björdendööl ei ollutkaan päässyt ulos, vaan patoutunut uudeksi tukokseksi. Mikä tukoskohta ikinä sitten onkaan: alkuperäisen betoniputken pala, putkeen tunkeutunut puunjuuri, Paavo Väyrysen ehdokkuusilmoitus vuoden 2044 presidentinvaaleihin. Kalenterissa on nyt kuukausittain toistuva muistutus tsekata tarkastuskaivo.

Siinä sitä oltiin. Jangtse-joen vuosivaluman verran jöötimössöä oli saatu turautettua tuhdimpiin putkiin. Ja mikä parasta / pahinta: olimme niukin naukin säästyneet melkoiselta kellarikatastrofilta. Nyt liete jatkoi iloisena virtana kohti kaupungin laitoksia, eikä kuplinut ja höllynyt kylppärimme ja pannuhuoneemme lattialla. Lähellä ei lasketa.

Iso, ruskea, höyryävänlämmin kiitoshali putkimiehellemme!

VAROITUS: Asiasisältöä! Tontti hankittu. Toistan, tontti hankittu! Ehkä. Tavallaan. Kai.

Hyvästi kotipihamme juhannusruusu, jonka sisällä on piikikäs ötökkä.

Kuva: Minä ihan itte

Se kuulkaa elämä joskus mullistuu aika muikeasti. Mahottoman mukava insinööri suuresta rakennusliikkeestä soittaa ovikelloa ja kysyy, mitä tykkäisin jos naapuritontille nousisi kuusikerroksinen kerrostalo. En tykännyt.

Ja tässä sitä ollaan yli kaksi vuotta myöhemmin. Naapuritontille nousee se kuusikerroksinen kerrostalo. Tien toiselle puolelle kolmikerroksinen. Erona on vain se, että me liityimme pimeyden voimiin ja päädyimme myymään omankin tonttimme suurelle rakennusliikkeelle. Ei tosin tämän mahottoman mukavan insinöörin firmalle, vaan toiselle. Sekin päätös tehtiin jo lähes pari vuotta sitten ja siitä lähti kaavarumba pyörimään. Osallistumis- ja arviointisuunnitelman jälkeen tuli ehdotusvaihe, sitten luonnosvaihe ja lopulta hyväksymisvaihe. Tai - kuten meilläpäin sanotaan - sokki-, viha, suru- ja alistumisvaihe.

Hyvästi kotipihamme sinivuokko.

Kuva: Ihan itte otin tänkin.

Tämä selittää myös blogimme nimeä. Kodotus on ollut ja on yhä odotusta. Rakas, rujo, rempattu rintamamiestalomme katoaa jollain aikataululla maailmankartalta. Tilalle nousee kerrostalo. 13 vuotta sitten ostimme talomme mielestämme hyvältä paikalta. Ostimmekin sen vähän turhan hyvältä paikalta.

Ja se odotus. Sitä on riittänyt. Ensin odotettiin, mitä tonteille on suunniteltu. Sitten odotettiin rakennusliikkeen tarjousta tontista. Se oli huono. Hylkäsimme sen ja totuttelimme ajatukseen kerrostalon parvekkeista omenapuidemme takana. Tuli parempi tarjous. Pohdittiin. Hyväksyttiin tarjous. Odotettiin kaavarumban käynnistymistä. Kirjoitimme rakennusliikkeen kanssa esisopimuksen tonttimme myymisestä. Itkimme.

Hyvästi kotipihamme tuoksuvitukka.

Kuva: Eikös hallittu kompositio jo sen kerro? Mun ottama!

Kaavamuutos puksutti kaupungin koneistossa tasaisen rauhallisesti. Naapureita ymmärrettävästi harmitti, kun rintamamiestalon tilalle nousee neljä kerrosta. Selitin heille meidän tilanteemme. Pakko oli valita ruton ja koleran väliltä, joskin nyt kuulostan ehkä turhan marttyyrilta tämän ensimmäisen maailman ongelmani kanssa. Mutta kai oman kodin suhteen saa ollakin vähän melodramaattinen?

Hyvästi kotipihamme Faces-festarin vakikävijän tukalta näyttävä kukka.

Kuva: Arvaa kuka!

Samalla kaupunki kaavoitti lähistölle muutamaa omakotitonttia, joihin iskimme silmämme. Odotimme näiden tonttien kaavaprosessin jurnutusta ja kävimme keskustelua, josko voisimme saada ostaa toisen noista tonteista. Asiaan suhtauduttiin myötämielisesti, mikä lohdutti kaiken tämän epävarmuuden keskellä.

Hyvästi kotipihamme durandurandran.

Kuva: Kuka näitäkään lukee. Ihan sama. 

Nykyisen (ja jollain aikataululla siis entisen) kotimme kaavaprosessi hyväksyttiin loppuvuodesta 2018. Rahat käteen, bileet Thaimaassa ja hirsitaloa uudelle tontille? Ei! Sen sijaan naapureiden valitus hallinto-oikeuteen, vuosi lisää odotusta ja hyvä joulumieli.

Se kyttäämämme tontti kuitenkin meille napsahti. Siitä tuli päätös eilen. Nyt pitää maksaa pari tonnia (vasemmassa taskussa) varausmaksua ja loput tonnistot elokuun puoliväliin mennessä.

Olisi mahtavaa tuulettaa asiaa kuin

Mutku mutku. Kaavamuutos jumittaa hallinto-oikeudessa ja lapsillekin tarttisi asiasta kertoa.

Isä: Otatko juustoa leivälle?

Lapsi: Joo.

Isä: Ole hyvä. Ja tää meidän koti muuten puretaan. Otatko mehua?

Lapsi: Mitä?

Isä: Niin että otatko mehua?

Lapsi: Eiku puretaanko meidän koti?

Isä: Kato pupu ulkona!

Mutta koska nyt sentään on tontti, niin aletaan nyt sitten perata talotoimittajia läpi. Kaikilla tuntuu olevan markkinoiden tyytyväisimmät asiakkaat, joten valinta on varmasti helppo ja kaikki tulee sujumaan ongelmitta kuin sote-uudistus.

Ja kai tästä tonttipäätöksestäkin joku voi valittaa.

Hyvästi kotipihamme ruma iso vihreä kasvi. 

Kuva: Stefan von Heroinbrenner / Drogen der Welt

Valittiinko blogille hyvä nimi?